BLOG: Laivalla

“Laivalla on ihmisiä, ja tax-free kauppa.”

cruiseliner

 

Toisinaan sitä tulee lähdetyksi laivalle, ja laivalla sitten jonnekin. Tukholma ja Tallinna ovat tyypillisiä matkakohteita. Näillä sitä on varmaankin jokainen tullut käyneeksi, risteilylaivoilla nimittäin. Nehän ovat innoittaneet televisioyhtiöitä ja kirjailijoitakin, tärkeimpänä ehkä Huovisen Veikko joka loi kerran tarinan eläkeläismiehestä, asumisesta kahdessa eri suurkaupungissa, ja tax-free – kauppojen edullisen hintatason hyödyntämisestä. Siitä tuonnempana.

Mikäli oikein muistan, henkilöhistoriaani liittyvät jonkinlaiset etsintäoperaatiot Norjassa. Lienen ollut noin metrin mittainen, ja perhe oli laivareissulla. Olisikohan käynyt niin, että satamassa minusta ei nähty jälkeäkään, vaikka laivan piti olla lähdössä. (Toivoisin että olimme Stavangerissa, sillä se olisi melkein kuin Jack Londonin seikkailukirjoista, mutta taisimme olla arkisemmin Oslossa). Ja jos muistiini minulle kerrotusta on luottamista, niin laivan lähtö joko viivästyi tai oli ainakin hilkulla, kunnes minut viime hetkillä löydettiin hytistä. Olin mennyt punkan alle nukkumaan. Lattialla oli kai mukavinta.

Sitten tulivat satunnaiset risteilyt, ja sitten kului aikaa, ja sitten tuli lisää risteilyjä. Siinä välissä niitä ei juuri ollut, jokin työmatka Tallinnaan. Ei sellainen ole risteily, kunhan pari tuntia suuntaansa. No hyvä! Nyt kun olen taas risteilevää kansanosaa, mistä on kiittäminen täysin muita kuin minua itseäni, olen laivoilla tehnyt tavalliseen tapaani eräitä havaintoja. Ilokseni huomaan, että markkinoille on tullut sellaisiakin laivoja, joissa on rauhallista ja sivistynyttä. Luulin nuoruusvuosien älämölöristeilykulttuurin jääneen historiaan, vaan niin kävi, että eräällä matkalla lauma apinoita nuorisoa rälläsi koko yön, eikä nukkumisesta tullut mitään.

No joka tapauksessa Turussa on sellainen laiva säännöllisesti satamassa, jonka nimi on Grace. Ja kyllähän se tuo Grace Kellyn mieleen, sillä ymmärtääkseni hän ei piitannut älämölöstä tai rälläämisestä. Hän oli sivistynyt, pukeutui gourmetiin ja söi haute couturea. Tai jotain sinne päin. Grace – tyttö oli muuten vallan nätti ilmestys, ja niin on tuo laivakin. Siellä ei tarvitse muuta kuin heittäytyä kosmopoliittiseksi matkaajaksi, ja istahtaa mukavaan nojatuoliin, ja kuunnella pianistia ja hänen kanssaan lauleskelevaa lauluihmistä. Että onkin ollut mukavaa.

En olisi minä, vaan joku aivan muu, jos en tulisi näillä laivaretkillä miettineeksi kaikenlaisia ilmiöitä. Yksi on konferenssi- tai seminaari-ilmiö. Siinähän jaetaan sellaisia kaulaan ripustettavia muovitaskuja, joissa on jokin kortti tai paperinpalanen, jolla ihminen erottuu muista ja kuuluu joihinkin muihin. Nämä seminaaristit sitten kaahottavat pitkin laivan käytäviä, vilkuilevat kelloa ja kaulassa roikkuvaa paperinpalaa, johon on merkitty seminaarin ohjelma. Ainainen murhe on selvittää, tarkoittaako kellonaika Suomen vai Ruotsin aikaa. Tämä huvittaa minua suunnattomasti.

Sittenhän on tämä pukeutumiskysymys. Kun ollaan kerran laivalla, seminaaristi tai muutoin vain, on ihmisillä tapana laittautua ns. parempiin vermeisiin. Tämä on jälleen tärkeää, sillä tulee erottautua  joistakin ja selvästi kuulua joihinkin muihin. Olen minäkin yrittänyt parhaani, vaan kun on tuo habitus keskeltä hieman jalkapalloa muistuttava, niin eivät ne vaatteet istu aivan niin kuin julkimoilla ja mitä niitä näyttelijöitä nyt onkaan, joiden perään (?) naiset kuolaavat. Mutta puhtaat ovat olleet, ja tätä nykyä ilmeisesti jotenkin kuosiltaan kelvolliset, mikä jälleen kerran ei ole minun ansiotani.

