NOVELLIT: Kunnian mies

“Todelliseen sankaruuteen vie pelon tie. Joka sillä kulkee, varautukoon haavoihin käsissään.”

honor
Kerrostalon pihalla on hiekkalaatikko ja sen vieressä puutarhakeinu. Pöydällä on mehukannu, lasi ja muutamia kirjoja. On kesäinen alkuilta. Akseli Vähäsätky istuu keinussa ja mietiskelee lukemaansa. Kirja on kertonut tarinan, joka sijoittuu kaukaiseen historiaan, aikoihin joihin liitetään sankareita ja linnojen neitsyeitä. Akselia tarina kiehtoo. Käsi haroo hiusrajaa, kun Akseli miettii hurjia seikkailuja, joista kirjan urheat soturit selviytyvät kuin leikiten.

Akseli miettii omaa elämäänsä, arkipäiväistä tyhjäntoimittamista. Kuka hän lienee, onko hänessä mitään sankarillista. Onko hän koskaan tehnyt mitään, mihin tarvitaan rohkeutta. Aurinko väistyy kerrostalorykelmän taakse ja hyttyset vaativat ilmaherruutta. Akseli kerää tavaransa, kopistelee piippunsa keinun käsinojaan ja lähtee kohti asuntoaan.

Sisällä ovat juuri ne huonekalut ja tavarat mitä voi odottaa viisikymppiseltä yksineläjältä. On nojatuoli, jalkalamppu ja matala pöytä. Makuuhuoneessa on vuode ja sen vieressä yöpöytä. Sen päällä on huojuva kirjapino. Akseli lukee minkä ehtii, kun ei oikein välitä muustakaan tekemisestä. Työssä Akseli käy säntillisesti ja elää säästeliäästi. Osake on maksettu ja pieni auto.

Kun iltauutiset on katseltu ja huomisen esipuhteet laadittu, Akseli yrittää lukea toista kirjaa mutta ei saa edellisestä rauhaa. Katse harhailee, pysähtyy. Akseli menee parvekkeelle ja katsoo sieltä pihaa ja hakee sisälle unohtuneen piipun. Samalla hän muistaa erään kirjan ja ottaa sen hyllystä. Kirja kertoo feodaaliajan Japanista, hurjista samuraista ja elämänmenosta niihin aikoihin.

Akseli on ostanut kirjan alennusmyynnistä, mikä tuntui häpeälliseltä. Sisustuskirjat, ohimenevien julkkisten pikaisesti kyhätyt elämäntarinat, vanhentuneet tekniset oppaat – niitä voi myydä alennuksella, mutta ei tällaista kirjaa, joka sentään kertoo kunniasta ja asialleen omistautumisesta.

Piippu unohtuu suupieleen, kun Akseli ahmii kirjan sivuja. Niissä maistuu ikuisuus. Hurjia poikia ja tyttöjä kanssa, miettii Akseli. Erityisesti Akselia kummeksuttaa miten herkästi riistivät itseltään hengen. Tämä selitetään kunniakäsitteen kautta. Jos vaikkapa lääninherran edessä tuli töpeksittyä, ei ollut muuta konstia kuin viillellä itseään, jos tahtoi nimeensä liitettävän rahtusenkaan arvokkuutta.

Tai jos samurai joutui sellaiseen tilanteeseen, että vaarana oli jäädä vihollisen vangiksi. Tätä pidettiin häpeänä, jolta välttyäkseen oli taas turvauduttava veritekoihin. Eikö niitä elämä kiinnostanut, miettii Akseli. Edempänä kirjassa selitetään, että silloiseen kulttuuriin ja elämänmenoon kuului olennaisena näkökulmana maallisen elämän tilapäinen luonne. Oltiin ja puuhattiin tovi ja sitten olisi vuorossa jotain tärkeämpää.

Akseli nukkuu levottomasti ja näkee kunniallisia unia. Hän haroo ilmaa levottomasti ja kääntelehtii vuoteessaan. Jos Akselilla olisi koira, niin se havahtuisi ja yrittäisi rauhoittaa isäntäänsä. Mutta vain räsymatto makaa lattialla. Kerran pari Akseli herää, eikä nouse vuoteesta. Hän kääntää kylkeä katsottuaan yöpöydän herätyskelloa. Se on isän peruja. Viimein Akseli nukahtaa levollisesti, eikä näe unia. Aamulla kello soi ja pian Akseli lähtee töihin.

Työpäivä menee kohti iltaa ja työasiat peittävät muut asiat alleen. Vasta kotimatkalla Akseli muistaa kirjojen tarinat. Ja nyt Akseli tekee päätöksen, että hän ryhtyy kunnian mieheksi. Ei hän tällä tarkoita miekkailua tai löytöretkiä, vaan ihan omaa yksinkertaista elämäänsä. Kirjassa on sanottu että merkitsevää on miten tekee, ei se mitä tekee. On oltava herkeämätön ja oikeudenmukainen. Kunnia on ansaittava kovalla työllä ja pyyteettömyydellä.

Akseli ryhtyy miettimään mitä tarkoittaa kunnia, ja miten sitä voi soveltaa hänen elämäänsä ja tekosiinsa. Olisiko kunnia sitä, että kaikissa tilanteissa pyrkisi säilyttämään rauhallisen ja harkitsevan otteen. Aivan varmasti. Entä olisiko kunnia ja tahrattomuus sitä, että olisi aina reilu heikommilleen ja katsoisi perään, että kaikki pärjäävät taakkansa kanssa. Kyllä, ajattelee Akseli. On oltava oikeamielinen ja esimerkillinen. Hän päättää oitis, että ei toiste valita työtaakkaa eikä nurise pikkumaisuuksista.

Ensin kukaan ei huomaa Akselissa mitään muutosta. Mitäs tuo, harmaa yksineläjä kuten tuhannet kaltaisensa. Esimies oivaltaa tilastoista, että Akseli tekee riuskasti töitä. Muut työntekijät näkevät saman, mutta eivät varauksettomalla hyväksynnällä. Huomataan myös, että Akselilla on aina puhtaat ja huolitellut vaatteet. Sitten kun kahvi- ja lounastauon aika lyhenee, eikä Akselia saa houkutelluksi sökörinkiin tai formulaveikkaukseen, alkaa yleinen ihmettely.

Kun asiaa tiukataan, Akseli kertoo että on päättänyt elää kunniakkaasti. Ja että hänen tapauksessaan, kun ei ole linnanneitoja joita pelastaa eikä hevosta jolla ratsastaa mittelöstä toiseen, on tehtävä nykyihmisen puitteissa voitavansa. Akseli sanoo, että omistaa elämänsä nyt tärkeille asioille. Sodissa oli sankareita, mutta mitä olemme me, jotka sen jälkeen synnyimme ja vartuimme joutilaisuuteen.

Työkaverit ovat aina pitäneet Akselia hieman eksentrisenä. Tämä on kai jokin villitys ja menee ohi sitä nopeammin mitä vähemmän siihen kiinnitämme huomiota, kuuluu yleinen lausunto. Akseli ei huomaa, että häntä ei oteta vakavissaan. Niin jatkuu työ- ja muu elämä. Hän mietiskelee säännöllisesti oikein tekemisen problematiikkaa eikä luovuta, vaikka välillä mielessä on muitakin asioita.

Talvella Akseli on saavuttanut kunniakkaan elämänsä tärkeimmän vaiheen. Hän ryhtyy perehtymään laajasti moraalifilosofioihin ja löytää niistä yllättävän arkipäiväisiä seikkoja. Erityisesti Akselia kiinnostaa pyyteettömyys ja se, että hän näkee oman melko toissijaisen työnsä nyt aivan uudessa valossa.

Kirjastosta Akseli hakee runsaasti aihepiiriä käsitteleviä teoksia. Niitä hän lukee heti töistä päästyään ja usein myöhään iltaan. Kaupassa on välillä käytävä ja toimitettava erinäisiä asioita. Mutta heti kun on mahdollista hän lukee lisää, ajatellen että siinäkin hän voi elää ihanteidensa mukaan. Omistautuminen ja uhrautuminen tärkeän asian edessä tuo hänelle hyvän mielen, ja öisin Akseli nukkuu omatunnoltaan puhtaan unta.

Uusi kevät saapuu tuoden mukanaan yllätyksiä ihmisten muodossa. Työpaikalla on eräs naisihminen, jonka mielestä Akselin hiusraja on mukavan näköinen. Kun Akseli ei asian laitaa huomaa, joutuu Kirsti ottamaan tilanteen hoidon omiin käsiinsä. Ensin Akseli on hämillään, mutta myöntelee jo pian viihtyvänsä Kirstin seurassa. Meneekin viikkoja, eikä Akselilla ole niin kiirettä kirjojen pariin. Kirsti iloitsee nähdessään Akselin olevan herrasmies. Juhannuksen tienoilla he yöpyvät yhdessä Akselin kotona, vaikka ensin hieman nolostuttaakin.

Kesän mittaan he vakiintuvat ja muodostavat ihan oikean pariskunnan. Joskus Akseli puhuu kunniasta ja Kirsti ajattelee hänen tarkoittavan viime sotia ja sen tyyppisiä tilanteita. Mutta sitten Kirsti oivaltaa Akselin kunnianhimon todelliset syyt ja taustan. Akseli on näemmä hieman kompleksinen heila, puntaroi Kirsti. Se on niin että mies luulee elävänsä mitätöntä elämää, ja tahtoisi tähän muutoksen.

Eräänä iltana asia otetaan puheeksi. Kirsti muistuttaa, että harva jos kukaan pääsee ihanteissaan pitkälle. Suurin osa on kurjia päiväuneksijoita. Elämä on Kirstin mukaan jo itsessään hieno juttu, eikä siitä tarvitse tehdä sen hankalampaa tai varustaa sitä koettelemuksin. Akseli on hieman loukkaantunut tästä. Hänhän vain pyrkii tekemään oikein ja elelemään ihmisiksi, noin symbolisesti.

Jossain kohtaa iltaa asiasta puhkeaa riita. Kirsti on yrittänyt selittää mitä sanoo ja yhtä pontevasti Akseli tätä kieltäytyy ymmärtämästä. Ollaan pattitilanteessa. Tavallaan molemmat ovat oikeassa, mutta Kirstille ominainen maalaisjärki on vaikeasti kumottavissa. Akseli murjottaa eikä voi ymmärtää, miten koko asiasta voi nousta kinaa. Mitä vikaa on kunniallisessa elämässä, hän tivaa.

Vuoteeseen mennään ärein mielin. Molemmat tuijottavat seinää ja esittävät nukkuvansa. Akselin päässä on pyörremyrsky. Kirsti ajattelee tyyntä järveä ja mitä merkitsee, kun tuulenvire rikkoo veden pinnan. Sinä olet tosikko, sanoo Kirsti. Sitten on hiljaista ja viimein molemmat nukahtavat.

Aamupuuhien lomaan Kirsti sanoo löytäneensä lehdestä ilmoituksen harrastuksesta, joka ehkä kiinnostaisi heitä molempia. Se olisi näytelmäkerho, joka on erikoistunut keskiaikaisten tapahtumien kuvaamiseen ulkona, metsissä ja linnoissa tai sellaisiksi miellettävissä. Uusia näyttelijöitä haetaan ja Kirsti on joskus nuoruudessaan näytelmätoimia harrastanut. Ehkä Akselille saataisiin jokin rooli, missä hän voisi eläytyä menneisiin. Onhan sitä historiaa tullut luetuksi, Akseli myöntelee, mutta ei vielä sano asiaan mitään.

Illalla he sovittelevat ja tekevät pienen kävelylenkin. Akseli päättää osallistua Kirstin kanssa esille tulleeseen harrastukseen. Tokihan se luo tekemistä ja sitä myöten ajankulua. Kirstin muistellessa näytelmäharrastustaan Akseli ottaa pari hypähtelevää askelta ja esittää jonkin kohtauksen näytelmästä, jota ei ole. Hän on kuitenkin vakuuttava. Kirsti on hyvillään. Heille on sukeutumassa yhteinen ajanviete.

Näytelmäkerholaiset ottavat Kirstin ja Akselin mielellään joukkoonsa. Harjoitukset ovat jo käynnissä, mutta molemmille saadaan luonteva rooli. Kirsti esittää aatelisneitoa, jolta knihti on pihistänyt puuvillojen seasta kultarahoja. Akseli on hieman nukkavieru ritari, mutta miekkaa hän kantaa ylväästi. Tapahtumat sijoittuvat kauas menneeseen ja niitä harjoitellaan metsässä, joka on Nuuksion ulkoilualueella. Usein menee myöhään iltaan, ennen kuin he ovat kotona. Mutta puuha on kivaa!

Viimein näytännöt lähestyvät ensi-ilta niiden airueena. Jokainen yksityiskohta on hiottu, vuorosanat muistetaan sujuvasti, lipunmyyntikioskia pystytetään. Sen ohessa myydään kahvia ja leivonnaisia väliaikoina. Roolivaatteisiin tehdään viime hetken korjauksia.

Akselin miekka hiotaan ja kiillotetaan niin, että se välkehtii auringossa. Raskas sotisopa on kuumalla ilmalla työläs, mutta näyttää ihan oikealta. Onneksi hevosia ei ole, sillä Akseli ei ole koskaan ratsastanut. Ohjaaja saa erilaisia kohtauksia, joiden tarkoitus on havahduttaa näyttelijöitä – liian varma ei saa olla, aina voi parantaa.

Ensi-illan koittaessa Akselia hieman jännittää. Meneeköhän kaikki suunnitelmien mukaan, osaako sitä vuorosanojaan. Miten onnistuu kapuaminen vallihaudan ylitse ja linnanmuuria esittävän rakennelman päälle. Toisella puolen kulissia on puiset portaat, joita pitkin Kirsti nousee muurille samaan aikaan kun Akseli kiipeää sinne. Heillä on romanttinen kohtaus, jossa Kirsti saa Akselilta kultarahat. Akseli on kovistellut knihtiä, ja saanut halpamaisen ryöstön saaliin pelastetuksi.

Puoliajalla tehdään viimeiset tarkistelut ja odotellaan eri paikoissa, kun yleisö tulee kahvinsa nautittuaan takaisin katsomoon. Sellaisen virkaa toimittavat metsään viedyt penkit, jotka on ripoteltu loiviin puolikaariin. Sitten kello soi merkiksi, että nyt alkaa tapahtumaan. Näytelmä jatkuu. Akseli kuuntelee piilopaikassaan muiden näyttelijöiden vuorosanoja. Pian linnan vartiomies puhuu ja oikealla hetkellä Akseli lähtee rymistelemään kohti linnanmuuria. Sillä välin Kirsti istuu puisilla portailla muurin toisella puolen.

Akseli lausuu kovalla äänellä linnanvartijalle, että jos ei pääse portista, tulee nousemaan muurille. Ja tämä on merkki Kirstille, joka lähtee portailla kohden muurinharjaa. Samalla Akseli sovittelee muuriin tehtyihin syvennyksiin jalkateriään ja kiipeää ylös. Tämä herättää yleisössä aplodeja, sillä katsomosta ei voi nähdä muurin askelmia. Kuin taianomaisesti Kirsti ja Akseli kohtaavat muurilla. He ovat neljän metrin korkeudessa ja ilta-auringon loisteessa Akselin miekka välkähtelee hänen vyötäisillään.

Äkillisesti Kirsti horjahtaa muurilla ja kaatuu portaikon suuntaan. Puinen rakennelma kallistuu ja romahtaa muurin taakse. Akseli on vähällä itsekin pudota harjalta. Kirsti huutaa säikähdykseltään ja on takertunut muurin kiviin. Akseli huomaa heti, että maahan on pitkä pudotus ja Kirstin ote heikko. Salamannopeasti hän ottaa miekan vyöltään, laittaa sen kärjen muurinharjan kivetyksen rakoon ja vääntää terän kärjen mutkalle. Sitten hän kurottuu alas pitäen miekan terään syntyneestä koukusta ja toisella kädellä muurinharjasta kiinni, ja pujottaa miekan kahvan kädensuojakoukun Kirstin rooliasun vyön sisään.

Jokin hirmuinen voima tulee Akselin käsivarsiin ja hän nostaa Kirstin ylös harjalle. Yleisö riehaantuu, eikä tiedä Kirstin horjahtaneen vahingossa. Miekan terä on leikannut Akselin käteen syvät haavat. Veri valuu, kun Akseli syleilee Kirstiä ja he puhuvat toisilleen vuorosanat todeksi.

