Käsite indiekustannus purkautuu auki nohevasti allianssin kautta
“If you see yourself as the creative director of your books, from concept to completion and beyond, then you’re indie. You don’t approach publishers with a longing for validation: “publish me please”. (Please, please, I beg you, ple-e-e-e-ase!)
An indie author makes partnerships that help deliver the best possible book to the most possible readers, trade publishers included. Sometimes that might well be working with an agent to sell certain rights or directly with a trade publisher.”
Facebookin eräässä kirjoittajaryhmässä urkeni liki debaatiksi muuan avaus, jossa sivuttiin tätä oikean kirjailijan ja omakustannekirjailijan hierarkiaa. Ja kuten arvata saattaa ihmisten ollessa asialla, suurin osa heitetyistä keihäistä meni ohi maalin. Hierarkiassa ylemmäksi ehtineet – so. oikeat kirjailijat – kävivät torjuntataisteluun saavutetusta asemastaan, arvioni mukaan osin tätä itse havaitsematta, siinä missä oman tiensä kulkijat yrittivät hälventää ympärilleen alentuvasti levitetyn toistaitoisuuden savuverhoa. Valmista ei tullut, mikä onkin yleispätevä sääntö kaikenlaisille keskusteluille, joita ihmisillä on tapana arvokonstruktioistaan käydä.
Syystä että olen indiekirjoittaja/kustantaja/julkaisija, katson aiheelliseksi puuttua keskusteluun hieman laajemmassa mitassa kuin muutamien rivien kommentilla.
Kirjallisuuden lainalaisuuksiin liittyy se väistämätön tosiasia, että vain kovin harva yltää virallista tietä kustannetuksi kirjailijaksi, jonka teoksia myydään kirjakaupoissa. Kirja joutuu muun muassa kaupallisten vaatimusten ristituleen, eikä kaikista teoksista ole myyntiin asti. Aihepiiri ja sitä myöten lukijakunta voi olla kovin rajattua, tuotettu materiaali ei yllä niihin taiteellisiin ja laadullisiin vaatimuksiin joita kustantamot edellyttävät, markkinoilla on ylitarjontaa – tai ylipäätään kysyntä teoksen lajityypille uupuu.
Samaan aikaan on mahdollista mennä kirjakauppaan, ja ostaa sieltä kirja, joka jättää runsaasti toivomisen varaa kirjallisuusarvojen suhteen. Pääsääntöisesti kuitenkin kustantamojen henkilökunta, kustannustoimittajat erityisesti, ovat tehneet työnsä ammattitaidolla ja siten turvanneet kirjallisuusintressejä, joista tuskin kukaan voi olla eri mieltä. Portinvartijoilla on merkityksensä tällä kulttuurisaralla.
Mutta se indiekustantaminen, mitä se on tai oikeammin, mitä se mahdollistaa ja minkä se turvaa?
Lyhyessä kommentissani viitattuun kirjoittajaryhmän keskusteluun käytin sanaa ja käsitettä vapaus. Annoin ymmärtää, että kirjoittamisessakin voi käydä niin, että ihminen taakoittaa tiensä ulkoisilla ja sisäisillä vaatimuksilla. Tässähän käy helposti siten, että kuorma kasvaa sietämättömäksi, kirjoittamisesta katoaa keveys, homma muuttuu suorittamiseksi, jota totta vieköön ajassamme on työelämä- ja muine rientoineen aivan riittävästi jo entuudestaan.
Tässä kohtaa pitää olla tarkkana.
Kyseessä ei ole tinkiminen laadusta. Kirjoittajan on tehtävä parhaansa. En näe tässä mitään eroavaisuutta virallista tietä kulkemiseen. Ilmaisuun, kieliasuun, rakenteeseen ja vakiintuneisiin kirjallisuuden reunaehtoihin on suhtauduttava kuin läheisiin ystäviin, niistä on pidettävä huolta. Mutta mitä tulee monia kirjoittajia riivaavaan pakkomielteeseen tulla oikeaksi kirjailijaksi, mitä mittaroidaan kovin yksikantaisesti vain tätä oikeaa tietä kulkemisella, olen nähnyt ja hyvin likeltä itsekin kokenut sellaisen tragedian, että koko puuhasta menee maku, se muuttuu työlääksi ja ulkoa muottiin pakotetuksi – suorittamiseksi.
Kirjoittaminen on luova prosessi. Sille on annettava aikaa ja puitteet. En katso Mensan jäsenyyttä edellytyksenä oivaltamiselle mitä tämä tarkoittaa suorittamiskontekstissa. Niin moni liian varhain, kesken omaa kehittymistään kirjoittajana, eksyy vaatimusten ja suorittamisen viidakkoon. Internet on täynnä erilaisia kirjoittajablogeja joiden riveistä on kammattavissa esiin ahdistuneisuutta, suorittamista, pakonomaisuutta. En näe niissä vapautta, mitä pidän perustavanlaatuisena taiteellisen ilmaisun ja sen kehittymisen edellytyksenä.
