Kuinka yhdestä kanasta voi tulla sanattomaksi

Vast’ikään 39 päivän Thaimaan matkalta palattuamme olen alustavasti kerrannut mielessäni kokemaamme.

Tuhansien valokuvien joukosta valitsin nimenomaan tämän yhden, sillä se liittyy erääseen kauneimmista muistoistani tuolta matkalta. Olimme ensimmäistä tai toista kertaa käymässä tuoreen vaimoni kotikylässä, melko etäällä suuremmista taajamista. Alue on maaseutuelinkeinopainotteista, pääosin riisin ja sokeriruo’on valtakuntaa. Maantieteellisesti kyseessä on koillinen Thaimaa – myös “Isaan” – alueena tunnettu – noin 20 miljoonan ihmisen kotialue.

Historiallisena aikana tämä maantieteellinen alue oli tosiasiallisesti Laosin valtakuntaa, kunnes erään kahakan yhteydessä Thaimaan (Siamin) armeija työnsi taisteluiden myötä rajan aina Mekong – joelle asti. Niinpä Isaan – alueella on edelleen voimakkaasti laosilaisvaikutteinen kulttuuri ja onpa myös paikallinen, thai-kielen ohella viljalti puhuttu isaan noin 70-80% identtinen laosin kielen kanssa, jos kohta kirjaimet ovat erilaisia. Ajan myötä Isaanin kulttuuri on kuitenkin eriytynyt thaimaalaisittain omaleimaiseksi historiallisesta Laosin vaikutuksesta huolimatta.

Länsimaisittain on helppoa sortua tarkastelemaan kaukaisia kulttuureja vain oman metriikkamme nojalla.

Tietoisena tästä ja edeltävän vuoden mittaan kotitehtäväni tehneenä, ja yleisemminkin aasialaisia kulttuureita omatoimisesti tutkineena olin toki asennoitumiseltani suopea adaptoitumaan. Tällä on luonnollisesti olennainen merkitys sille, miten vieras otetaan vastaan ja on myös todettava, että Thaimaa on maa josta löytää taatusti etsimänsä – olipa se sitten likimain mitä tahansa.

Lähdin siis omalta kohdaltani matkaan avoimin mielin ja opettamisen sijaan oppilaana.

Tästä oli merkittävästi apua, jos kohta on myönnettävä, että ensivaikutelmaltaan ja läntisestä metriikasta tarkasteltuna Isaan voi vaikuttaa aluksi jopa takapajuiselta ja vielä kehityksensä alkutaipaleella olevalta alueelta. Niin se näyttäytyi minullekin, mutta vain hetken – olin tuleva kokemaan syvällisesti omaa ajatteluani pöyhiviä tapahtumia.

Tosiasiallisesti ja jos vain kykenemme hetkeksi jättämään länsimaiset näkemyksemme asioiden oikeasta laidasta sikseen, havaitsemme että yleisesti ottaen thaimaalainen ja nyt fokuksessa oleva isaanilainen kulttuuri on itse asiassa äärimmäisen monikerroksinen ja pitkällisen historian myötä eräässä mielessä paljon “valmiimpi” kuin meidän ylikierroksille ajautunut, näennäissivistynyt läntinen maailmamme.

Toisinaan kehityksenä pidetyt ilmiöt saattavat johtaa kulttuureja hakoteille. Tästä voisi keskustella laajemminkin, mutta otan nyt oikopolun ja luotan lukijoiden itsenäiseen ajattelukykyyn.

Sarjassa havaintoja, joista ymmärsin että thaimaalaiset ovat monin paikoin vielä kykeneviä sellaiseen minkä me olemme jo unohtaneet ja hylänneet, tämä kana nousee välittömästi mieleeni esimerkkinä. Kuljeskelimme tapamme mukaan kylää pitkin ja poikin, tapasimme erilaisia ihmisiä, vietimme aikaa heidän kodeissaan. Eräänä iltana osuimme kuvan miehen ja hänen vaimonsa kotiin, ja pian keskustelimmekin jo molemmin puolin yhtä vajavaisella kielitaidolla erilaisista asioista.

Onnistuimme kuitenkin muodostamaan jonkinlaisen kielimuurin ja kulttuurierojen ylittävän sillan. Suunnilleen samanikäisinä meillä oli konstimme peilata elämää ja aikaa, polkujemme murheita ja iloja siten, että ilta oli jo pitkällä kun hän aivan yllättäen –

– nousi paikaltaan, otti bambukepin jonka päässä oli narusilmukka ja meni pihapuun alle ja pyydysti puusta kanan jonka muitta mutkitta antoi minulle –

– ja minun pääkoppani toimi kerrankin niin nopeasti, että silmäkulmani kostuivat ja sydämeni löi kunnioittavaan sävyyn kansallishymnin tahdissa. Hän ei suinkaan ollut äveriäs, tuskin paikallisittain edes keskiluokkaa. Oli pääteltävissä että arki on ankaraa, päättymätöntä työtä. Vaikka kanoja on näennäisen runsaasti maaseudulla, ymmärsin heti että kyseessä ei ollut häneltä suinkaan mitätön ele, sellainen joka tehdään vain muodon vuoksi – hän todella tarkoitti iloa toiselle.