Kohtauksen jälkeen Kirsti ja Akseli ovat muurin toisella puolen, missä Akselin käden haavoja yritetään tyrehdyttää. Näytelmä jatkuu ja he istuvat maassa vierekkäin. He ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan aikaisemmin. Kirsti sanoo, että Akseli on sankari. He syleilevät ja viimein Akseli sanoo tietävänsä mitä pelko on ja mitä tarkoittaa sankaruus. Kumpaakaan näistä en tahdo nähdä enää toiste, hän lausuu.

Todelliseen sankaruuteen vie pelon tie. Joka sillä kulkee, varautukoon haavoihin käsissään.

NOVELLIT: Löyhkäsiipi ja Kyläräähkä

“Esko katselee ikkunasta ja näkee hyräilevän, onnellisen naisen. Sitten hän menee sisälle ja puhuu Armille kuin vaimolleen.”

white-dove-clipart-aceo5ykc4
Syksyn ja pakettipeltojen ympäröimä metsäsaareke jonne on koottu kiviä tiluksilta ja talleista autonromuja, ripottelee havuseiniltään sadetta. Naava höyryää. Satunnainen kovakuoriainen taistelee elämästä ja kuolemasta notkelmiin syntyneissä lammikoissa, muutoin metsä on hiljainen.

Kuitupuu työllistäisi pienen sahan vuodeksi, mutta puita ei ole leimattu. Metsätyökoneen ruhjomaa uraa ei näy. Viimeksi kun metsästä on kaadettu puita, ne on viety hevosvetoisesti tien varteen ja sieltä kasvukeskuksia ruokkiviin tehtaisiin. Niissä työskennelleet miehet ovat unohdettuja hautakiviä. Korkeat kuuset ja männyt ojentavat kätensä kohti taivasta, väsyvät ja laskevat ne alas maan syliin.

Ohitustie vie seitsemänkymmenluvun etelään ja hiljentää kylän. Nuoretkin ikääntyvät. Kunnallispoliitikkojen monumentit samaistuvat moniin muihin, entisiin kyläseutuihin. Vanhat puhuvat vanhojen puheita, samoja joita kuulijat toistelevat. Kylä kuolee pystyyn, lahoaa ilman uusia versoja. Kun muutama vuosikymmen on kulunut, metsäsaareketta ja kylää ei voi erottaa toisistaan.

Sinisiin kumisaappaihin ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut lisensiaattityön laatija, hermostunut ja alituiseen tupakoiva Esko S. Muotkatie, viettää nelikymmenvuotispäiväänsä pellon laidalla. Hän tuijottaa metsäsaarekkeeseen ja karttalehteen. Sitten hän sytyttää savukkeen ja katsoo tyhjyyteen. Esko tietää saaneensa ”lyhyen tikun”. Hänet on lähetetty tänne ja katseltu virnuillen perään.

Esko huokailee ponnettomasti. Repun kyljessä on nahkahihnoja, joihin hän sitoo telttatuolin altaan. Savuke kytee hetken kosteassa mullassa ja sammuu kuin Eskon luottamus tulevaan. Askelet ompelevat horjuvaa saumaa peltoon. Esko pysähtyy metsän rajalla ja sulkee silmänsä. Hän vetää syvään henkeä ja torjuu kuvotuksen. Silmät vetistyvät, suupielissä on kireä juonne.

-Hyi helvetti, mikä haju.

Suomen metsissä – mutta ei yleisenä lajina – elelee muuan outo lintu, jonka ekosysteemiin Esko on laitetty perehtymään opintomenestystensä nojalla. Tämä lintu on lukumäärältään niin harvinainen, että sen epäiltiin kuolleen sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Niiltä ajoilta on säilynyt aikalaiskuvauksia, joita sävyttää epätoivon ja häpeän taakka. Kirjastoista tiedetäänkin hävitetyn julkaisuja, joissa tapauksia on käsitelty.

Sittemmin löydettiin tai pikemminkin haistettiin kaksi esiintymää, toinen Kymijoen alajuoksulta viisikymmenluvulla ja toinen Oulun tienoilta Kekkosen noottivuonna. Laji on löyhkäsiipi (Avis Flatus). Lintu on väritykseltään laivaston harmaa. Sillä on vahva nokka ja pään alue on paljas, liki kalju. Siipien kärjissä on vaaleampi raita. Lintu on täyskasvuisena variksen kokoinen. Lauluääni on mitäänsanomaton korina, johon sekoittuu alakuloinen säksätys tsäk-tsäk-tsää.

Löyhkäsiipi on suojeltu ja kotoperäinen laji Suomessa. Sen suojelusta päätettiin niissä maissa, joissa lintua ei tiedetä esiintyvän. Joitakin salametsästystapauksia on viranomaisten tiedossa, vailla luotettavia aihetodisteita tai silminnäkijöitä. Sellainen metsä tai taajama, minne löyhkäsiipi asettuu, on tuomiopäivänsä aatossa. Esko on tullut Ruutana-Mäentauksen kylään selvittämään onko löyhkäsiipi lintu vai kala ja miten se viettää päivänsä tai jos on askareiltaan nokturnaali, yönsä.

Metsäsaarekkeesta on näköhavaintoja yhdestä linnusta. Se on suurella varmuudella löyhkäsiipi, koska muut linnut ja metsän eläimet yleensä pakenevat löyhkäsiiven levinneisyysalueelta. Esko sai postissa yhden valokuvan, jossa väitetään olevan epäilty yksilö. Kuvassa näkyy metsän korkeimpia latvuksia ja yhdessä niistä huonoryhtinen siluetti. Yliopistolla kuvaa verrattiin arkistomateriaaliin. Myös Korkeasaaren amanuenssilta kysyttiin asiasta ja hän sanoi ykskantaan:

”Tutkikaa tapaus. Se on kovaluontoisen miehen tehtävä.”

Miksi linnulla on niin outo nimi ja miksi Esko karaisee luontonsa ennen metsään menoa? Niin, asia on kuten oivaltava lukija on jo päätellyt: tämä lintu haisee kuin rankkitynnyri. Jo muinaiset suomalaiset tunsivat ja nimesivät löyhkäsiiven, onpa Kalevalaakin tutkittu asian tiimoilta. Arvellaan, että Tuonelan Joutsen onkin itse asiassa löyhkäsiipi, jonka pulikointi sai joen rannoilla fataaleja seurauksia.

Sellainen metsikkö, johon löyhkäsiipi asettuu ja kenties pesii, tyhjenee varmasti muista linnuista ja metsän pienistä eläimistä. Suuremmat kuten otso tai ilves ovat jo nuuhkineet tuulen alla ja tehneet muuttopäätöksensä ensimmäisten joukossa. Linnun haju muistuttaa tavanomaisten tukkeutuneiden viemärien ja suurkaupunkien satama-altaiden odöörejä, höystettynä jollakin mielipuolisella seoksella toissavuotisia silakoita ja pesemättömiä hiihtojoukkueen sukkia.

Metsän talouskäyttö muuttuu mahdottomaksi, sillä jalostetussakin puutavarassa on tuo ikävä piirre jota ei voida kemiallisesti neutralisoida. Joskus kokonaisia maatiloja joudutaan evakuoimaan, eikä ole harvinaista nähdä pienen kylän tyhjenevän.

Ilmankos Ruutana-Mäentauksen kylätoimikunta pitää säännöllisiä hätäkokouksia asian tiimoilta. (Mielenkiintoista sinällään, että julkinen samoin kuin metsänomistajayhdistyspuoli pidättäytyy korvauksista. Katsotaan, että kyseessä on force majeure vaikka tässä lienee paljon proosallisempi asiain tila). Eskolla on siis nulju homma, mutta merkittäviä tieteellisiä saavutuksia tarjolla.

Jos opitaan ymmärtämään mikä on lintujaan löyhkäsiipi ja ehkä saadaan osviittaa sen asuinpaikan valintaan ja pesimiskäyttäytymiseen, voidaan laji ohjata kaukaisiin erämaihin, pois kiusaamasta pieniä kyläpahasia. Tämän Esko ymmärtää, vaikka ei pidä itseään onnettaren potkimana.

Esko painelee metsään kuin verovirastoon ja pidättää hengitystään. Hänellä on kaasunaamari ja siihen vaihdettavia hiilisuodattimia. Metsä on oudon hiljainen, kuin jokin Andersenin sadun satavuotiaiden puiden pyhättö. Siellä voi hyvin kuvitella melkoisen haljun noita-akan pitävän peliään.

Metsän keskellä on pieni aukio. Sieltä Esko löytää yllättäviä asioita: ihmisen jäljiltä satunnaisia tykötarpeita. Sanomalehdestä päätellen joku on käynyt tässä aivan hiljattain. Aukion reunalla on jonkinlainen maja, tai ehkä havuista tehty laavu. Kun Esko lähestyy majoitusta, kuuluu aukion toiselta puolelta arka tervehdys:

-Päivää…

Esko kääntyy äänen suuntaan ja näkee laitapuolen kulkijan. Nainen on selvästi viettänyt aikaansa ulkosalla jo pitkään, mutta harvemmin selvänä. Eskoa ei niinkään hämmennä pulimuorin näkeminen – onhan Esko asunut jo pitkään Helsingissä – mutta ylipäätään ihmisen ja löyhkäsiiven yhteishabitointi.

-Päivää, asuuko rouva täällä?
-Heh, joo asun minä. Jos tätä voi asumiseksi sanoa.
-Niin minä olen täällä tutkimassa lintua. Yliopistolta, Esko Muotkatie.
-Ahah. Joo on se lintu täällä. Minä tiedän. Haisee. . .
-Niin sitä tulin katsomaan. Tiedättekö missä se on?
-Tiedän, tiedän hyvinkin. Tule perässä! Näytetään.

Nainen katoaa metsään ja Eskolla tulee alkuhämmennyksensä jälkeen kiire tavoittaa hänet. Kuljetaan metsän läpi joitakin satoja metrejä, nainen ei juuri vilkuile taakseen eikä puhu kuin joitain satunnaisia huomioita. Osa vaikuttaa yhdentekeviltä, mutta välillä Esko terästää kuuloaan. Linnun nainen tietää hyvinkin. Lintu on kesy, nainen sanoo. Minä ruokin sitä jos jotain jää yli. Ei usein, nainen jatkaa. Esko miettii kummallista symbioosia – vai hyötyykö nainen linnusta jotenkin? Muutoin kuin seurana… Ei liene liiaksi täällä muita ihmisiä.

Muutaman korkean männyn välissä on ikivanhan pakettiauton jäänteet. Vaikka moottori ja osa keulapelleistä on kadonnut tiehensä, voi siitä tunnistaa kuusikymmenlukuisen Ford Taunus Transit – pakettiauton jäänteet. Umpinainen tavaratila on säilynyt hyvin. Nainen ottaa takaoven raosta sinne keräämiään tavaroita, joukossa peltilaatikon. Hän avaa laatikon kannen ja Esko näkee sinne laitetun erilaisia myyntipäivänsä ohittaneita elintarvikkeita. Täytyy suojata eläimiltä, nainen sanoo. Hän ottaa muutaman pullistelevan makkarapaketin ja sinällään kelvollisen näköisen muoviin pakatun maissintähkän. Sitten jatketaan syvemmälle metsään.

Tullaan toiselle aukiolle, jota reunustaa suurten ikimäntyjen kehä. Yhdessä männyssä on kotkanpesää muistuttava rakennelma. Nainen osoittaa ylös ja sanoo linnun asuvan tuossa. Esko huomaa, että pesäpuun juurella on elintarvikkeiden pakkausjätteitä ja muutaman rusakon ranka. Nainen jättää kantamuksensa maahan ja kehottaa heitä väistymään takaisin metsikön suojaan. Lintu on arka, hän sanoo.

Pian Esko saa nähdä liikettä pesän reunalla. Lintu kurkistelee epäluuloisesti metsikköön ja puun juurelle. Välillä puolikalju pää katoaa reunan taakse ja Esko on kuulevinaan jonkinlaista porsaan röhkinää muistuttavaa ääntä. Sitten ääni hiljenee ja lintu kohottautuu taas. Viimein lintu nousee pesän reunalle koko mitassaan ja heittäytyy ilmaan. Se leijailee ensin aukion ympärillä ja tekee sitten hurjan syöksyn maata kohden. Tilanne on niin jännittävä, että Esko unohtaa kuvien oton.

Vasta kun lintu on kerännyt nokkaansa tarjolla olleet herkkupalat ja räpistellyt raskaassa lastissa takaisin pesään, Esko muistaa kameransa. Tuskastuneena hän kysyy naiselta, että onko tämä toistettavissa helposti? Saako linnun taas näkyviin? Nainen vinkkaa Eskon seuraamaan ja he palaavat aukiolle missä maja sijaitsee. Nainen pysähtyy majan eteen ja sanoo, että istutaan alas painikkeelle. Sitten hän katoaa majan sisään ja palaa sieltä hetken kuluttua.

Nainen kertoo ensin itsestään. Hän on asunut metsässä niistä ajoista lähtien, kun löyhkäsiipi saapui tänne. Mitäs sitä kaunistelemaan, juoppohan minä olen, hän sanoo. Tuntevat tuolla nimeltä Kyläräähkä, mutta minä olen Armi. Olin minä kerran naimisissakin ja työpaikkakin oli. Mutta viina vei mennessään enkä ole asunut oikeassa talossa varmaankaan viiteentoista vuoteen, hän jatkaa.

Armin tarina on aidon tuntuinen, hän ei pyri antamaan itsestään muuta kuin neutraalin ja kohtalonsa hyväksyneen ihmisen kuvan. Esko kuuntelee välillä sekavaakin puhetta ja huomaa tuijottavansa naisen keltaista hammasrivistöä inhoten. Jokin naisessa kuitenkin vetoaa Eskoon, niin että hän kuuntelee tarinaa ja tarkkailee naisen asujaimistoa.

-Katsos Esko kun täällä minä saan olla rauhassa. Puliveivarit, ne on yleensä miehiä. Aina sai olla toinen silmä avoinna kun nukkui. Sitten oli niitä riitaisia kavereita. Kun tämä lintu tuli tänne, minä huomasin tilaisuuteni tulleen. Muutin heti tänne, ei minua pikku hajut haittaa. Yksikään rontti ei tullut perässä. Minulle tämä lintu on onnenpotku. Käyn kylällä sen mitä tarvitsee, mutta nukun täällä rauhassa.

Armi kähisee nauruaan ja naukkailee silloin tällöin pienen ryypyn. Esko kyselee linnusta, mutta Armi puhuu itsestään. Sitten Armi kysyy miksi Esko olikaan tänne tullut, tuon hullun linnun vuoksiko, onko Esko tehnyt huonoja tutkimuksia kun tänne joutui. Esko myöntelee, sanoo ettei oikein osaa sitä ”peliä” mitä tiedemaailmakin nykyään harrastaa, että on ikään kuin epäsuosiossa ja kai ne tänne laittoivat ajatellen että saisi neuvosta vaarin, ja vaihtaisi alaa. Armi sanoo tähän että ollaan siis pultsareita kaikki, tuo lintu, sinä ja minä, ja hihittelee oivallukselleen.

Esko miettii tätä Armin väitettä kovasti. Keskustelu ja tarinointi jatkuu, Esko saa jopa tentattua linnusta melko nivaskan tietoja, mutta Armin lausunnossa on jotain perää… Ehkä ne siellä Helsingissä suhtautuvat minuun kuin Armiin täällä. Pultsari, hylkiö, -räähkä? Voiko ihmisen lähettää tänne ja vielä olla sujut tekonsa kanssa, miettii Esko. Taitaa tämä olla suoraa puhetta kollegoilta ja oppimestareilta. Vielä mitä! Eskon sisällä kiehahtaa kuningasveteen keitetty kitkerä tee. Hän tekee päätöksen!

He yöpyvät kumpainenkin omassa pakettiautossaan ja sopivat yhteisesti että nyt tehdään töitä ja tosissaan. Esko lupaa maksaa Armille pienen korvauksen – suureen kun ei ole jatko-opiskelijalla varoja – mutta työtä on tehtävä, ja edettävä tiukan tieteellisen kurinalaisuuden ohjauksessa. Lintu ja sen elämänmeno tulkoon nyt dokumentoiduksi ja moni avoin kysymys ratkaistuksi.

Armi sanoo, että hän on ikään kuin töissä taas. Saako kesälomaa, saako pekkasvapaita, hän hihittelee. Eskoakin hieman naurattaa, vaikka mieli kahlaa jo työssä. He tuntevat jonkinlaista outoa asevelihenkeä toistensa ja linnun kanssa. Lintu onkin tarkkaillut heitä jo tovin, mutta ei osaa vielä muodostaa mielipidettä muuttuneesta tilanteesta. Se tyytyy lähinnä rekisteröimään Eskon ilmeisen harmittomana, mutta on varauksellinen.