Laivassa sitten parempiin vermeisiin pukeutuneet seminaari-ihmiset useimmiten hieman juopuvat. Tämä on ihan normaali ilmiö. Ja siinä samassa he seurustelevat kuin diplomaatit ikään, ja runsaita keskusteluja käydäänkin. Harva jaksaa kiukutella, sillä usein kyseessä on vapaa-ajan riento, eikä arkinen kiire ja työstressi paina osallistujaa. Näihin keskusteluihin osallistun minäkin, vaan usein olen hieman taka-alalla, tarkkailijan roolissa. Ja nyt seuraa paljastus.

Minä tunnustan siekailematta, että saan alati työntää eräänlaisen Huovis-mielialan syrjemmälle. Se kun tunkee väkisin pääkoppaan, ja kun niin käy, on kaikki toivo paremman väen arvostuksesta mennyttä. Huovis-mieliala saa aikaan esimerkiksi sen, että kun jokin seminaari-ihminen tekee itseään tykö, ja tässä yhteydessä yleensä korostaa saavutuksiaan ja muuta erinomaisuuttaan, niin silloin minun mieleeni tulee vääjäämättä, että ehkä hänellä on ankarakin jalkasilsa riesanaan, tai konsanaan peräpukamia. Tällaiset öykkärit ovat kuitenkin hyvin harvinaisia, joten siirrymme ehkä hauskempiin assosiaatioihin.

Kun on sellainen mukava juttuseura, sanotaan nyt vaikka pariskunta jonka molemmat osapuolet voisivat olla menestyviä filmitähtiä ja vähintäänkin suunnattoman rikkaita, epäilemättä myös viisaita ja eteviä, niin silloin(kin) minä usein löydän itseni ajattelemasta että vaikka heillä onkin ilmiselvästi hauskaa ja sympatiat kiertelevät seurueessa suuntaan ja toiseenkin, niin ehkä heillä olisi kuitenkin salaisena toiveena saada olla kotona verkkarit jalassa ja katsella televisiota. Olohuoneen pöydällä olisi jugurttia, ja sitten joitakin sämpylöitä ja tietenkin kylmää kaakaota. Näin he toivoisivat! Mutta harva tunnustaa!

Sangen ankaraa on julkisen ihmisen elämä, ja raskaaksi käy edustaminen, vaikka se on kyllä pääosin ihan mukavaa. Onhan siinä pieni paradoksi, mutta luulen useimpien havainneen samoin. Ainakin jos on joutunut vailla omaa ansioita erinäisiin kalaaseihin, joista minulla on elämäni ajalta kerrassaan hämmästyttävä kokemus, vaikka en ole itse saanut yhtään mitään merkittävää aikaan enkä ole millään tavoin julkinen ihminen tai filmitähti, niin tuntee sitä kai olonsa hieman harmaaksi ja mitättömäksi. Tämä tunne saa minut täyttymään lujalla ilolla.

Kun menee laivalle, niin tulee miettineeksi kaikenlaista. Huovinen aikanaan kai omien laivareissujensa jälkimainingeissa kirjoitti tarinan, jossa eläkeläinen – osaltaan vastaiskuna Suomen sikamaiselle verotukselle – reissaa laivalla edestakaisin Turun ja Tukholman väliä, ostaen maksimilastin tax-free-kaupan alkoholeja. Näillä hän täyttää sekä Tukholman että Turun vaatimattomat asuntonsa. Näin taittuu talven selkä, ja kun jäät lähtevät, lähtee myös mainittu eläkeläisherra. Hän jää Tukholmaan tai Turkuun puoleksi kesää, juopotellen ankarasti asuntonsa varastoja. Juhannuksen maissa vaihtuu kaupunki, ja sama saatanallinen meno jatkuu syksyyn, kunnes on taas aika ryhtyä risteilemään. Ei hullumpaa!

Tiedän että Huovinen tahtoi antaa ymmärtää eläkeläisherran olevan kuitenkin sivistynyt, ja arvelin hetken onko oikein ilmaista noin raflaavasti millainen meno hänellä olikaan näissä Pohjolan pääkaupungeissa. Mutta minä halusin käyttää tuota ilmaisua, ja pentele vieköön käytin. Sitäpaitsi on loogista, että jos talven aikana on kerrytetty varastoja, niin pitäähän ne tyhjentää ennen syksyä, sillä muuten tulee akuutti tilanpuute.

Menkäähän laivalle! Älkää rällätkö, älkää kylväkö ympäriinsä älämölöä! Käykää tax-free-kaupassa ja käykää kauniilla säällä laivan ulkokannella, missä laitatte kyynärpäät kaiteelle, oikean jalan puolihuolimattomasti vasemman jalan taakse, ja katselkaa kaukaisuuteen! Tehkää suuria suunnitelmia tai puntaroikaa mennyttä! Terve!