Tämä symboliikka ja sen ymmärtäminen välittömästi ja kerrassaan koko tilanne olivat sellaisia, että lukuisia kertoja matkamme aikana katselin uudelleen tuota kuvaa, ja ymmärsin saaneeni nähdä välähdyksen maailmasta ja kulttuurista, jolta meillä olisi monin paikoin unohtamamme takia opittavaa.

Tulen kirjoittamaan eri havainnoistani ja kokemuksistani jäsennellysti tuonnempana, mutta haluan nostaa tämän kana-anekdootin esille siksi, että vaikka sanat ovat tässä yhteydessä kovin rajalliset eivätkä voi mitenkään luoda kuvaa niistä tapahtumista, ajatuksista ja tunteista joita sain kokea, on tuo valokuva aivan erityisen tärkeä yleisinhimilliseltäkin kannalta.

Kanan söimme vielä samana iltana, mikä oli tarkoituskin maailmassa jossa kaikilla asioilla on aikojen myötä oma jäsentynyt paikkansa ja missä ihmiset vielä elävät osana luontoa ja missä yhteisöllisyys on muutakin kuin digitaalisesti saastuneen, hysteerisen ja itsekkään näennäiskehittyneen kulttuurin muotisana.

Tänään on lauantai ja sen tietää siitä, että vaikka koira herättääkin puoli seitsemän, ei tarvitse kiirehtiä töihin. Aamukahvia voi laiskuuttaan juoda aina puolille päivin. Sitten onkin hyvä  hieman nukkua, ennen kuin lähtee seikkailemaan keväiseen maailmaan. Ja kyllä me seikkailimmekin, aina Sibelius – monumentilta kahvila Regatan kautta Kampin kauppakeskukseen. Sitten tultiin kotiin ja vietiin hauva kaltaisiaan varten luotuun puistoon, missä hauvat kieltämättä tohottivat kyllikseen. Oltiin siis kuin mikä tahansa tavanomainen pariskunta.

Me kun olemme tyystin eri puolilta maailmaa, – jos täältä lähtisi kävellen hänen kotikyläänsä saisi kipittää yhtämittaa 89 päivää -, niin onhan meillä tietysti arjessa kaikenlaista pikku säätöä. Kielitaito on puolin ja toisin hieman heikolla tolalla, joten suurin osa kommunikoinnista on jonkinlaista suomen, englannin ja thain sekamelskaa. Väärinkäsityksiltäkään ei vältytä, mutta aina on jotenkin selvitty. Riiteleminen on puolin ja toisin lähes mahdotonta, sillä jos kiukuttelu pitää ilmaista piirtämällä vihkoon kuvia ja pantomiimilla, niin eihän siitä mitään tule.

Hän opiskelee suomen kieltä aivan täysipäiväisesti (ja minä thaikieltä lähes täysipäisesti).

Kotosalla kun ollaan, niin usein kyllä katsellaan televisiota, sen verran ollaan keski-iän pihtiotteessa. Minä olen ottanut tämän kieliopintojen kannalta, ja niinpä meillä on Buddhan suosiolla ja Internetin avustuksella (sekä pienellä kuukausimaksulla) varmaankin sata erilaista thaimaalaista televisiokanavaa käytettävissämme. Lähinnä katsellaan uutisia, ja sitten on niitä “Thai Lakorn” – saippuasarjoja. Yhtä kaikki, minä katselen ja kuuntelen niitä siinä sivussa. Nykyisin yhä useammin jokin sana on tuttu, tunnistan ja ymmärrän välillä jopa asiayhteyksiä. Juhlan paikka on kun ymmärtää kokonaisen lauseen. Suomalaista televisiota katselen korkeintaan tunnin, pari kuukaudessa.

On mielenkiintoista seurailla vieraan maan televisiota. Siellä on pääosin näitä yleismaailmallisia asioita, mutta sitten on tietenkin thaimaalaisen yhteiskunnan ja maailmanmenon juttuja. Songkran, jota vast’ikään vietettiin, sai kyllä paljon aikaa uutiskanavilla. Ihmiset juhlivat vallan riehakkaasti ja vesi – josta on parahultaisesti ankara pula kuivuuden takia – on tämän juhlan keskiössä. Songkran on selitetty hyvin Wikipedioissa ja vastaavissa, joten sieltä voi tarkistaa, mikäli tahtoo asiaan syventyä.