Viikot kuluvat Eskon kerätessä materiaalia ja Armin toimiessa tutkimusassistenttina. Välillä käydään kylällä ja täydennetään ruokavarastoja. Armi ostaa myös kontekstinsa mukaisia tuotteita. Armista on mukavaa, että elintaso kohentuu. Esko huomaa tottuvansa hajuun, vaikka se onkin melkoinen shokki kyliltä palatessa. Kuukaudessa he ovat saavuttaneet jo merkittävään tieteelliseen julkaisuun riittävän kokoelman havaintoja löyhkäsiiven olemuksesta ja elämänmenosta.

Esko valmistelee lisensiaatintyötään ja järjestelee kylällä kehitettyjä valokuvia albumiin. Armi hakee löyhkäsiiven muumion, jonka löysi edellisen syksyn jäljiltä. Linnun dissektion myötä tehdään tieteelle uusia löytöjä, joista Esko oivaltaa saaneensa tietää ensimmäisenä. Eräänlainen tuoksurauhanen sijaitsee linnun siipien päissä, mikä osoittaa muinaisten suomalaisten nimenneen lajin biologisesti katsottuna oikein. Mikä hassuinta, lintu itsessään vaikuttaa suhteellisen normaalilta.

Huomataan myös, että metsässä on toinenkin löyhkäsiipi. Epäilykset osoittautuvat oikeiksi, kun pesintä alkaa. Esko on jännityksestä mykkänä, ottaa kymmeniä valokuvia ja kirjoittaa muistiinpanoja: outo lintu, hän sanoo, kun pesii syksyllä. Mitähän tästä sanovat… yliopistolle Esko on lähettänyt joitakin kirjeitä, joissa on todennut tutkimustyön etenevän suotuisasti ja ulkoilmaelämän sopivan hänelle odottamattoman hyvin. Tahallisesti Esko jättää merkittävän tiedon kertomatta, mutta vihjailee tieteellisiin löytöihin.

Marraskuun kiristäessä otettaan Esko on metsittynyt niin, että pakettiauton tavaratila tuntuu kotoisalta. Armin kanssa on tehty lujasti töitä. Kun Esko kävi alussa kylällä peseytymässä, Armi näytti metsälammen. He ovat yhdessä rakentaneet maakellarin tapaisen saunan, ja Eskon iloksi Armi suostui muutamiin uusiin vaatteisiin ja mikä parasta, hammasharjaan. Ensin saunassa ujosteltiin, käytiin vuorollaan. Armille kova työnteko ja ihmisseura ovat tehneet hyvää. Eräänä iltana Esko huomaa, että Armi on ollut kuivin suin jo pitkään.

Lähestyvä talvi on tuonut kylmän ilman tullessaan. He rakentavat pienen mökin. Siinä on kaksi huonetta, varastokaappi ja keittonurkkaus. Esko tuo rautakaupasta generaattorin ja raahaa muutaman painavan akun, jotka sijoittaa sisälle. Katolla on kolme suurta aurinkopaneelia. Kun he saavat kamiinan ensi kertaa tulille, Armin silmät kyyneltyvät. Tämä on oikea koti, hän sanoo.

Esko istuu mökin portailla pitkään ja puhaltelee savurenkaita tähtitaivaalle. Sisällä Armi touhuaa keittiössä. Pienellä pöydällä on öljylamppu, jonka liekki värittää seiniä. Esko katselee ikkunasta ja näkee hyräilevän, onnellisen naisen. Sitten hän menee sisälle ja puhuu Armille kuin vaimolleen.

Tammikuussa Esko lähtee Helsinkiin ja vie mennessään tutkimustulokset. Lintutieteilijät ovat innostuksesta mykkiä, kuunnellen Eskon luennointia kahtena peräkkäisenä päivänä. Samalla reissulla Esko tyhjentää Vuorikadun yksiönsä ja ostaa pakettiauton, johon kuormaa mukaan otettavat tavarat. Postissa hän tekee osoitteenmuutoksen, ja lähtee Helsingistä lopullisesti.

Scientific Journal valitsee Eskon tutkimuksen vuoden merkittävimmäksi lintutieteelliseksi työksi. Eskon lisensiaattityö hyväksytään ja saa erityismaininnan. Linnun arkipuuhastelut ovat myös osoittautuneet menestyksellisiksi. Pesässä on kolme pientä löyhkäsiipeä, ja kaksi haltioitunutta vanhempaa. Esko ja Armi vievät päivittäin ruokaa puun juurelle. Talviöinä pesästä kuuluu vaimeaa röhkinää. Viereisessä männyssä on videokamera, josta Esko veti kaapelin aina mökin olohuoneeseen sijoitettuun televisioon. Hetken mielijohteesta Esko laittaa pienen monitorin pesälle ja toisen kameran mökin keittiöön. Pesät katselevat toisiaan.

Keväällä Esko ja Armi jatkavat rakennustöitä, laajentaen mökkiin yhden huoneen ja edustalle katetun terassin. Esko saa kunnan rakennusvirastosta maan käyttöoikeuden ja kaavaan vahvistuksen. Osoitteeksi valitaan Parfyymikuja 1. Juhannuksen jälkeen tontti liitetään sähköverkkoon, ja metsän reunalle ilmestyy postilaatikko.

Linnut muuttavat syksyllä jonnekin. Tuuli puhaltaa metsään raikkaan tuoksun. Ensin oravat ilmestyvät oksille, sitten muita eläimiä. Esko ja Armi kirjoittavat iltaisin mietteliäitä runoja. Kolme aikakauslehteä julkaisevat heidän kolumnejaan ja kuvateos ”Aution metsän elämää” julkaistaan syksyn kirjamessuilla.

Muiden hyljeksimät ovat nyt kansakunnan otsikoissa. Esko tähdentää haastattelussa, että tottuvathan sitä ihmiset politiikkaan ja rahan perässä juoksemiseen, miksipäs ei hieman tymäkkään hajuunkin.

Ja kuten tarinan loppu osoittaa, oikealla asenteella on luotavissa uutta onnea sinne, missä epätoivo ja alakulo kerran nujersivat pienet ihmiset ja eläimet.

NOVELLIT: Käänteinen kirjavarkaus

“Hyvinkääläinen Kirjavälitys Oy antaa lausunnon, jonka mukaan on mahdotonta että sen kautta olisi tullut näytevarastoon ujutettuna teoksia, joita se ei välitä tai joista se ei johtajansa mukaan välitä.”

police_1
Viime aikoina olemme saaneet lukeaksemme runsaasti lupaavia kirjoja. Syksyn ja kevään lukemiston herkkupalojen joukosta muutamat kiinnittivät kätensä Aatos Sinervän teokseen, joka Sibeliuksen seitsemännen sinfonian tavoin asetti kriitikot aivan uuden haasteen eteen: mitä sanoa tästäkin, kuinka määritellä lukutuokio. Harva lausui mitään.

Kulttuurielämä velloo suurissa kaupungeissa. Näin myös Helsingissä. Maan pääkaupunki on sijainnut viitisensataa vuotta näillä nurkin, kuten myös kulttuurielämän ”virallinen” puoli. Joitakin taidevastuita on jaettu Turun ja Tampereen kanssa. Osana aluepolitiikkaa ripotellaan erinäisiä museoita ja opistoja sinnekin, missä ei ole ihmisiä. Mutta pääkaupungissa on ihmisiä ja yksi heistä katselee Aatos Sinervän kirjaa Helsingin Sörnäisissä sijaitsevassa kirjakaupassa.

Osmo Kontula-Vuosaari on elämäntapaharhailija. Hän laahustaa ajan polulla muiden joukossa kuin ajantappoon sortunut sekatavarakaupan asiakas, hypistellen tarjolle asetettuja esineitä ja penkoen poistomyyntilaareja.

Osmo tekee mielellään ostoksia tarjousten nojalla. Hän vertailee ideologiat, elämänkatsomusopit ja muut totuudet Sörnäisten rantatien yksiössään. Samaan aikaan paremmat ihmiset katsovat iltauutisia. Elämä on Osmolle kuin rivistö säilykepurkkeja, värikkäitä etikettejä. Jännittäviä makuja. Valintoja!

Nuoruusvuodet ja koulu menivät samaa taivaanrantaa maalaillessa. Kaveripiiristä tuli insinöörejä, lääkäreitä, junankuljettajia. Yhdestä tuli poliitikko ja tuonnempana vankeinhoitolaitoksen asiakas. Osmosta ei tullut varsinaisesti mitään. Hän oli valmis jo syntyjään.

Sörnäisten rantatiellä on kirjakauppa. Osmo katselee kirjakaupan ikkunasta katuvilinää selkänsä kääntöpuolelta. Ihmisiä ja kiireitä kulkee hänen ohitseen. Joku katselee hajamielisesti Osmoa, miettien: tuokin joutilas. Osmo tietää tämän, sillä hänellä on elämästään kokemus. Hän on niitä, jotka koirat sekoittavat lyhtypylväisiin.

Jo varhain Osmolle kirkastui näkemys uutteruuden toissijaisuudesta. Kun elämä on ihmeellinen asia jota voi tutkia niin pitkään kuin on hengissä, miksi pilata tilaisuus. Joutilaisuus on hyve, tietää Osmo. Vain joutilaisuudesta syntyy suuria ajatuksia, joiden toimeenpanosta vastatkoon ne, joille elämä on suoritusten sarja.

Sekalaisilla töillä ja säästeliäisyydellä Osmo pitelee itseään hengissä. Hän arvostaa vapaa-aikaa enemmän kuin työaikaa. Sesonkiluonteisten töiden harjoittajana Osmolla on tuon tuostakin pitkiäkin jaksoja ilman säännöllisten aikataulujen kehystä. Silloin hän lukee paljon ja lojuu päivisin kaupungin kahviloissa tarkkaillen ihmisten vilinää. Tämä on Osmolle kovin hauska puuha. Ihmisiä voi tarkkailla loputtomiin. Joskus näkee julkisuuden henkilöitä.

Se mitä maan kirjapainoissa tapahtuu, kiinnostaa Osmoa jo lukuharrastuksensa tähden. Hän seurailee muutamaa kirjallisuusalan julkaisua. Lehdistä Osmo lukee tarkasti, kun kirjailijoita haastatellaan. He vaikuttavat pääosin vaivaantuneilta saamastaan huomiosta. Osmo miettii usein, miten itse vastaisi kysymyksiin. Hänellä on valmiita repliikkejä.

Hän kertoisi laajasti tekemistään huomioista ihmisten toiminnasta ja siitä, miten käsillä oleva aikamme halventaa joutilaisuuden. Ulkomaan asioiden perässä juoksemisen Osmo tuomitsisi jyrkästi. Onhan sitä maata tässäkin ja hieman merivettä. Miksi ei pärjättäisi kotimaalla ja annettaisi vierasmaiden elellä omiaan.

Aika ajoin Osmoa kiinnostaa nähdä, miten jokin uusi kirja otetaan vastaan. Silloin hän menee kirjakauppaan ja norkoilee uutuuskirjapinon lähettyvillä. Moni asiakas tietää mitä hakee. Sitten on niitä, jotka epäröivät, palaavat muutamaankin otteeseen, selailevat. Osmo huomaa, että moni harhailee kirjariveillä ja on altis tekemään löytöjä…

Jos mikä askarruttaa Osmoa, se on kirjallisuuden ja sen ympärillä lainehtivan liiketoiminnan ja kulttuuripuheen tosikkomaisuus. Omatoimisena lueskelijana Osmo on pohdiskellut myös kirjoittamista ja sitä mikä tekee yhdestä kirjasta kirjan, ja toisesta sytykkeen. Lempeät kirjaroviot liekehtivät Osmon silmissä, kun hän päättää ryhtyä vastaiskuun. On koittava huonon kirjallisuuden aika, hän lausuu palatessaan tietokoneliikkeestä.

Kotona Osmo kerää vuosikymmenten myötä laaditut kirjoituksensa. Seassa on näkökantoja. Joskus hän on kirjoittanut lehtien yleisönosastoihin, mutta yleensä julkaissut tekstinsä vain itselleen. Tähän tulee nyt muutos. Julkaisukynnystä on madallettava, hän miettii. Moni hyväkin kirjoittaja tuskailee käsikirjoitustensa parissa. Niitä lähetellään kustantajille suurin toivein, mutta harva pääsee listoille.

Osmoa mietityttää miksi kirjoittajat ovat niin vanhanaikaisia. Ajatellaan, että muuta tietä ei ole kuin se pystyyn noussut. Jääkö paljonkin hyvää julkaisematta. Ehkä kirjoitus on lajityypiltään omintakeinen, mutta suhteessaan markkinoiden imuun kuin pohjaan jumiutunut ankkuri. Mikä on kirjailijan haave, onko se päätyminen naistenlehden kolumnistiksi, vai onko se oman kirjan näkeminen näyteikkunassa.

Seuraavien kuukausien aikana pääkaupunkiin saapuu talvi. Osmo keskittyy kirjoittamiseen. Suurin osa vanhoista teksteistä on hylättävä. Viimein hän kirjoittaa ne muutamatkin uusiksi, joita oli aikonut käyttää. Kirjaan tulee lyhyitä tarinoita ja muutama pidempi. Osmosta ne ovat hauskoja, mutta ovatko ne julkaisukelpoisia. Osmo on vähän kuuhullu ja valvoo öitään. Omatunto koettelee Osmoa. Saako näin tehdä? Nukahtaessaan Osmo tietää, että juuri näin on tehtävä.

Eräs tuttava omistaa nykyaikaisen kirjapainon. Siellä on mahdollista teetättää pieni painos. Jälki on kuitenkin hyvää, aivan oikean kirjan kaltainen. Osmo on talvella perehtynyt muutamaan vapaasti saatavaan taitto-ohjelmistoon ja on suunnitellut kirjaan kannenkin. Kirjassa on yli kaksisataa sivua. Osmon koulukaveri on erikoistunut tietokoneasioihin. Hän on myös hieman kriminelli.

He sopivat, että koulukaveri murtautuu ISBN-keskuksen tietojärjestelmään ja luo kirjalle fiktiivisen tietueen. Siitä käy ilmi, että kirjan on toimittanut Kustannusyhtiö Elämä ja sen painopaikka on Urjalan Toisinajattelijoiden Kirjapaino. Nimeksi Osmo valitsee Aatos Sinervä. Hän tietää, että aikanaan tullaan piirileikkiin viranomaistahojen kanssa. Osmo aavistaa jäävänsä kiinni, mutta haluaa viivyttää tapahtumien kulkua.

Kirjapainon omistaja osoittautuu vaikeammin lahjottavaksi. Viimein päätetään, että painatuksesta tehdään kuitti, jossa Osmo on saanut kustannuksen vastikkeeksi lähetystoimintaan tarkoitettuja aapiskirjoja neljäsataa kappaletta. Osmo lupaa pyhästi, että hamaan loppuun asti pitää painajan salassa. Miehet erkanevat sekavin tuntein, ja Osmo muutamaa lahjussatasta köyhempänä.

Huhtikuussa painatus on valmis. Osmo hykertelee, kun pitää kirjaa käsissään. Se näyttää ja tuoksuu ihan oikealta kirjalta. Takakannessa on viivakoodi. Tavaratalosta Osmo hakee hintalappukoneen ja siihen erivärisiä lappurullia. Kotona on pahvilaatikkopino, jossa on uusia kirjoja. Osmon kirjoja…

Osmon suunnitelma asettuu täytäntöön. Hän ostaa Saab 96 – henkilöauton ja pakkaa siihen satakunta kirjaa. Auto huolletaan Malmilla. Osmolla on myös pieni olkalaukku, hieman kuin postinkantajan nahkalaukku. Siihen mahtuu muutama kirja. Hansikaslokerossa on kartta.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Osmo ajaa Saabilla Tampereelle. Tavaratilassa on myös vaihtovaatteita, teltta ja vararengassyvennyksessä pieni rahakätkö. On varauduttava siihenkin, että joku ryöstää käteisvarat. Tampereella Osmo tekee kierroksen kirjakaupoissa. Hän kiinnittää huomiota valvontakameroihin ja hintalappuihin. Kun myyjä ei huomaa, Osmo tekee pieneen vihkoon muistiinpanoja. Niihin hän tekee merkinnät siitä, mihin kirjakauppa on järjestänyt näytteille teokset lajityypeittäin. Lisäksi hän ostaa kirjan tai kaksi, mutta maksaa ostoksensa käteisellä. Myyjien kysellessä etukortteja, Osmo vastaa että sellaista ei ole eikä tule, hän kun asuu Ruotsissa ja on täällä vain lomamatkalla.