Indiekustantaminen mahdollistaa vapauden.
Kun puuhastelin sen ajatuksen tai oikeammin pakkomielteen parissa, että minusta saattaisi tulla oikea kirjailija, hakeuduin tietysti erinäisiin aihetta sivuaviin kulttuuririentoihin. En tuntenut niissä oloani kotoisaksi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Ihmiset, heidän arvonsa joko sisäsyntyisinä tai ulkoa opittuina hokemina, erosivat omistani. En pitänyt siitä, että joka suunnasta saneltiin mitä ja miten nyt pitää kirjoittaa, mistä pitää puhua, miten on edettävä, mihin on osallistuttava, kenet on tunnettava. Muodissa olevat asiat ja ilmiöt pakotettiin väkisin pöydälle, mistä ne sujuvasti ja päättäväisesti yhdellä kädenpyyhkäisyllä poistin lattialle. En koskaan enää mennyt takaisin.
Ymmärsin että minun on nykyteknologialla sekä mahdollista että kannattavaa tehdä kaikki itse.
Työni myötä olen keskimääräistä nohevampi Unix/Linux – järjestelmien käyttäjä. Niissä olin tutustunut erääseen tiedemaailman käyttämään taitto-ohjelmistoon, joka mahdollisti juuri minulle luontevimman kirjoitusalustan ja laadullisesti digipainoon kelpaavan PDF-materiaalin tuottamisen. Tein sisällön ja taiton itse. Toimitin materiaalin Yliopiston kirjapainoon Helsingissä, mistä noudin pahvilaatikollisen kirjoja (20 kpl, enempään ei ollut sillä hetkellä varaa). Lahjoitin ne lähinnä ystäville ja sukulaisille. Prosessi oli näin yksinkertainen ja kokonaan minun käsissäni. Valmiilla teoksella osallistuin Päätalo-Instituutin kirjoituskilpailuun. Olin saanut jotakin valmiiksi asti. Koin suurta iloa asiasta. Itse kirjasta lisää tämän linkin kautta http://www.enigma.fi/mita-ja-kuka/
Olen yksi lukuisista ihmisistä, jotka pitävät oman tien kulkemista luontevimpana.
Huomattava määrä kirjoja kirjoitetaan ilman vähäisintäkään riippuvuutta virallisesta tiestä. Aihepiiri voi olla sellainen, että minkäänlaisia kaupallisia mahdollisuuksia ei ole. Näillä kirjoilla on kuitenkin oma merkityksensä. Tuhansien kirjojeni kirjastossa on paljon omakustanteisia, seassa suorastaan kirjallisia jalokiviä. Lisäksi käytän monia omakustannekirjoja tietolähteinä asioista, joista ei ole saatavilla mitään tai korkeintaan ylimalkaista tietoa kirjakaupan valikoimista tai Internetistä. Moni kirjallisuushistorian suurista nimistä on aloittanut ja toisinaan jatkanutkin ainakin osittaista omakustanteisuutta.
Oma- tai hienommin indiekustanteisuus on siis työskentelymetodi ja kehys, joka mahdollistaa (vapauttaa) keskittymisen itse kirjoittamiseen ilman aikataulupaineita, tai ulkoisten mittarointien kohteeksi joutumista. Oikein oivallettuna tämä tukee myös laadullisia intressejä, vaikka niin kovin usein toisin väitetään. Sananmukaisesti kaikki on itsestä kiinni. Ensimmäisen kirjani puitteissa tein tietenkin myös virheitä, niin sisällön kuin teknisen taitonkin suhteen. Seuraavasta tulee parempi.
Erilaisissa elämäntilanteissa indiekustantaminen on myös varsin salliva.
Tässä on mennyt useita vuosia siten, että muut kiireet ovat olleet päällimmäisenä. En ole ehtinyt enkä ehkä jaksanutkaan kirjoittaa kovin paljoa. Mutta vastaan tästä vain itselleni, enkä ole soimannut itseäni tai lähettänyt sähköpostiini kiukkuista palautetta. Annan asioiden ja itseni levätä. Kirjoitan silloin kun haluan, siitä mistä haluan, kenelle haluan – olenhan indie-ihmisenä vapaa kuin taivaan lintu.
Ja mitä tulee käytyyn debatointiin oikeiden ja indiekirjailijoiden välillä, sanon vain: ota ihminen ihmisenä, anna kertoa tarinansa.