Mutta vesi! Vuosikymmeniin pahin kuivuus etenkin Thaimaan maaseutuelinkeinoalueilla. Naapurimaan (Kamputsea tai Vietnam) uutisvälähdyksessä oli farmari, jonka peltoalalta tulee normaalisti 700 riisisäkillistä. Nyt oli sato jäänyt seitsemäänkymmeneen. Ubol Ratchathanin padot ovat pian siinä tilassa, että pohjavesivarantoja on pumpattava käyttöön. Sadekauteen on vielä aikaa, ja monin paikoin on ankaraa säännöstelyä paitsi vedestä myös sähköstä, joka generoidaan vesivoimalla. Arvannette ilmastoinnista jouduttavan tinkimään pahimmillaan +45 asteen lämmössä.

Me olemme siis 42 päivän kuluttua Helsinki-Vantaan lentoasemalla lähdössä kohti Thaimaata. Saa nähdä, miten on vesitilanne siihen mennessä kehittynyt. Olenko kenties saavuttanut tuolloin edes turistitasoisen, välttävän kielitaidon. Katsooko Bangkokin ruokakojukauppias minua säälinsekaisin katsein, ennen turvautumistaan viittomiseen ja kynään, jolla raapustaa lukemia muistikirjalle farangin ymmärrettäväksi. No, enhän sentään matkusta yksin. Kunhan ei kuivu pois Mekong-joki, olisi tylsää ylittää se matkalla Laosiin ja nähdä pelkkää hiekkapohjaa.

Koira nukkuu sohvalla, televisiossa on sama uutiskanava kuin kuvassa, hän lukee sanakirjaa ja tekee koulutehtäviään ja minä kirjoittelen ajatuksiani. Olemme molemmat hieman puolikuntoisia, ankara skandinaavinen kevätflunssa on runnellut tropiikin oloihin tottunutta, ja minä kai sitten aivan empaattisista syistä päädyin potemaan samoissa merkeissä. Hassua miten muutoin ylivireinen puoliterrieri vaistoaa isännän ja emännän väsymyksen. Normaalisti mennään tuhatta ja sataa valveillaoloaika, mutta jos ihmiset ovat väsyneitä, koira antaa levätä. Viisaan hauvan olemme saaneet.

Olemme yhteen laskien yli yhdeksänkymmenvuotiaita. Luulisi meillä siis olevan joltinenkin elämänkokemus. Tiedä häntä… mutta erityisesti ne hetket, kun hän kertoo siitä minkälaista elämä oli ennenvanhaan pohjoiskoillisen maaseutukylissä… silloin tiedostan eläneeni jonkinlaisessa pohjoismaisessa illuusiossa. Meillähän on täällä teknologia ja kovin jäsentynyt elämänmeno ollut jo pitkään. Mutta siinä me menemmekin harhaan niin että napsahtaa! Luullaan että siinä, sillä ratkaistaan kaikki!

Perustelen oitis asiaa. Hänen kotikyläänsä sähköt saapuivat joskus noin vuoden 1980 paikkeilla. Tämä yhdessä tuolloin jokseenkin täysin koneistamattoman maanviljelyksen ja ikiaikaisten perinteiden säestämänä luo helposti meille mielikuvan, että siellä eleltiin jotenkin takapajuisesti. Mutta eihän se pidä laisinkaan paikkaansa. Me vain mittaamme asioita itsellemme tutuilla mittareilla. Pohjoiskoillisen Thaimaan Isaan – kulttuurin (joka on läheistä sukua Laosille) monimutkainen ja hienostunut rakenne on asia, jota on ihan kannattavaakin tutkiskella länsimaisen nykyihmisen perspektiivistä. Samalla on hyvä muistaa, että alue kuuluu kaikkein vanhimpien kulttuurien kehtoihin, siellä ihmiset temmelsivät jo kauan ennen kuin täällä monotonisesti hoettiin Kekkosen nimeä. Kaikki kunnia toki mitä olemme itse tehneet, mutta on sitä osattu ja elelty muuallakin.

Se, mitä erityisesti olemme menettäneet länsimaissa, on vielä voimakkaasti läsnä thaimaalaisessa kulttuurissa. Ja tämä asia on yhteisöllisyys.

Hieman pidempänä hankkeena minulla on perehtyä thaimaalaiseen klassiseen kirjallisuuteen. Sitä on jonkin verran käännetty englannin kielelle. Vanhimmassa säilyneessä nimenomaan thai-skriptuuritekstissä, joka löytyi jos oikein muistan Ayutthayasta, taitaa olla ulkomuistista suurinpiirtein seuraava, meille nykyaikaankin hyvin soveltuva toteama:

“Pellolla on riisiä, joessa kaloja. Ne jotka tahtovat itkeä, itkevät. Ne jotka tahtovat nauraa, nauravat.”

Tätä miettiessänne, voikaa ja tehkää hyvin. Älkää antako materialismille periksi kuin vain aivan poikkeustapauksissa.