Kaupungit vaihtelevat. Joskus Osmo kääntyy sivutielle ja löytää kyläpahasen jossa kirjakauppa kituuttelee muun tienoon ohella. Näistäkin Osmo tekee tarkat merkinnät. Heinäkuun loppupuolella Osmo yöpyy Kittilässä. Hän nauttii siellä loisteliaan illallisen ja laatii paluumatkan suunnitelman. Muistiinpanojen nojalla hän tekee karttaan reitin ja laskee, kuinka monta kirjaa kuhunkin taajamaan on tarve. Keskimäärin pikkukaupunkeihin riittää viitisen ja suurempiin kymmenen. Yksittäisiin pikkukyliin hän valitsee jätettäväksi kaksi kirjaa.

Paluumatka on retken jännittävin osa. Osmo hyllyttää kirjakauppoihin Aatos Sinervän teosta ”Kantasuomalainen”, joka nimestään huolimatta ei sisällä järin suomalaisia aineksia, tai ota suoraan kantaa mihinkään päivänpolttavaan puheenaiheeseen. Se on kokoelma pieniä humoreskeja, joita voidaan pitää ajattomina jos kohta ajatuksia herättävinä.

Kirjat joudutaan hyllyttämään salaperäisin menoin. Joissakin kirjakaupoissa myyjien haukansilmät seuraavat jokaista askelta. Pariin otteeseen käy niinkin, että Osmo ei uskalla kaivella olkalaukkuaan, vaan tyytyy ostamaan lyijykynäpakkauksen (HB) ja poistuu kaupasta kirjat laukussaan.

Ottaessaan kirjoja takakontista Osmo hinnoittelee ne muistiinpanojensa nojalla valitulla hintalappuvärillä. Tampereella on parikin liikettä, joiden hintalaput ovat samanlaisia. Niiden suhteen Osmo pääsee helpommalla, mutta sitten on sellaisiakin kauppoja, joiden hinnoittelu on tehtävä tapauskohtaisesti.

Yleensä Osmo ilmoittaa ”katselevansa vain”. Aikansa kirjakaupassa vaelleltuaan hän sijoittaa itsensä kohteen lähettyville. Kohde on yleensä osio kirjahyllystä tai erillinen pöytä, jonka päälle on koottu ajan hengessä olevia kirjoja. Osmo haluaa sijoittaa kirjansa niin, että ne löydetään vasta tuonnempana. Kun myyjien ja kameroiden seuranta hellittää, Osmo hyllyttää Aatos Sinervän Kantasuomalainen – teosta. Hän pyrkii sijoittamaan kirjat aihepiirin kannalta oikein. Sitten hän kiertelee pitkin kirjakauppaa ja pyytää toisinaan suosituksia historiaa käsitteleviin teoksiin, mutta ei tilaa niitä vaikka useimmat myyjät näin ehdottavatkin. Palvelualttiita, huomaa Osmo.

Elokuu on jo puolivälissä ja koulujen pihat täyttymässä, kun Osmo palaa Helsinkiin. Saabin takakontti on tyhjä. Hän on huolehtinut kirjojen kustantamisesta ja niiden jakelusta vähittäismyyntiin. Osmo siirtyy syysrytmiin, myy Saabin autoliikkeeseen ja jää odottelemaan, mitä tapahtuu…

Vähän ennen joulusesonkia muutamassa lehtiotsikossa viitataan kustannusterrorismiin. Asialla ovat ne tahot, joiden toimintaa Osmo on määrätietoisesti pyrkinyt kyseenalaistamaan. On nimittäin käynyt niin, että Sinervän kirjaa on muutamin paikoin ostettu ,ja tämä on saanut aikaan pieniä selkkauksia. Isojen kirjakauppaketjujen talousihmiset eivät löydä ostolaskuistaan merkintöjä teoksesta ”Kantasuomalainen”. Hyvinkääläinen Kirjavälitys Oy antaa lausunnon, jonka mukaan on mahdotonta että sen kautta olisi tullut näytevarastoon ujutettuna teoksia, joita se ei välitä tai joista se ei johtajansa mukaan välitä.

Talouspäälliköt ovat hämmentyneitä ja muutamaa lakimiestä työllistetään. Voiko kirjakauppa myydä kirjaa jota se ei ole ostanut ja mikä on Urjalan Toisinajattelijoiden Kirjapaino, josta ei löydy tietoja. Onko Aatos Sinervä salanimi, pohdiskellaan. Kirjakauppojen myyjät saavat inventaarioon liittyviä toimeksiantoja. On selvitettävä, löytyykö kaupan valikoimista tätä outoa teosta.

Osmo hykertelee yksiössään. Ennakoiden menekkiä hän on painattanut kirjasta uusintapainoksen. Se on muutoin samanlainen kuin ensimmäinen painos, mutta siihen on nyt lisätty pieni salapoliisitehtävä. Loppuosassa kirjaa on salakirjoitettu runo. Siinä käy ilmi kuka on tämän kaiken takana. Osmon tietokoneisiin perehtynyt koulukaveri on ollut tässä avuksi. Osmoa koko tapahtumaketju huvittaa. Hän voi aivan hyvin jäädä kiinni, mutta vaivaa on nähtävä.

Muutama kriitikko on lukenut kirjan. Osmo ei tiedä, miten kirja on päätynyt näille arvostelijoille. Ehkä kirjallisuuspiirit ovat pienet. Ymmärrettävästi arviot ovat heikonlaisia. Erään sanomalehden palstoilla uhrataan lukuisia rivejä sille, miten halveeraavaa on tällainen toiminta. Kirjallisuus on pyhää, eikä sitä sovi rienaaminen, päättää kriitikko lausuntonsa. Osmo leikkaa lehdestä sivun ja liimaa sen leikekirjaansa.

Uuden talven myötä Osmo tekee hyllytysiskuja satunnaisessa järjestyksessä poimittuihin kohteisiin. Asia nousee uudelleen otsikoihin. Valvontakameroiden nauhoja tutkitaan, mutta niistä ei käy ilmi kuka on tekojen takana. Osmo käy tammikuussa parturissa ja vaateostoksilla. On selvää, että kaupoissa tarkkaillaan vetelehtijöitä. Aika on käymässä vähiin, Osmo miettii.

Toinen painos on jaettu liikkeisiin ja kauppa käy. Osmo ei tietenkään saa myyntituloja. Jotkut kaupat kieltäytyvät myymästä kirjaa, mitä Osmo pitää suunnattoman typeränä, kuten myös lakimiehiä, jotka moisiin ponsiin päätyvät. Katehan on ilmaiseksi myyntiin saadussa kirjassa korkeampi kuin missään muussa.

Kirjallisuusalan kulisseissa valmistaudutaan vastaiskuun. Moni on ymmärtänyt, mitä Osmo tempauksellaan tarkoittaa. Se osuu liian kipeästi, että siihen voisi suhtautua kevyesti tai vähätellen. Kirjallisuus on näin pienessä maassa pyhä asia. Kun maantieteelliset rajat ovat lyhyitä, on selvää että toimiala joutuu pitämään yllä tiukkaakin mandaattia siitä mikä on oikeaa, ja muodikasta kirjallisuutta.

Liiketoiminnalliset motiivit ohjaavat kustannustoimintaa. Niin, eikä tässä ole juurikaan vaihtoehtoja, sillä jotenkin on kustantajankin ansaittava tulonsa. Tästä Osmo on samaa mieltä. Mutta sitä Osmo ei ymmärrä, että miksi kirjallisuus on niin vakavaa, että hymy hyytyy lukijoiden suupieliin.

Kun poliisi soittaa ovikelloa, Osmo pukee takin päälleen ja ottaa pienen olkalaukkunsa mukaan. Oven avatessaan hän esittäytyy ja sammuttaa perässään eteisen valon. Huoneen hämärässä näkyy kirjapino, mutta Osmo kertoo että on jo pakannut mukaansa todistusaineiston. Hänellä on mukanaan retkiensä polttoainekuitit, kirjakauppojen valvontakameratiedot ja muut merkinnät, joiden avulla hän voi todentaa olleensa asialla. Mutta kirjapainon omistajasta ja tietokoneiden parissa puuhailevasta koulukaveristaan hän vaikenee ikuisesti.

Sörnäisten rantatien kirjakaupan ikkunassa on Aatos Sinervän kirja. Sen kansi heijastaa sinistä valoa, kun poliisiauto kiihdyttää ohituskaistalla.

NOVELLIT: Tuomari

“Siinä mielessä rikos teki Janatuisen, vaikka oikeuslaitoksen mukaan tapauksessa oli kyse päinvastaisesta ilmiöstä.”

R-Legal280213-15

Perinteistä vallesmannisukua neljännessä tuomaripolvessa yksin teoin edustava Woldemar Janatuinen on liki kaksimetrinen, yli satakiloinen ja laajalti pelätty mies. Hänet tunnetaan siitä, että rikoksesta tuomittaville langetetaan poikkeuksellisen ankaria rangaistuksia.

Pelkästään edellisvuonna Janatuinen tuomitsi kolminkertaisen määrän ensikertalaisia vankeuteen sellaisissa tapauksissa, jotka maan keskiarvoa noudattaen olisi kuitattu ehdollisina tai peräti yhdyskuntapalveluna. Suotta eivät alamaailman konkarit opasta nuorempaa sukupolvea välttelemään niitä seutuja, joiden tuomiovaltaa Janatuinen käyttää lujasti.

Rikosten lainalaisuudet ovat kuitenkin aikaan ja paikkaan sitomattomia. Tasainen virta todistetaakan alle nujertuvia syyttömiä luo katseensa istuntosalin lattiaan. Woldemar lukee ääneen lakia. Oikeuden istunnot päättyvät ja niiden mukana toiveet lieventävistä asianhaaroista. Niissä piireissä joissa kauhistellaan muutoin lepsua oikeuskäytäntöä, kiitellään Janatuisen ryhdikästä linjaa.

Woldemar Janatuinen antaa silloin tällöin oikeuslaitosta koskevia lausuntoja lehdistölle. Niissä hän toteaa, että käytäntö on osoittautunut toimivaksi. Pitkiin tuomioihin joutuneet ovat välttyneet uusintakierteeltä. Vaikeahan on laajamittaista omaisuusrikosta tehdä vankilasta käsin, Janatuinen toteaa ja hymähtää: turhaa on kriminaalien suojelu ja hyysääminen.

Korkea-arvoinen tuomari on myös julkisuuden henkilö. Häneltä odotetaan esimerkillistä käyttäytymistä niin työn kuin vapaa-ajan osalta. Tuomarille on sälytetty useita yhteiskunnallisesti merkittäviä luottamustehtäviä. Ne on valittu siten, että hänen toimintansa työasioissa ei katsota jääviytyvän. Epäselvissä tapauksissa on jouduttu pyytämään virka-apua naapurilääneistä. Janatuinen on tarkka mies, joka ei sorru vääryyteen.

Virkauransa myötä Janatuinen on langettanut tuhansia tuomioita. Vankeinhoitolaitoksen kannalta tämä on merkinnyt jossain määrin logistisia ongelmia, kun Janatuisen ”tehtaalta” on tulijoita joskus enemmän kuin vapaita paikkoja kyetään osoittamaan. Ponnekkaan tuomarin ohjauksesta useimmat lääninvankilat kautta maan saavat uusia asukkaita. Osa tulijoista odottaa pitkiäkin aikoja, kunnes muuttuu lähtijäksi.

Kesälomansa Janatuinen viettää ennalta ilmoittamattomissa ulkomaan kohteissa. Niissä hän matkustaa incognito ja välttelee virka-asiayhteyksien paljastumista. Joitakin tuomittuja on päässyt aikaa myöten vapauteen. Tuomarina Janatuinen ymmärtää, että kaikkien häntä kohtaan tuntemat mielenailahtelut eivät välttämättä ole positiivisia.

Kotimaassa hän viettää melko eristäytynyttä elämää. Pitkien työpäivien jälkeen Janatuinen suuntaa joko kotiinsa Espoon Westendiin, tai arvokiinteistöön sijoitettuun sivistyneistön suosiossa olevaan herrasmieskerhoon. Oikeustieteellisen luennoitsijoiden kanssa Janatuinen käy meheviä keskusteluja siitä, miten tapauksia on tuomaroitu ja mihin oikeuslaitos on menossa. Professorit, osa Janatuisen opiskeluaikojen tuttavia, pitävät tuomaria kuin yhtenä omistaan. Siinä he ovat väärässä…

Woldemar Janatuinen on yksinelävä ja työlleen omistautunut. Westendin koti on tyylikäs, mutta hieman alakuloinen. Laatuhuonekalujen verhoilusta näkee, että vain yhtä tuolia käytetään. Se on takan vieressä, missä sijaitsee myös nahkainen rahi ja postmoderni lukuvalo. Pienellä pöydällä on sikarirasia. Kirjahyllyn keskiosassa on peilein verhoiltu syvennys, jonka suojiin kätkeytyy muutamia pulloja, kun jalopuinen laskutaso nostetaan. Olohuoneen ikkunat antavat merelle.

Janatuinen seisoo ikkunan edessä. Hän on pukeutunut mustiin vaatteisiin ja odottaa auringon laskua. Oikeassa kädessä on pari nahkaisia hansikkaita. Vyölaukussa on muutamia omatekoisia erikoistyökaluja. Mustat lenkkikengät narisevat lattialla, kun Janatuinen siirtelee painoaan jalalta toiselle. Puoli kymmeneltä sikari ja valot sammuvat.

Autotallissa on Bentley ja kaksipaikkainen Mercedes. Takapihalla on polkupyörä ja puuvajan sivulla vihreä kanootti. Janatuinen raahaa kanootin kosteaa nurmikkoa pitkin rantaan ja lähtee melomaan. Hän väistää ohimenevää moottorivenettä, sillä kanootissa ei ole kulkuvaloja. Meri on tyyni. Janatuinen meloo tasaisin vedoin ja lähestyy Lauttasaaren siltaa, jonka alittaa kenenkään huomaamatta. Kanootti jättää veteen ohuen vanan, joka sulautuu iltahämärään. Kuusisaaren rannassa Janatuinen piilottaa kanootin kaislikkoon ja nousee maihin.

Metsikössä, joka reunustaa pysäköintialuetta on kävelytie. Janatuinen istuu pienen kiven päällä ja odottaa epäluuloisen koiran seuraavan isäntänsä kutsua. Pieni tuulenvire käy merelle, joten snautseri tekee tarpeensa ja kiiruhtaa kotiin. Janatuinen odottaa vielä muutaman minuutin ja kun kävelytie autioituu, ylittää sen ja lähestyy pysäköintialuetta.

Tottuneesti Janatuinen avaa henkilöauton oven ja sujahtaa sisään etuistuimelle. Auto on suurikokoinen BMW. Vaihteenvalitsin on hieman tiellä, kun Janatuinen taivuttelee itsensä kumaraan ollakseen pois näkyvistä ja yltääkseen ohittamaan eräitä kytkentöjä ohjauspylvään tienoilla. Hetken kuluttua auto käynnistyy ja se lipuu hiljaa pois pysäköintialueelta. Janatuinen odottaa liikennevaloissa ja ylittää aution risteyksen.

Kehä ykkösen risteyksestä Janatuinen kääntyy idän suuntaan ja ryhmittyy Otaniemeen johtavalle kaistalle. Hän ajaa auton huoltoasemaa vastakkaiselle tontille ja jättää sen pysäköintipaikkaan, jossa lukee “Varattu poliisikoulun henkilökunnalle”. Tämä on illan vaarallisin hetki. Talo vaikuttaa kuitenkin tyhjältä, eikä ulkona näy iltakävelijöitä.

Janatuinen poistaa tilapäiset kytkennät ja kiinnittää ohjauspylvään alle paneelin, jonka irrotti hetkeä aiemmin. Sitten hän nousee autosta ja lukitsee oven, katsoo hajamielisesti ympärilleen ja lähtee kävelemään kohti Kuusisaareen johtavaa siltaa. Mustan paidan päällä on nyt lenkkeilijöiden suosima heijastusliivi.

Janatuinen meloo kotirantaan hieman ennen puoltayötä. Hän jättää kanootin rantaan ja sitoo sen huolellisesti laituriin. Sisällä hän menee suihkuun ja lukee vuoteessa Hercules Poirotin tarinoita. Viisas mies, viisas mies, Janatuinen myöntelee. Sitten hän nukahtaa.

Herätyskello soi kuten aina tähän aikaan aamusta. Janatuinen sammuttaa kellon ja tekee aamutoimia. Kahvikupin ääressä edellisyön seikkailu palautuu mieleen. Mitähän sanoo sekin vanha ketku, Janatuinen herkuttelee. Menee tietysti kohta autolleen, mutta ei löydä sitä. Tekee siitä ilmoituksen samalla kun tilaa taksin. Sitten minä näen sen lounaalla ja tyynnyttelen, kun kertoo huolestuneesti unohtaneensa auton ensin töihin ja sitten soittaneensa vielä poliisille. Taksin ikkunasta Miettinen on kuitenkin nähnyt autonsa poliisikoulun pihalla. Onko hän tulossa vanhaksi…

Tuomari Woldemar Janatuinen on sivutoiminen autovaras. Tämä on hänen todellinen ja tukahdutettu minänsä, jonka hän pystyy vain vaivoin pitelemään kurissa. Joskus menee viikkojakin vailla iltaöistä levottomuutta. Sitten kun aikaa on kulunut, halu estää nukkumisen, ankaroittaa tuomiot ja muodostuu pakkomielteeksi.

Janatuisen on välttämätöntä varastaa auto. Hän ei juuri laisinkaan ajele autoilla, tekee vain etukäteen suunnitellun lähisiirron ja poistuu huomiota herättämättä. Autot Janatuinen valitsee merkin ja omistajan perusteella. Erityisen hauskaa on varastaa poliisien autoja. Kiinnijäämisen riski tekee varkauksista jännittäviä.

Seuraavana aamuna Janatuinen ottaa istuntokäsittelyyn tapauksen, jossa nuorehko mies on toistuvasti ja luvattomasti ottanut käyttöönsä erilaisia ajoneuvoja. Tämä herättää Janatuisessa poikkeuksellisen ankaran vasteen. Moinen yksityisomaisuuteen kajoaminen on vakava loukkaus elämänarvojamme kohtaan, hän muistuttaa ennen tuomion lukemista.

Mies, joka muuttuu vangiksi on vaitelias ja noituu mielessään äkeää tuomaria. Mikä on sinulle yksi lausunto, on minulle lähes kaksi vuotta, mies huikkaa samalla kun häntä talutetaan oikeussalista. Janatuinen ei vastaa, vaan toteaa seuraavan tapauksen käsittelyn aloitettavan.

Lounasaikaan Miettinen harhailee ruokalinjastolla kuin helteenpistämä varis Pavin terassilla. Janatuinen lähestyy Miettistä ja kysäisee ohimennen kuulumisia. Miettinen kokoaa salaatin ja itsensä, ennen kuin vinkkaa ikkunapöytään sanoen: mennään tuohon istumaan. Saakeli, oli auton kanssa ongelmia. Olen ihan varma, että ajoin sillä eilen kotiin. Katin kontit, Miettinen äsähtää. Se oli Otaniemessä!

Tein siitä tietysti ilmoituksen ja sitten kun se piti perua, niin kysyivät nulikat mitä eläkesuunnitelmia minulla… Janatuinen lohduttelee, että kerrankos sitä noinkin voi käydä. Autohan on tallella, ehkä sinä kävelit ajatuksissasi sieltä kotiin, hän sanoo ja pidättelee ilmeitään. Onneksi Miettinen katsoo ikkunasta ulos.

Janatuinen polttelee sikaria oikeustalon edessä. Päivä on takana ja ilta edessä. Hän on nyt viisikymmenvuotias autovaras. Sikarin tuhka putoaa maahan, kun Janatuinen heilauttaa kättään. Samalla kädellä hän heilauttaa ihmisiä etäälle elämästään, jotta he voisivat kohdata itsensä. Joskus hän miettii, onko sittenkin Jumalan asemassa. Antaako hän oikeuden viedä voiton laeista? Kaikki on näytelmää. Hän osaa vuorosanansa. Moni ei osaa niitä, tavaa ja änkyttää, kunnes vaiennetaan.

Poliisiauto pysähtyy Janatuisen eteen, melkein ajaa varpaiden päälle. Sieltä nousee Janatuisen hyvin tuntema ylikomisario Heinonen. Takapenkillä on lisää poliiseja. Heinonen tervehtii Janatuista ja sanoo, että olisi syytä mennä takaisin sisälle, pois ihmisten silmistä. Janatuinen ymmärtää jääneensä kiinni. He menevät portaista ja pääovesta sisään, kun virkaiältään nuorin konstaapeli pysäköi auton parkkipaikalle. Sisällä Heinonen sanoo, että tämä on vaikea juttu, mennään työhuoneeseen.

Heinonen kertoo Janatuiselle miten hänen toimiaan on seurattu jo pidempään ja että raskauttavia todisteita on siinä määrin esillä, että on tehty päätös tutkintavankeudesta. Tämä on siis pidätys ja samalla myös virkatehtävistä. Saman talon väkeä kun ollaan, niin Heinonen kysyy onko Janatuisella kotona jotakin tärkeitä tavaroita. Pitääkö jotakin juoksevia asioita hoitaa. Sinullahan ei ole perhettä, Heinonen tokaisee. Työhuoneesta sammutetaan valot.

Tutkintavankeudessa Janatuinen on kuin lumetodellisuudessa. Maailma käpertyy pisteeksi jota ympäröivien seinien kulmista on turhaa etsiä rakoja. Hän puhuu ja vaikenee. Äänet kantautuvat jostakin sumun takaa ja suolta nousee hahmoja, jotka kirkastuvat piirteiltään hetkeksi, kunnes katoavat. Ilma ei tiedä onko se ulkona vai Janatuisen keuhkoissa. Hän hengittää tauotta. Lehdistö on siellä jossakin, siellä missä se toinen Janatuinen on ehkä tälläkin hetkellä. Kuka hän on? Missä hän on?

Toisella viikolla Janatuinen kokee ohimenevän masennuksen. Onko tämä jotakin karmeaa leikkiä, hän miettii. Ovatko he tuominneet oikean miehen vääristä teoista. Minä olen tuomari, minä olen tämän oikeuslaitoksen tukipylväs ja sen vasara, antakaa minulle istuimeni ja lain kappale, Janatuinen huutaa luukusta. Vartija kävelee ovelle ja katsoo sisään. Hän miettii, onko vanki sellainen, joka kärsii mielenterveysongelmista. Vuoropöytäkirjaan tulee merkintä: seurantaan.

Tuomio luetaan. Janatuinen on vaiti ja katsoo tyhjyyteen. Todistusaineisto esitellään suljettujen ovien takana: lähes sata ajoneuvon luvatonta käyttöönottoa, valokuvia, kameravalvonnan nauhoja. Kanoottiin on asennettu erikoisryhmän toimesta pieni jäljityslaite, jonka keräämää tietoa esitellään havainnollistavin animaatioin. Miettinen katselee Janatuista ilmeettömin kasvoin. Heidän välillään on etäisyys, jota ei voi ylittää.

Janatuisella on numero. Se on 230. Numero on kilvessä, joka on kiinnitetty sellin oveen sen ulkopuolelle. Sisäpuolella numero on merkityksetön. Janatuinen on sisällä. Hän ei ole yksin, saman numeron jakaa mies, jonka Janatuinen tuomitsi ankaruuteen jo vuosia sitten. Sellissä on hiljaista. Pelko tuijottaa kaltereista. Mies ei sano mitään, hiljaisuus tekee kipeää Janatuisen korvissa kuin ääni kuolemaa. Viimein:

-Olet sitten jatko-opiskelija, praktiikkavaiheessa.
-En… siis minä…
-Ei ole sinua, eikä minua.
-Olen Janatuinen…
-Tiedetään.
-Sinä… Salmi, Salmi?
-Sovitaan nyt aluksi niin. Salmi.
-Montako vuotta…
-Se ei ole sinun asiasi, kuten ei silloinkaan.
-Laki… laki sen sanoo!
-Älä puhu asiasta, josta et ymmärrä puoliakaan.
-Ja sen puolen minä osaan!
-Täällä sinä et osaa mitään, etkä ole mitään.
-Uhkailetko, kurja varas!
-Janatuinen. Kuka puhuu?

Samalla kun mies nousi tuolilta ja kasvoi Janatuisen silmissä jättiläiseksi, hän itse käpertyi ja kutistui. Ei kukaan, ei missään, ei mitään. Ei tuomaria, ei autovarasta, ei ketään. Silmissä vetisiä liekkejä. Helvetti, en minä voi olla täällä. Tämä on karkeaa tosikkojen pilaa. Eivätkö ne ymmärtäneet mistä oli kysymys? Että minä en voinut sille mitään…

Salmi käänsi selkänsä Janatuiselle ja veti tuolin pöydän taakse. Sitten hän käänsi selkänojan pöytää vasten ja istui hajareisin tuolille, laittoi kyynärpäät pöydälle ja katsoi kylmästi Janatuiseen. Paidan taskussa olleen tupakka-askin Salmi heitti pöydälle. Siitä voi ottaa, tähän menee monta vuotta, hän sanoi.

-No niin. Aloitetaan. Teitkö sinä rikoksen vai tekikö rikos sinut?
-Mitä tämä tarkoittaa? Tein mitä tein, entä sitten.
-Älä rupea Janatuinen keulimaan. Miten päin se oli?
-Lue lehdistä, siellähän ne on selostettu. Varastin autoja.
-Kuules nyt kun kokeneempi puhuu.

Salmen puhe hiipui välillä kuulumattomiin, kun Janatuinen yritti jäsentää ajatuksiaan. Se oli turhaa, sillä mitään ajatuksia ei enää ollut, eikä paikkaa mihin ripustaa niitä kuin ansiomerkkejä. Entinen tuomari teki hiljaista kirjanpitoa elämästään tai mitä siitä oli jäljellä. Maine, asema ja virka olivat historiaa. Nyt hän oli täällä joskus tuomitsemiensa joukossa, yksi heistä ja kuitenkin ikuisesti erilainen. Hän oli taas väärällä puolella.

Muutamassa viikossa Janatuinen laitostui. Salmi oli hiljainen, puhui harvakseltaan siitä mitä on vapaus ja mitä on vankeus. Janatuiselle alkoi kirkastua, että hän on todellakin vanki sellissä numero 230. Se on ainoa asia millä on väliä. Jossain ulkona oli joskus tuomari Janatuinen, jota ei enää ole eikä tule koskaan olemaan. Ja tämän ymmärrettyään Janatuinen ryhtyi miettimään, kuka hän todella on ja mihin on menossa. Paluuta ei olisi.

Salmi kysyi eräänä iltana onko Janatuinen jo keksinyt vastauksen. Asia koskisi sitä kysymystä, joka esitettiin ensimmäisenä päivänä. Mikä oli tapahtumien ja asioiden järjestys, onko tämä selvinnyt Janatuiselle. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen Janatuinen sanoi miettineensä ja tulleensa jonkinlaiseen selvyyteen.

Salmi on oikeassa. Janatuinen varasti autoja pohjimmiltaan päästäkseen ulos siitä vankilasta, johon oli itsensä ajanut ja jossa ei viihtynyt. Siinä mielessä rikos teki Janatuisen, vaikka oikeuslaitoksen mukaan tapauksessa oli kyse päinvastaisesta ilmiöstä.

Merkittävintä oli se, että Janatuiselle oli yhdentekevää miten päin asiaa tulkittaisiin. Hän oli pysähtynyt ensimmäisen kerran elämässään ja miettinyt miten ihmeellistä oli, että jossakin päin avaruutta on sellainen paikka jossa Janatuiset tuomitaan autovarkauksista. Mikään ei ole itsestäänselvyys. Hän voisi yhtä hyvin olla Napoleon tai juoksuhautoihin poljettu kasa vaatteita.

Samaan hengenvetoon hän sanoi, että kysymys itsessään on sen vastaus, ja vankeinhoitolaitos päättäköön lopusta. Janatuinen oli vapaa mies.

NOVELLIT: Toimituksellinen teko

“Hän nostaa polkupyörän sisään ja sulkee oven perässään. Sisäovi on erikoisteräksestä ja komposiittimateriaaleista tehty. Se kestää melko raskaidenkin aseiden osumat.”

noise-clipart-radio-hi
Radioasema Äänisen Aalto ja sen päätoimittaja Johannes Ulappa-Tuokio ovat joutuneet suurenmoisen pulman ääreen. Ministeriö, joka vastaa lupakäytännöstä on tehnyt linjauksen, jonka mukaan valtakunnallisten radioasemien on siirtymäajan puitteissa luotava ohjelmatarjontaa niin enemmistöön kuin vähemmistöönkin kuuluville. Tämä on nykyisen tasa-arvoperiaatteen ilmentymä. Asia on kirjattu lakeihin ja asetuksiin.

Kun ohjelmaa voi lähettää kaksikymmentäneljä tuntia ja viikossa on seitsemän päivää, tarkoittaa tämä sitä että käytettävissä on kaikkiaan satakuusikymmentäkahdeksan tuntia. Sitten on aloitettava uusi viikko, mutta laskurikin menee tuolloin alkuun. Ministeriö on suostunut kuukausijaotteluun, jonka myötä erilaisille intressiryhmille on annettavissa eräiden tilastotekijöiden nojalla muutamasta minuutista aina puoleen tuntiin ns. dedikoitua ohjelmatilaa.

Johannes Ulappa-Tuokio on jaotellut ohjelmakuukauden siten, että säännöllisesti toistuvat lähetykset kuten uutiskatsaukset, säätiedot ja lottoarvontojen julkilausumat sijoitetaan samoille paikoille lähetyskarttaa. Tämä on hyväksi havaittu käytäntö. Mitä siitäkin tulisi jos uutisia saisi etsiskellä pitkin päivää eikä koskaan voisi olla varma, onko lähetysajankohta huomenna sama.

Maanantain aamutunteina julistetaan radiolaitteista avantouimarien elintapojen kuulautta. Lounasaikaan mennessä käsitellään nudistien, pitsinnyplääjien ja puuseppien asiat. Sillä välin kun syödään, ovat äänessä elintarvikealojen kellot ja helistimet. Lounaan jälkeen hiljennytään suurten kysymysten ääreen ja säädetään äänenvoimakkuusnappulaa sen mukaan, onko vuorossa juuri oman uskontokunnan mietteitä ja lauseita.

Iltapäivästä käsitellään poliittiset ja yhteiskunnalliset ilmiöt. Niihin menee vain neljännestunti, sillä poliitikot ovat järjestään eri mieltä ja yhteiskunta alati teoretisoituva instituutio. Harva näitä kuuntelee ja vielä harvemmassa ovat ne, jotka ymmärtävät. Useimmat valehtelevat.

Hieman ennen päivällistä luodaan katsaus kadonneisiin kulttuureihin. Näitähän on maailman sivu hämmästelty, eikä niitä ole koommin löydetty. Yliopiston kielitieteiden laitoksen professorilta udellaan mitä järkeä on opiskella kieltä, jota kukaan ei puhu. Professori vaipuu syviin mietteisiin. Toimitus soittaa päivystävälle dekaanille, joka noutaa professorin farmariautollaan kotiinsa. Siellä odottaa vaimo, joka on tehnyt lihakeittoa ja luopunut keskusteluaikeista miehensä kanssa jo viisikymmenluvulla.

Seuraavaksi haastatellaan muutamaa taiteilijanretkua ja epävireistä muusikkoa. Teini-ikäiset höristävät korviaan vastaanottimien äärellä, kun populääriset ikonit murahtelevat viisauksia. Ollaan yhtä jos toista mieltä, vaillakin.

Suuret öljy-yhtiöt tulee lakkauttaa ja tilalle perustaa ilmaisia huvipuistoja, joissa opetetaan oluen juomisen ohella törkeyksien huutelua. Poliitikot ovat vihoviimeistä sakkia, paitsi ne, jotka lymyilevät näennäisen edistyksellisyyden kulisseissa. Niitä pitää äänestää, sanoo kitaraa soittava mies, muutoin tulee jokin ongelma, joka jää tarkemmin kuvaamatta.

Perhosten kerääjien ja luonnonsuojelijoiden paneelikeskustelu on kiinnostava, mutta jää kestoltaan muutamaan minuuttiin. Shakkiyhdistys ilmoittaa miettivänsä, eikä ota käyttöönsä annettua ohjelmapaikkaa. Iltauutisiin mennessä on käsitelty runsaasti inhimillisen toiminnan osa-alueita. Toimituksellinen työ on helpottunut, sillä ministeriön virkamiehet päättävät jokseenkin kaikesta tarjonnasta.

Jokin kaihertaa Johannes Ulappa-Tuokion mielenpohjia. Onko laitaa, että radiotoimintaa näin säädellään. Mistä onkaan peräisin tämä käytäntö, että vapaan tiedonvälittämisen sijaan on valittu pakkosyötön tie. Puhutaan median tasapuolisuudesta. Mikä on tuo media-sana. Yritetäänkö sillä peitellä jotakin, miettii Johannes.

Erityisesti Johannesta loukkaa salavihkaa toteutunut sosialisointi. Tämähän on hänen radioasemansa, hänen rahoillaan ja riskillään investoitu liiketoimi. Kerran Johannes laski, kuinka monta virkamiestä tarvitaan hänen radioasemansa ohjelmakartan laadintaan ja sen tilastointiin. Lukema oli niin suuri, että muutoin raitis mies pysähtyi kotimatkalla valtion päihdejuomaliikkeeseen.

Ministeriön tarkkailukirjeen saatuaan Johanneksella tulee mitta täyteen. Kirjeessä todetaan, että muutoin radioasema on noudattanut median tasapuolisen ohjelmatarjonnan periaatteita, mutta on eräskin kansanosa joiden tarpeet on jätetty vaille huomiota. Ministeriö luettelee aakkostetun listan, jossa mainitaan joukko marginaaliryhmiä.

Museoissa käymättömien tai nuoruudessaan partioliikkeeseen kuulumattomien edunvalvonnan Johannes vielä sulattaa, mutta miten on selitettävissä moite riittämättömästä ohjelmatarjonnasta heikkokuuloisille? Saatte julman opetuksen, kivahtaa Johannes repiessään kirjeen.

Virkamiesten umpityperyyteen kyllästyneenä Johannes käynnistää mittavan salaliiton. Radioasema jatkaa ohjelmatuotantoaan, mutta Johannes palkkaa muutaman tutun toimittajan voidakseen käyttää aikaansa valmisteleviin puuhiin. Toimittajakavereille hän sanoo rakentavansa mökille liiterin. Radioaseman varastosta Johannes noutaa muutaman lähettimen ja muita radioteknisiä tarpeita. Varastotilaa tarvitaan rakennustarvikkeille. Hän ostaa puutavaraliikkeestä metritavaraa ja nauloja. Autotarvikeliikkeen postimyyntiluettelosta Johannes valitsee peräkärryn, jonka kantavuus on 750 kiloa.

Kaikki tämä on savuverhona todelliselle toiminnalle. Johannes on päättänyt tehdä kerralla selvää virkamiesten ja poliitikkojen kaksinaamaisesta pelistä. Hän tunkeutuu maanalaisiin tunneleihin, joissa sijaitsevat tietoliikenteen hermoradat. Eduskunnan alla sijaitsevassa tunnelissa on käyttämätön huone, johon muuan tuttava järjestää Johannekselle avaimen. Huoneesta on ilmastointikanava, jota pitkin pääsee kaapelionkaloon, missä sijaitsee eduskunnan puhelinkeskuksen pääjohdotus.

Johannes vierailee huomaamatta myös useissa oletetuissa edunvalvontajärjestöissä, joiden turvajärjestelyt ovat huomattavasti heikommat kuin poliitikkojen ja virkamiesten rakennuksissa. Talven mittaan koko yhteiskuntarakenne on verkotettu Johanneksen tietoliikennesolmuun.

Helmikuinen A-studion dokumentti käsittelee informaatiosodankäyntiä, antaen ymmärtää että Suomessa on valmiudet sen torjuntaan ja ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä on myös toteen saatettu. Johannesta tämä naurattaa, sillä hän jos kuka tietää, miten heikolla tolalla nämä asiat maassamme ovat.

Muutamien radioyhtiöiden järjestelmissä on myös Johanneksen kädenjälki. Valtiollinen Yleisradio on kokonaan kytketty Äänisen Aallon tuotantorakenteisiin, samoin kuin muutama sellainen yksityisen puolen toimija, joiden takana piilee suurempien voimatekijöiden ryhmittymä. Suuryrityksistä Johannes on valinnut ne, joiden näkee ohjaavan yhteiskunnan kehitystä ulkomaisten tahojen intressejä palvellen.

Huhtikuussa Johannes maksaa toimittajille kesälomapalkan ja pienen bonuksen. Hän kertoo, että jatkaa toimintaansa nyt aikaisemmin voimin mökin liiterin tultua valmiiksi. Vanhat tutut lähtevät kevein mielin kesälaitumille, ja tietävät saavansa töitä muualtakin. Johanneksen radioasemalla on alalla hyvä maine.

Kouluissa veisataan suvivirren korvikkeita, kun Johannes käynnistää operaatio Vapaan Sanan viimeisen vaiheen. Radioasema toimii pienessä kivirakenteisessa talossa. Johannes vahvistaa ensi töikseen talon rakenteita, niin että ne kestävät valtiovallan käyttöä. Ikkunat ovat olleet peitetyt jo aiemmin, mutta nyt Johannes valaa niiden sisäpuolet teräsbetonilla. Ullakolla hän tutkii rakenteita ja tekee tarvittavia vahvistuksia.

Kellariin Johannes sijoittaa kolme dieselgeneraattoria, polttoainetta ja muutamia suuria kojeita, joilla voidaan nostaa katosta valtava teleskooppiantenni. Kaapelointihuoneessa Johannes tarkistaa, että rinnakkaisasemien kytkennät ovat kunnossa. Lopuksi hän valaa koko rakennuksen sisäseiniin puolen metrin teräsbetonilaipan, jonka vaatiman betonimäärän hän sekoittaa kellarissa ja kantaa erä kerrallaan yläkertaan.

Juhannuksen jälkeen tulee Johannes ja operaatio Vapaa Sana. Hän käy ensin muutamissa ostoskeskuksissa ja varastoi suuren määrän elintarvikkeita radioaseman kellariin. Sitten hän ajaa pakettiauton kotiinsa ja tulee polkupyörällä takaisin asemalle. Hän nostaa polkupyörän sisään ja sulkee oven perässään. Sisäovi on erikoisteräksestä ja komposiittimateriaaleista tehty. Se kestää melko raskaidenkin aseiden osumat. Sisäoven taakse Johannes vierittää lattiasta laakeroidun muurin, jonka kiilaa paikoilleen terässalvoin.

Kellarissa Johannes käynnistää radioaseman ylipaineistusjärjestelmän. Se takaa sisätiloihin ulkoilmaa suuremman paineen. Johanneksella on kaiken varalta kaasunaamari, johon on yhdistetty kellarissa säilytettävän ilmanpuhdistusjärjestelmän liitosletku. Radioasemaan voi käyttää taistelukaasujakin, sillä Johanneksella on suojaava asu. Ei ole mitään sellaista asiaa, jota hän ei olisi valmisteluissaan huomioinut.

Kesäkuun 26. päivänä kello 11:55 Johannes käynnistää totuuden sekvensserin ja kuuntelee sen toimintaa kuulokkeistaan. Kyseessä on laite, joka yhdessä puhesyntetisaattorin kanssa sieppaa tietoliikennevirrasta näytteitä ja varustaa ne selostein. Jos lähetetään kauppa- ja teollisuusministeriöstä puhelinkeskustelu radioaalloille, puhesyntetisaattori luettelee ensin mainitun ministeriön ja sen jälkeen ketkä ovat puhelimessa.

Menetelmä on täysin automatisoitu ja useilla eri lähetysasemilla ja niiden vuorottelulla varmistettu. Johanneksen tiedonvälitys pohjautuu satunnaisotantaan ja sille tosiasialle, että lähes joka hallinnonalalla on todennäköisyys kansaa kiinnostaville, mutta siltä verhotuille seikoille. Kun kello on tasan 12, Johannes kytkee laitteistonsa lähettimeen. Sitten hän jää odottamaan nojatuoliinsa ja polttelee aikansa kuluksi laadukkaan sikarin, kun seurailee uutislähetyksiä. Maa suistuu kaaokseen tunnissa.

Yleisradiossa tehdään kuumeisesti töitä ja viimein päätetään keskeyttää lähetystoiminta kokonaisuudessaan. Johannes on valmistautunut tähän. Äänisen Aallon järjestelmä havaitsee Yleisradion taajuuksien vaienneen ja ottaa ne välittömästi käyttöönsä. Samoin tapahtuu muutamien muidenkin radioasemien osalta.

Kansakunta on pysähtynyt radioidensa ääreen. Johanneksen järjestelmä on kerännyt ja kerää jatkuvasti lisää tietoliikennettä. Sitä on arkistossa viikkokausiksi, vaikka julkishallinnon sisällä annetaankin kiireisiä käskyjä lopettaa puhelin- ja muu viestiliikenne. Tasatunnein Äänisen Aalto lukee tiedotteen, jossa kerrotaan mistä on kysymys.

Johannes on laatinut tiedotteen niin, että siinä mainitaan tietojen välittäjäksi ryhmittymä ”Vapaa Sana”. Viranomaisilla menee useita tunteja, ennen kuin he oivaltavat saapua Johanneksen radioasemalle. Pian huomataan, että ovet ja ikkunat ovat suljettuina, ja että sisään päästäkseen on turvauduttava järeämpiin aseisiin. Läheiseltä tietyömaalta otetaan pakkokeinoin käyttöön kaivinkone, jolla ryhdytään kolkuttelemaan rakennuksen heikoiksi epäiltyjä kohtia.

Silloin Johannes on jo matkalla pohjoiseen ja kuuntelee autoradiota. Järjestelmä toimii loistavasti. On samantekevää mitä radioasemalle tapahtuu. Johannes on suunnitellut ja toteuttanut operaationsa niin, että välillä eduskuntatalon maanalainen lähetysasema on käytössä ja välillä jokin toinen. Näitä lähetysasemia on niin runsaasti, että Johannes arvioi järjestelmänsä kestävän useiden vuorokausien hyökkäyksen.

Sodankylän lähettyvillä on pieni joki, minkä varteen Johannes pystyttää telttansa. Hän kalastelee joella myöhäiseen iltaan ja saa useita harjuksia, joista keittää mainion kalasopan. Ennen nukahtamistaan Johannes kuuntelee matkaradiota myhäillen sikarinsa takana, kun kaavoituksista vastaava virkamies sopii erinäisistä korvauksista nauhoitetussa puhelinkeskustelussa.

NOVELLIT: Tarkk’ampuja

“Jokainen sota ja vallankumous saa alkunsa ja päätetään sanoilla, mutta siinä välissä hiljaiset ihmiset katsovat toisiaan kiikaritähtäinten lävitse.”

SniperArt01
Tonttia reunustavat verkkoaidat olivat tyhjän panttina. Palaneen auton ja silputun sohvan välissä kulki hento polku, joka kasvaisi umpeen lähivuosina. Maassa näkyi vanhojen esineiden jäänteitä, maahan poljettuja ruostekukkia menneiltä kesiltä. Ajalta ennen sotaa. Se sama aika, joka esitteli miehen ja maailman toisilleen. Sitten tuli aseiden vuoro.

Mies on tarkk’ampuja. Ja tämä aika tarvitsee miehiä, sellaisia joihin voi luottaa kiperissä tilanteissa, miehiä, jotka eivät erehdy puhumaan aseensa puolesta. Jokainen sota ja vallankumous saa alkunsa ja päätetään sanoilla, mutta siinä välissä hiljaiset ihmiset katsovat toisiaan kiikaritähtäinten lävitse.

Sodalla ei ollut alkua eikä loppua. Rintama ja miehet siirtyivät, joku jäi niille sijoilleen. Rajat vedettiin eri tavoin. Ennen oli kaksi valtiota, nyt yksi suuri saatteenaan tyhjiä tontteja. Rauhaa julistettiin jo toista syksyä vieraalla kielellä.

Mies ei ollut enää sotilas, hän ajoi raitiovaunulla tai omalla autollaan toriaukean kahvilalle ja sieltä töihin, valtiolliseen kemian laboratorioon. Hän inhosi entisessä bunkkerissa työskentelyä ja miehittäjän karkeaa valtaa.

Etuoikeutettuna työntekijänä miehellä oli käytössään bensiiniä ja sodasta kuin ihmeen kaupalla säästynyt henkilöauto. Rekisterikilpeen oli kiinnitetty pieni tarra, jolla pääsi ilman pysäytyksiä joistakin vartioasemista, mutta koskaan ei voinut olla varma.

Autolla pääsi syrjäiselle kesämökille, jossa mies viljeli talvea varten juureksia. Valtakoneisto ei ollut mökistä kiinnostunut. Mökin läheisyydessä oli sotavuosina tehty maanalainen varasto, jossa oli runsaasti aseita ja ampumatarvikkeita. Samanlaisia miehiä ja kätköjä oli eri puolilla maata.

Mies ajoi mökiltään takaisin kaupunkiin ja noudatti etukäteen mietittyä suunnitelmaa. Kaupungin rajoilla oli selvitettävä, mistä oli tullut. Olisi odotettava viikko, ehkä kaksikin ja siedettävä varjostajia, jotka seuraisivat lähipäivinä, jokaista askelta ja pysähdystä.

Suunnitelmat olivat vain mielessä, sillä paperille ei voinut jättää todistusaineistoa eikä viestejä koskaan välitettäisi kirjallisesti. Toisen viikon alussa mies otti lattian halkeamasta sinne piilotetun myrkkyampullin ja laittoi sen takkinsa sisävuoren kautta salaiseen taskuun, josta sen saisi tilanteen niin vaatiessa.

Jokainen tapaus oli tarkasti suunniteltu ja useaan kertaan harjoiteltu. Yleensä esiinnyttiin liikunnan harrastajina, eikä asiaan vihkiytymätön voisi yhdistää eri puolilla kulkevia ihmisiä toisiinsa. Risteyksessä vanha nainen talutti koiraa ja pysähtyi harjaamaan sen turkkia. Polkupyörää taluttava mies pysähtyi harjun laella ja tutki pyöränsä ketjuja.

Vesitornin huoltomies seurasi tapahtumia kiinnostuneena, mutta välinpitämättömän näköisenä. Yksi aseista oli piilotettuna vesitornin kellaritiloihin. Patruunalaatikoiden edessä oli työkalulaatikoita ja peltisiä suolakurkkutynnyreitä.

Koiraa taluttava rouva jatkoi matkaansa ja polkupyöräilijä laski harjulta kävelytietä takaisin kaupungin pääkadun suuntaan. Huoltomies teki merkintöjä pöytäkirjaan ja sulki oven perässään ennen kuin kantoi työvälinelaukun pienen pakettiauton tavaratilaan. Hän ajoi vesilaitoksen varikolle, leimasi kellokorttinsa ja lähti kotiin. Harjoitus oli päättynyt.

Mies sulki autotallin ovet mutta jätti suuren henkilöauton ulos. Tänään hän lähtisi juoksulenkille, vaikka illalla olisi pääkadulla voitonjuhla ja paraati. Miehestä oli mukavaa juosta, sillä hyvästä kunnosta on etua monissa tilanteissa. Koska hän kuului etuoikeutettuihin kansalaisiin ja yhteistyöhalukkuudestaan palkittuihin, hänen ei ollut pakko osallistua voitonjuhlaan. Tietämättömien valistaminen on kasvatustehtävistä vaativin, ja siksi useimpien kansalaisten oli rangaistuksen uhalla näyttäydyttävä paraateissa ja tervehdittävä riemulla kansan todellisia vapauttajia.

Hän juoksi harjulle ja sieltä vesitornin lähimaastoon, missä venytysharjoitukset oli tapana tehdä. Siinä yhteydessä mies tarkkaili lähiympäristöä ja havaitsi olevansa turvallisesti yksin. Vesitornin käyntiovesta kuljettaessa oli vaarana, että sisällä olisi valo päällä. Se saattaisi paljastaa hämärän jo laskeuduttua, että harjulla on ihmisiä.

Mies sulki uudelleen oven ja puristi asetta vasemmalla käsivarrellaan verryttelyasun sisällä. Se tuntui kovalta ja kylmältä. Aseelle oli valmisteltu jättöpaikka, johon se oli nopeasti piilotettavissa tehtävän jälkeen. Hetken kuluttua vesitornin ympäristö oli autio.

Paraati eteni kohti kaupungin keskustaa ja laskeva aurinko häikäisi autosaattueen kuljettajia. Harjun metsikkö oli paikoitellen ruhjoutunut pommituksissa, mutta havusaarekkeita ympäröi nopeakasvuisten lehtipuiden tiheikkö. Kosteus tiivistyi aseen metallipinnoille. Mies odotti koiraa ja patruuna iskuria.

Heti laukauksen jälkeen mies kohottautui ja juoksi pitkin harjua, pysähtyi ja hetken kuluttua juoksi takaisin kohti tulosuuntaansa. Sitten hän hidasteli ja ryhtyi venyttelemään nojaten suureen mäntyyn. Hetken kuluttua hän jatkoi rauhallista kävelyä vesitornin ohi ja kulki alas kohti pysäköintialuetta.

Harjun toisella puolella kadut olivat jo autiot. Taivaanrannassa näkyi oranssi huntu, kun auringon viimeiset säteet sulkivat päivän iltaan. Miehen hengitys oli tasaantunut.

Muutamia päiviä myöhemmin mies kuuli juoksuaskelia bunkkerin käytävillä. Sodan ja rauhan laki oli yhtenevä. Joku oli antanut aseensa vaieta ja puhunut sen puolesta. Aika teki täyskäännöksen ja lähestyi miestä, jonka rauha oli tehnyt tarkk’ampujaksi. Mies otti vetokaapista happoastian ja sijoitti sen laboratorion oven päälle, laittoi takkinsa vaateripustimeen ja puraisi ampullin sirpaleiksi.

BLOG: Latvia is in good hands

latvia

“Latvia never lost its independence, but regained it in 1991.”

We had a delightful trip to Latvia, a nation which has a remarkable history of success, survival and revival. As a Finn who was born in 1970, there was very little I knew about Latvia in the old days, during an era when former Soviet Union still exercised its occupation and bluntly put, brutal violence towards this fine Baltic country; the Iron Curtain shaded, in all of its evil might, an entire nation and culture from the outside observer. During a certain time of this brutality, the Latvians themselves represented only a little more than 50% of the population.

patsas

Thus I did not really know what to expect from the trip, as this was the first time for both of us. Having met Latvians already in Helsinki, we had however noticed their professionalism and warm spirit, combined with what I would like to call classic European civilised manners. Latvians are, in a word, approachable.

hotelli

But the country itself still remained somewhat a mystery, and despite our – prior to travel – frantic Internet searches and reviews of articles, blogs and online publications, we were left with the most rudimentary questions still open: what is it like being in Latvia, hanging out in the Old Town of Riga, riding the tram, going to the supermarket – in other words questions familiar to all, who are about to embark on a trip to a country previously unseen.

kgb

Little did we know. Perhaps I was in particular worried about potential Soviet era – damage still to be seen, after all, 1991 is not that far behind us. Not just in the physical sense, but what would the Latvian identity and national heritage, along with culturally significant dimensions and surroundings of everyday life, appear like to the visitor? Little did we know. Latvia never lost its independence, but regained it in 1991.

airbaltic

Upon arrival, we could get our first glimpses as the Air Baltic jet was descending over the Riga Bay and the city itself, with its surroundings emerging beneath us. We could immediately spot one of the Riga landmarks, the Riga Central Market which itself qualifies for a full day of enjoyment for the traveler, and of course the Riga city landscape with its outstanding  architecture, both modern and historical. River Daugava welcomed us with sparkling reflections of sunlight. This was, as we later discovered, a sign of days to come.

opera

There was a fairly tight schedule over the duration of five days, including excursions to locations well outside Riga, and from early on in the mornings until late evenings we enjoyed the hospitality of Latvia, kindly supervised and organised by LIAA (Investment and Development Agency of Latvia) as well as LIVE RIGA (The Riga Tourism Development Bureau Foundation). With LIAA we became connected earlier this year, during an event held in Helsinki, Experience Latvia.

silta

Latvia is in good hands. It is in Latvian hands. I was delighted to experience a nation which had gone through such difficult times, yet it had not only retained its identity – it had in fact become a significant player in the European part of the world, in fields ranging from business, art, culture and collaboration (this year Latvia holds the EU presidency). My fears were all pointless.

Today, Latvia is a strong European nation with a clear direction. Did you know that in Latvia, senior management positions are held by women (44%), highest proportion in Europe and second highest in world? Or that a significant part of the buildings in Riga reflect the Art Nouveau architecture (in fact considerably more than in the rest of the world)? For more information about Latvia, please visit www.latvia.eu.

Teuvo_Tulio

Finnish people in particular would benefit from traveling to Latvia. It turns out that there are surprising connections between Latvia and Finland, not just in the business but also in the cultural venues. For example, Teuvo Tulio (Theodor Antonius Tugai, 23 August 1912 – 8 June 2000), a well known Finnish film director and actor, has in fact Latvian roots! His influence is still prevalent in the Finnish film industry, including and reaching up to contemporary directors such as Aki Kaurismäki.

After the trip I clearly had two things in my mind. First, Latvia is a country that made a very positive impression on us, and we will certainly return. Second, I became interested in the Latvian history and discovered this web site: latvianhistory.com, which not only provides for a wealth of information but also a gem by Maris Goldmanis, namely the freely available E-book “Latvian History: An Outline”, which I warmly recommend as a source of gaining insight into the past and present of Latvia.

In regards to today’s tensions in the Europe, I came to a conclusion that no-one could “import” – free or forced – anything to Latvia that the Latvians were supposedly not capable or willing to accomplish or acquire. In fact Latvians clearly have a very good grip on their heritage and are making excellent results in being Latvia, and the people, Latvians. It is impossible to better that. This applies to all Baltic states and in general, to all sovereign nations. Hear this, presidents of big countries?

My better half will soon provide for more comprehensive articles and photography about our wonderful days in Latvia in her blog, while I continue to learn about Latvia, write my little short stories in Finnish and likely with the help of Rozentāls-seura r.y., in particular try to get my hands on in Latvian literature. I have also learned three words in Latvian:

priekā – melnā kafija

NOVELLIT: Isabellan kalkkuna

“Niin kuin elämässä yleensä, naiset ottavat ohjakset käsiinsä kun tilanne muuttuu sietämättömäksi.”

turkey
Eletään vuoden 1493 loppukesää Kastilian seuduilla, joka sijaitsee likipitäin nykyisen Espanjan alueella, Iberian niemimaalla. Ferdinand Toisen vaimo Isabella, joka harjoittaa muun ihmettelyn ohella kuningattaren tointa, on kutsunut Córdoban kaupunkiin muutamia kiinnostavia aikalaisihmisiä. Näiden joukossa on Kristoffer Kolumbus, joka tunnetaan siitä että löysi maata, vaikka kuljeskeli pääosin merillä.

-Kuulehan Cristóbal, sinun retkesi on tullut kalliiksi.
-Teidän Korkeutenne…
-Sinulla on parasta olla jotakin suurenmoista kerrottavaa. Minua tympäisee, kun sataa jo toista viikkoa.
-Teidän Korkeutenne, miten saattaisin olla, jos Teidän Korkeutenne niin tahtoo.
-Lakkaa puhumasta lattialle ja katso minua silmiin. Löysitkö mitään jännittävää? Alahan kertoa!

Ja niin Kolumbus kertoo vuolaasti löytöretkensä tuloksista. On nähty kummallisia maisemia, tuuli on puhaltanut toisinaan oudoista suunnista, kasvit ja eläimet ovat aiheuttaneet hämmennystä. Matka on ollut raskas ja meri arvaamaton. Muutama hyvä merimies on sortunut keripukkiin. Viimein kun kaikki toivo oli mennyttä, kuultiin odotettu huudahdus:

“Hyviä uutisia, maata, maata!”

eikä aikaakaan, kun merenkulun uuvuttamien jalkapohjien alle oli voitu osoittaa humusta. Ehkä on yksitoikkoinen ruokapuolikin saanut vaihtelua, kun on saavuttu mantereelle jolla syödään niin kuin muillakin ihmisen asuttamilla tienoilla. Paikallinen erikoisuus on kuitenkin kalkkuna (Meleagris gallopavo).

Kolumbus on kaukaa viisaana oivaltanut, että tuollainen pitää tuoda hallitsijaparin nähtäväksi, sillä mitä tekee vauras pelkillä aarteilla. Onhan paljon jännittävämpää nähdä eläviä öttiäisiä ja ehkä koestaa saako niistä hupia, niin keittiössä kuin sen ulkopuolellakin.

Löytöretken näytteitä kuljetetaan Ferdinandin ja Isabellan editse. On vaatteita, kiviä ja kasveja. Muutama populäärikulttuurin artifakti nähdään ja lukuisia taide-esineitä. Kuningaspari seuraa silmä kovana ja esittää Kolumbukselle tuon tuostakin kiperiä kysymyksiä. Tutkimusretkeilijä vastaa parhaansa mukaan, vaikka hieman harmittaakin, kun puhe alituiseen keskeytyy. Välillä itse Ferdinand utelee topakasti, eikä silloin auta muu kuin löytää sanat ja vikkelästi sittenkin. Kuningas on hieman äkkipikaista sorttia.

-Neuvonantajani sanoo että löysit joitakin hassuja eläimiä. Näytä niitä!
-Eläimiä, tietysti Teidän Korkeutenne, niitä olen tuonut nähtäväksenne.
-Ainakin yhden aasin!

Tämä kuuluu asiaan. Kolumbus tietää että kuningas on näennäisestä äkeydestään huolimatta kelpo veikko ja pitää merenkävijöitä arvossaan. Heidän kauttaan voi edistää niin monia seikkoja, miettii Ferdinand. Pitäisiköhän tehdä valtiovierailuja meritse?

Sillä välin kun Ferdinand miettii ulkopoliittisia selkkauksia, Kolumbus kiirehtii avustajia. Käytävillä syntyy pieniä ruuhkia ja sumia, kun jonon järjestystä korjataan hallitsijoiden toivetta vastaavaksi. Ihmeelliset kankaat, kivet ja kasvit saavat nyt odottaa vuoroaan.

Pari lakeijaa hermostuu niin, että saa jonkinlaisen kohtauksen. Heidät siirretään nopeasti etupihalle, jossa vartiopäällikkö pitää tuikean puhuttelun molemmille. Täällä jos ryhtyy häiriköimään, joutuu miettimään tekojaan kellaritiloihin. Kolumbus kuivaa hien otsaltaan hihaansa, kun avustajat esittelevät pieniin rasioihin pakattuja värikkäitä muurahaisia ja häkkeihin sullottuja lintuja.

Yht’äkkiä kuningas viittaa kädellään ja koko sali hiljenee kuin taikaiskusta. Kuulostellaan. Ferdinand nostaa oikean kätensä korvalleen ja tähyilee käytävän suuntaan. Sieltä kuuluukin hassua ääntä, ikään kuin joku kakistelisi vesiastian kanssa.

Kolumbus kääntyy katsomaan ja parilla vaivihkaisella eleellä opastaa laihan matruusin valtaistuimen eteen. Mies taluttaa suurta kalkkunaa, joka on nyöritetty kaulastaan. Kun he saapuvat kuningasparin eteen, miestä hermostuttaa niin että ote kirpoaa narusta. Kalkkuna huomaa tilaisuutensa koittaneen ja pyrkii viipymättä vapauteen. Suuri lintu ravaa pitkin salia ja kaahottaa mennessään.

Hovin miehet ryhtyvät välittömästi etsimään hajusuolaa, sillä tilanne muodostuu liialliseksi kreivittärille. Moni tuupertuukin niille sijoilleen. Osa rouvista tuijottaa lasittunein silmin kalkkunaa. Joka puolella leijuu höyheniä ja kun kalkkuna hyppää pitkälle ruokapöydälle, kuuluu mielipuolista kalinaa kun astioita lentelee lattioille. Isabella on sanaton. Hän on jähmettynyt patsaaksi, joka istuu koristeellisella tuolilla. Yksi kreivittäristä huudahtaa:

-Tuohan on kuin itse kuningatar!

ja katuu tätä luonnehdintaansa lopun elämäänsä. Mutta silloin Ferdinand Toinen räjähtää muikeaan nauruun ja on vähällä hohottaa silmänsä irti kuopistaan. Isabella mulkaisee Ferdinandia äkäisesti. Mitään ei ole tehtävissä. Ferdinand kiemurtelee jo lattialla, mihin on pudonnut valtaistuimeltaan, eikä kykene muuhun kuin syvältä kumpuavaan, kauan pidäteltyyn remakkaan. Yksi toisensa jälkeen kreivit liittyvät tähän hauskanpitoon, sillä muodollisista asemistaan huolimatta he ovat ihmisiä, alttiita tilannekomiikalle.

Niin kuin elämässä yleensä, naiset ottavat ohjakset käsiinsä kun tilanne muuttuu sietämättömäksi. Isabella komentaa tiukasti, mutta yleisen metakan johdosta vartiomies käsittää sanat väärin. Kalkkuna tulee mestatuksi yhdellä liikkeellä, vaikka jatkaakin juoksenteluaan vielä tovin.

Kun hovissa huomataan mitä on tapahtunut, äskeinen hauskuutus tyrehtyy. Siellä täällä tukahdutetaan heti alkuunsa hihittely, joka pyrkii pintaan. Jopa Ferdinand kokoaa itsensä ja arvovaltansa lattialta. Ferdinandin kasvot ovat punakat ja silmissä ilkikurinen ilme. Hän nousee valtaistuimelleen ja puhuu luomatta katsetta Isabellaan:

-Menitte tappamaan viattoman linnun. Cristóbal, onko näitä lisää?
-Teidän Korkeutenne, pahoitteluni, tämä oli ainoa…
-Vain yhdenkö toit!
-Teidän Korkeutenne, vain yhden toin, laivaan ei mahdu rajattomasti…
-Isabella, sinä Kastilian ruusu. Nyt ei ole kalkkunaa, vai onko?

Ja siinä paikassa Ferdinand Toinen yltyi taas nauruun, joka oli vähintään yhtä mukaansatempaavaa kuin edellinenkin. Isabella parka! Hän katseli kaukaisuuteen ja sulki korvansa julkealta rähäkältä. Koska Isabella oli ylhäistä sukua, hän osasi nousta tilanteen yläpuolelle, ikään kuin etäännyttää itsensä ja kietoutua arvokkuuteensa. Mutta Ferdinand riekkui ja tuli alati paremmalle tuulelle. Viimein kuningas veti henkeä ja sanoi:

-Cristóbal, panehan töpinäksi. Hae lisää näitä hassuja lintuja!

Niin sai alkunsa Kolumbuksen toinen matka ja viileämpi tai sanotaanko muodollisempi yhteydenpito kuningatar Isabellaan. Sen tilalle tuli lämmin ystävyys kuningas Ferdinand Toisen kanssa, jonka kerrotaan vielä kuolinvuoteellaan udelleen, kuinka monta kalkkunaa hovissa on.

Kolumbus sai matkustella moneen kertaan. Retkiltään palatessaan hän käski pitää hyvän huolen kalkkunoista, joita kertyikin hovin puistoon suurehko määrä.

NOVELLIT: Shamaani

“Metsiin palatessaan hän noituu koko pörssijärjestelmän ja sen ympärillä liehakoivat pöljäkkeet omituisin mutta vahvoin sanoin, shamaanin sanoin.”

atr
Toimitusjohtaja, vapaamuurari ja seitsemännen luokan mustan vyön (itämaiset kamppailulajit) haltija Niilo A. Saali on murheellinen mies. Liiketoimissa on vastoinkäymisiä, laastikauha jäi pesemättä ja on pysyvästi tärviöllä. Harjoituksissa tuli “kuontaloon” aloittelijalta. Kotona on myrkyllinen ilmapiiri, sillä vaimon huumorintaju koestettiin peruuntuneella lomamatkalla. Saali on merkitty mies.

Golfkerhon kaverit eivät liiemmin tervehdi. Autoon tuli jokin mystinen vika, minkä vuoksi oli soitettava sekä hinausautoliikkeeseen, että taksikeskukseen. Vatsaa korventaa. Kun katsoo peiliin, sieltä tuijottaa takaisin vanheneva mies. Saali on laskeva tähti, kirkuvat tabloidit.

Perjantai-iltana toimitusjohtaja Saali lähtee konttorilta viimeisten joukossa. Hän sanoo muutamia sukkeluuksia, joihin vastataan samalla mitalla, vailla tarkoitusta. Vuokra-autossa istuessaan Saali ymmärtää tulleensa tienhaaraan, vaikka ei ole käynnistänyt moottoria, eikä laittanut turvavyötä päälleen. On tehtävä ratkaisu, ehkäpä lopullinen sellainen. Tupakka palaa sormien välissä ja sammuu viimein.

Minä katoan, miettii Saali. Minä katoan juuri tänään, eikä kukaan löydä. Olen minä reservin upseerikin, pärjään kyllä metsässä. Eukko pitäköön firman ja rahat. Ehkä sillä on vilunkipeliä Toikkalaisen kanssa. Menkööt saatana vaikka Eiffel-torniin käpylehmiä lennättämään. Veljen luona pitää käydä, se osaa säilyttää salaisuuden.

Saali käynnistää auton ja lähtee ajamaan kotiin, mutta käy sitä ennen lähikaupassa. Hetken mielijohteesta hän pysähtyy myös Alkon myymälän edessä, ostaa muutamia pieniä ja lasinvärisiä pulloja. Kukaan ei ole kotona, vaimo on mennyt menojaan joko minne väittää lähteneensä tai muualle. Samantekevää, saa keskittyä rauhassa eikä tarvitse selitellä mökkireissua. Saali ei mene mökille eikä edes niille main, hän menee kauas pohjoiseen. Niilo A. Saalista tulee shamaani.

Päätös on ollut vireillä jo pitkään. Saali on varhain ymmärtänyt, että vastoin Hankenin poikien lapsellisia kuvitelmia kukaan ei elä ikuisesti, eikä pankkikortteleissa kasvanut jaksa loputtomiin taivastella setelipinoja. Tulee jokaiselle vastaan aika, että keho sanoo aamulla terveisensä ja kehottaa laatimaan muistelmia vielä kun ehtii. Saali ei aio kirjoittaa muistelmia, eikä jää odottamaan kauppaneuvoksen asemaa. Valmistelut on tehty edeltävänä syksynä ja kesän mittaan on täydennetty muutamia kätköjä pohjoisen perukoilla.

Kesällä Saali osallistui Helsinki Maratoniin, nähdäkseen pitkän harjoittelujakson tulokset. Hän sijoittui ikämiessarjassa kahdenkymmenen parhaan joukkoon, mitä voikin pitää viime vuosien osalta lähes ainoina valonpilkahduksina. Hän on hyvässä kunnossa. Saali suhtautuu tuleviin koitoksiin lähes pyhällä kunnioituksella, sillä luonto on armoton, eikä sääli uhittelijoita. On luotava puitteet katoamiselle ja mitä syvempään metsään ja kaukaisiin erämaihin jaksaa pistellä menemään, sitä parempi.

Iltayöstä Saali puikahtaa rautatievarikon aitaan tekemänsä reiän kautta ratapihalle ja etsii käsiinsä junan, jonka tietää lähtevän Turkuun aamulla. Hän sitoo erikoislangasta tehdyllä hihnalla matkapuhelimensa junavaunun alustarakenteisiin ja varmistaa, että puhelimesta on soittoääni kytketty pois päältä.

Puhelimen näytön päälle on liimattu ilmastointiteippiä, jotta siitä ei heijastuisi valoa. Erikoislangan on valmistanut muuan vanha koulukaveri, tätä nykyä eläkkeelle jäänyt kemisti. Lanka sulaa hiljalleen pois ja testien mukaan sen pitäisi päästää puhelin otteestaan niihin aikoihin, kun juna saapuu Turkuun. Matkaa varten on ostettu lippu ja tilapäinen matkaaja, joka pitää matalaa profiilia ja poistuu katuvilinään heti Turkuun päästyä.

Suotavaa olisi, että puhelin löydettäisiin etsintöjen alkuvaiheissa. Jälkiä on järjestetty Tukholmaa ja muuta Skandinaviaa myöten, kuin syöttejä ravuille syysiltojen aikaan. Tanskaan on viety muutama kapine ja luottokortti, jonka tunnusluku on annettu paikalliselle yhteyshenkilölle. Hänen tulee käyttää sitä kuukauden kuluttua erinäisiin ostoksiin, jotka saa pitää palkkiona luottamustehtävistään. Kortissa on tuntuvasti luottovaraa.

Kortilla on varattu hotellihuone ja vuokra-auto Oslosta. Siellä on paikallisen näyttelijäkoulun vahtimestari, joka on hämmästyttävän yhdennäköinen Saalin kanssa. Hänen tehtävänsä on viettää railakas viikonloppu hotellissa ja myös hänet on varustettu avokätisin toimintavalmiuksin. Saali on valmistellut katoamistaan jo yli vuoden, ja on käyttänyt siihen toista miljoonaa nykyrahaa.

Ennen lähtöään Saali käy vielä tarkistamassa, että on muistanut pakata kaiken tarvittavan ja tuhonneensa varmasti eräitä asiakirjoja. Alakerran pöydällä on laptop-tietokone, jolla Saali tekee itselleen kestotilauksen Pörssihai-julkaisusta. Lisäksi hän varaa vaimonsa nimellä perhematkan Kuala Lumpuriin alkutalvelle ja lähettää golfkerhon puheenjohtajalle viestin jossa utelee onko ehkä asetettu disponsibiliteettiin, ja ymmärtääkö puheenjohtaja mihin sellainen saattaa johtaa.

Viime töikseen Saali tekee huomattavan lahjoituksen muutamalle hyväntekeväisyysjärjestölle ja liittyy ikijäseneksi niihin yhdistyksiin, joihin on mahdollista liittyä verkkosivustojen kautta. Joukossa on muutamia yleisaatteellisia kerhoja, mutta myös Skepsis r.y., joka vetoaa Saaliin lähtökohtaisella torjuvuudellaan. Minäkään en usko, miettii Saali.

Hetken kuluttua Saali lähtee autolla kohti pohjoista. On ajettava varoen ja vältettävä viranomaisia. Ei ylinopeuksia, eikä huomiota herättävää ajokäytöstä. Tampereen pohjoispuolella Saali ajaa metsätielle, missä odottaa yhteyshenkilö. Hän ottaa Saalilta vastaan auton avaimet ja tavarat siirretään toiseen autoon. Saali jatkaa kymmenen vuotta vanhalla Toyota Hiacella matkaansa ja vuokra-auto muunnetaan ulkomaisille rekisterikilville, ja se siirretään vielä samana yönä rajan ylitse.

Veli on epäileväinen, mutta sanoo uskovansa kuitenkin miehen sanaan ja antaa itsekin sellaisen. Aikaa on vähän, mutta menneitä vuosia muistellaan. Kumpikaan ei sano ääneen tätä, mutta varmuuden vuoksi hyvästellään, jos jotakin kävisi. Veli jää pitkiksi ajoiksi ikkunaan katselemaan Saalin auton perävaloja, vaikka ne ovat jo kadonneet näkyvistä.

Oulun korkeudella Hiace vaihdetaan taas, tällä kertaa Volkswageniin. Se on tämän vuoden myydyimpiä malleja, eikä herätä huomiota matkan kolmannella osuudella. Saali yöpyy motellissa väärennetyillä papereilla. Toimitusjohtaja Saali jäi kyydistä heti Tampereen jälkeen, hän on nyt eläkkeelle jäänyt vakuutusneuvoja J. A., joka ei tunne ketään ja jota ei tunneta. Parta kasvaa hiljalleen vakuutusneuvojan poskille ja leukaan. Mielessään Saali tekee hiljaista luopumista muistakin asioista, kuin partahöylistä.

Saalin tultua retkeilyalueen pysäköintipaikalle hän tapaa yhteyshenkilön, jonka seurassa viettää tunnin. Selvitellään, onko valmistelupuuhissa tullut odottamattomia käänteitä ja onko lähimpien kuukausien toiminta varmistettua. Saali saa kuulla, että yhteydenpitoa varten on kehitetty muutamia nerokkaita menetelmiä. Erämaahan on luotu ikään kuin postilaitos ja lisäksi säiden ollessa vielä lämpimiä odottelevat viestikyyhkyset lakassaan tukikohdan läheisyydessä. Talveksi on otettava käyttöön muita järjestelyjä, mutta niistä yhteyshenkilö kehottaa olemaan murehtimatta.

Miehet erkanevat toisistaan ja Saali lähtee kohti erämaata rinkka selässään. Hän ei käänny katsomaan jälkeensä, mutta kuulee miten auto lähtee pysäköintialueelta. Ilma on raikas ja Saali nauttii orastavan syksyn väriloistosta. Silloin tällöin hän hapuilee taskujaan, mutta tottuu pian siihen että puhelinta ei enää ole, eikä ketään jolle soittaa tai jolta odottaa soittoa. Kuljettuaan toista tuntia, Saali ottaa karttalaukun esille ja määrittelee sijaintinsa. Korkean vaaran laelle noustuaan hän näkee etäälle tulevaisuuteen. Hän istuu aikansa ja syö eväitä, ja tuntee lähes pyhää luottamusta tekemiinsä valintoihin.

Iltaan mennessä Saali on vaeltanut helppokulkuisessa maastossa liki kaksikymmentä kilometriä. Hän asettuu suojaiseen notkelmaan ja tekee leirin, jossa yöpyy ensimmäistä kertaa vapaana ja huolettomana miehenä. Ennen nukahtamistaan hän ottaa muutamia ryyppyjä ja katselee tähtiä. Rinkkaan on pakattuna esine, joka sisältää hänen elämäntarinansa. Se on platinalevy, suorakaiteen muotoinen ja kaiverrettu täyteen kirjoitusta. Saali katselee levyä hetken ja laittaa sen takaisin. Sitten hän nukahtaa.

Aamulla Saali lähtee jo varhain kohti tukikohtaa ja pysähtyy vain kerran tauolle. Syötyään hän ottaa rinkan sivulta kenttälapion ja kaivaa maahan syvän kuopan lähelle oudon muotoista kiveä. Paikan karttaan merkittyään Saali jatkaa matkaa. Platinalevy on haudattu liki metrin syvyyteen ja kuoppa on täytetty siististi ja peitelty samalla mättäällä, jonka Saali taivutti varovasti syrjään.

Arkiston paikka on valittu vuosi sitten talvella. Saali perehtyi Metsähallituksen puiteohjelmaan ja tuli havaintoon, että alue säilyisi metsänhoidollisilta toimenpiteiltä riittävän pitkään, että hän ehtisi varmuudella menehtyä jos ei muuhun, niin korkeaan ikään. Sitten voisivat löytää muistelman maata ja puustoa möyriessään ja miettiä, mikä on tuon platinalevyn tarkoitus.

Tukikohta on huolellisesti naamioitu. Jos ei tietäisi tarkkoja koordinaatteja, eikä olisi nähnyt sittemmin tuhottua valokuvaa johon oli merkitty käytävän suuaukko, Saali ei voisi sanoa maisemassa olevan mitään huomiota herättävää. Hän menee suuaukon luokse ja peittelee sen jälkeensä sisältä käsin. Ulkoa maisema näyttää samalta kuin minuuttia ennen. Saali on kadonnut erämaahan.

Sisällä maan alla on pitkä käytävä, jonka molemmin puolin on pieniä kammioita. Saali kulkee taskulampun valossa ja näkee että valmistelut on tehty huolella. Luolasto on rakennettu siten, että siinä voi viettää talven yli erakon elämää ja tukeutua muutamaan lähialueen samalla tavoin kätkettyyn varastoon. Perimmäisessä kammiossa on makuusija ja sen vieressä pieni kirjoituspöytä. Pöydällä on kyniä ja paperia ja huoneen nurkassa vaatekaappi, ja aseteline.

Muut tilat on tehty melko askeettisiksi, mutta tässä kammiossa on nähty tarpeelliseksi kohentaa viihtyvyyttä. Pieni radio on yöpöydällä. Saali laittaa radion päälle ja kuulostelee ulkomaailman ääniä. Talousuutisten jälkeen tulee toivekonsertti, mutta Saali laittaa radion pois päältä säästääkseen paristoja. Sitten hän menee vuoteelle, sammuttaa akkulyhdyn ja kuuntelee ajatuksiaan.

Ankara talvi peittää metsän ja Saalin hankikantoon. Vaikka käy lähimaastossa kävelyllä, ei lumeen jää näkyviä jälkiä. Ruokavalioon saa mukavaa höystettä, kun luodikon hihna ylittää olkapään. Joinakin pakkasöinä Saali katselee kuuta ja miettii elämäänsä. Nyt se on järjestyksessä ja hän yhtä luonnon kanssa. Hän on palannut alkukotiin, puhtaaseen ja ikuiseen metsäpesään. Aika pysähtyy ja kasvattaa naavaparran, hiukset muuttuvat saniaismetsäksi. Joskus Saali katselee jalkojaan. Tuleeko niistä puunjuuria?

Keväällä Saali kulkee metsien halki taajamaan, jossa käy toimittamassa muutamia asioita. Siistiydyttyään hän käy kirjastossa, ja huomaa mielikseen maailman kulkeneen eri suuntiin. Täydennettyään varastojaan ja tavattuaan yhteyshenkilön Saali palaa metsiin, eikä tule sieltä takaisin muutamaan vuoteen.

Silloin hänet on jo julistettu kuolleeksi. Tämä huvittaa Saalia, sillä hän tuntee elävänsä vahvemmin kuin koskaan. Metsiin palatessaan hän noituu koko pörssijärjestelmän ja sen ympärillä liehakoivat pöljäkkeet omituisin mutta vahvoin sanoin, shamaanin sanoin.

NOVELLIT: Makaaberi näytelmä

“Kuninkaan kasvoille oli ilmestynyt kuoleman varjo.”

at_the_theater
Jacques du Boutain-Tourette puhalsi kynttilän sammuksiin. Peilipöydän vieressä oli kuva rouva Gailtonista. Hän tulisi katsomaan illan näytäntöä puuteroituna kuten aina, laahuksissaan irvokkaiden lakeijojen parvi joka toistelisi hänen huudahduksiaan:

-Miten rakastettavaa! Miten haluatte tulla palkituksi – annanko ylentää teidät hovissa?

Palvelija koputti oveen ja sanoi näytännön alkavan viiden minuutin kuluttua. Jacques nousi koristeelliselta tuolilta ja puki päälleen kuninkaan viitan, suoristi peruukkinsa ja katsoi peiliin. Sitä reunustivat menneistä vuosista kertovat pienet taulut, kuivuneet kukat ja riipukset. Kynttilän vieressä oli hopeinen nuuskarasia, silkkinen nenäliina ja tyhjä viinilasi.

Käytävässä Jacques kulki pysähdellen ja katsellen suljettujen ovien nimikylttejä. Lattian koristemaalauksissa oli halkeamia. Ne olivat kuin pieniä jokia kartassa, ja niiden risteyskohdissa oli pieniä kaupunkeja. Jacques siirsi kenkäänsä ja kumartui lähemmäksi lattiaa. Kerubin silmä oli haljennut pieniksi lammiksi. Sitten hän kohottautui täyteen pituuteensa, ja henkäisi syvään.

Rouva Gailton häivähti Jacquesin ajatuksissa, ihmeellinen rouva Gailton joka on kuin Ranskan sinetin lilja, marseljeesin kuulas henki joka vaeltaa tyhjässä laaksossa. Hänen miehensä oli pelkkä hikoileva marionetti kuninkaan hovissa, perityn arvoaseman häpäisijä. Herra Gailtonissa kiteytyi kaikki se, mitä Jacques inhosi syvästi.

Orkesterin alkutahtien noustessa portaikkoa Jacques pysähtyi verhojen taakse. Lavan kirkkaiden valojen huntu pyyhki ensimmäisiä istuinrivejä, joilta rouva Gailton löytyisi kuten jokaisesta näytännöstä. He katsoivat toisiaan eivätkä koskaan vaihtaneet repliikkejä. Kaikkien näytelmien juoni oli lavastettu: mikään näytelmistä ei voinut koskettaa sielun syvyyksiä niin kuin se, joka esiintyjineen koostui kahdesta ihmisestä. Heitä erotti valon raja.

Puhallinsoitinten noustessa täyteen huippuunsa Jacques asteli lavalle kuninkaana. Palvelijat kuhisivat viitan laahuksessa ja lakeijat riensivät tarjotinten paraatina kohti valtaistuinta, lattiaan painettuja päitä väistellen. Jacques pysähtyi valtaistuimen edustalle ja loi katseensa hoviin. Musiikin hiljentyessä kuninkaan tervehdys hoville päiden kohotessa, ja huomaamaton katse eturiviin rouva Gailtoniin. Vaatteiden kahahtelu peitti vuorosanojen väleihin kätkeytyvät virkkeet. Rouva Gailton katsoi takaisin ilmeenkään värähtämättä.

Prinsessan aarian lopussa Jacques kumarsi huomaamattomasti rouva Gailtonille, joka nosti pitsihansikkaansa kuin kohentaakseen iltapukunsa liepeitä, verhoten vastauksensa mitättömään eleeseen jonka vain Jacques huomasi ja pystyi tulkitsemaan. Se oli kuin sinetti heidän liitolleen. Kuninkaan valtaistuimeltaan nousun enteenä orkesteri soitti vaskitorvien fanfaaria, josta he molemmat pitivät.

Ritarit saattoivat lippukulkueen lavan etureunaa myötäillen. Heti ensimmäisten vartiomiesten jälkeen murheen murtama prinsessa lyyhistyi ja kohotti käsivartensa ylös, tavoitellen muistoa jonka kuningas oli kieltänyt häneltä. Ritarit järjestyivät falangiksi, jonka keskellä prinsessan tummuva hahmo vaikersi hiljaa. Kuninkaan kasvoille oli ilmestynyt kuoleman varjo.

Jacques du Boutain-Tourette katsoi rakastavasti rouva Gailtoniin ja he molemmat kohottautuivat, ottivat hihaan kätketyn räjähdyspanosten laukaisijan esiin ja puristaessaan kalvennein sormin huusivat yhteen ääneen:

Vapauden ja rakkauden puolesta!