 

 

BLOG: Kaikki elämäni bussit

bus

 

Bussi on lappeelleen kaadettua maitotölkkiä muistuttava ajoneuvo. Renkaita on yleensä kuusi, sillä taka-akselilla on paripyörät. On sellaisiakin busseja, joissa on takana kaksi akselia, jolloin renkaita on yhteensä kymmenen. Kesämuistoihin lapsuudesta kuuluvat tietysti bussin renkaat, jotka olivat saman korkuisia kuin itsekin niihin aikoihin, ja joissa oli jännittäviä kohokirjaimia. Jos bussin rengas hajoaa, lähtee kova paukahdus.

Jos ei oteta huomioon toisarvoisiin arvoihin perustunutta neljännesvuosisataa, jonka aikana tein kaikkeni välttääkseni bussilla kulkemista ja samaan hengenvetoon en suostunut ylittämään katua, jos sitä ei voinut tehdä henkilöautolla, niin voidaan sanoa minun ajelleeni busseilla koko elämäni. Joskus aivan pienenä, kun busseissa oli vielä rahastajatädit takasillalla, ja bussiliput muistuttivat ohuita paperikuitteja eikä kukaan osannut arvata muunlaista elämää, ajelin äitini seurassa ilmeisimmin kaupungin keskustaan ja sieltä takaisin.

Siihen aikaan bussit eivät olleet aivan niin mukavia ja tyylikkäitä kuin nykyään. Ne pitivät melua, savuttivat raskaiden dieselmoottorien työskennellessä. Istuimet olivat – no, sanotaanko tarkoituksenmukaisia. Vaan niillä mentiin kerran jos toisenkin. Sitten tuli uusi aika, rahastajatädit jäivät jos ei nyt eläkkeelle niin pois busseista kuitenkin. Tuli sellainen pahvikortti, mikä työnnettiin aparaattiin joka leikkasi kortista pienen palan ja leimasi matkan tiedot. Näitä myytiin kioskeilla, ja niissä oli muistaakseni kymmenen matkaa. Sanottiinkohan niitä sarjalipuiksi?

Kouluun menin bussilla, vaan en kovin usein. Nimittäin kävelymatka oli verrattain lyhyt. Tosin siinä vaiheessa, kun asustelimme toisella puolen suuria meriä… kuljin ns. koulubussilla joka oli totta tosiaan keltainen ja hieman vanhanaikainen, ja siinä oli kampi josta kuljettaja avasi ja sulki etuoven. Siellä päin maailmaa koulubussi on suorastaan instituutio. Takavuosina joku toi Suomeenkin muutaman sellaisen, kulttuuriteko!

Bussilla kuljettiin siis Rautatientorille asti. Metro tuli käyttöön vuonna 1982 – toisin sanoen yli sata vuotta sen jälkeen kun raideliikenne Helsingissä alkoi 1862 -, ja sitten tehtiinkin uusien kujeiden mukaan niin että mentiin esimerkiksi Roihuvuoresta bussilla Herttoniemeen, ja siitä jatkettiin metrolla aina keskustaan asti. Se tuntui aluksi hieman pöljältä, mutta nykyihmiselle käytäntö on selviö. Olin kahdentoista ikäinen kun tuo muutos tapahtui, ja muistan tiedostaneeni, että jokin aika nyt sitten jäi historiaan.

Kun ulkomuistista luettelen, niin ainakin seuraavat numerot eli bussilinjat tulevat varhaisilta ajoilta mieleeni: 14, 18, 79V, 80, 81, 82, 83, 96. Sen jälkeen on tietysti liuta muita, sillä on tullut muutettua sinne ja tänne, ja sitten on ollut aikuisen näennäistärkeää asiaa minne milloinkin. Ja kyllä olen joskus ajellut aivan huvikseni, mennyt katsomaan mikä jännittävä seutu löytyykään entuudestaan tuntemattoman bussilinjan myötä. Takaisin olen päässyt.

Ajokorttihan tietysti tuhosi hyvän bussiharrastuksen. Oli niin tärkeää ajaa omalla tai lainatulla autolla. Eihän sitä nyt, pentele sentään, bussilla kuljeta. Näin ajatteli keskenkasvuinen pölvästi. Sillä bussihan on kätevä, ja kun makuun pääsee ei hevin tahtoisi ruuhkiin pikkuautolla. Tietysti jos on kovin pitkiä matkoja bussipysäkeille tai pitää kuljetella yhtä sun toista mukanaan, on kiljuvia lapsia tai vielä pahemmin kiljuvia nuoria joita pitää kiikuttaa  harrasteisiin tai vastaavaa syytä, niin onhan sitä autollakin paikkansa, en minä sitä. Itse päätynen jonkinlaiseen järkiratkaisuun: sekä – että. (Puhun henkilöautosta, en lapsista).

Tässä on kohta merkkipäivät ja ikää sen verran, että voidaan sanoa vähintään esipuberteetin jääneen taakse. Olen kevään mittaan mietiskellyt, että onkohan sitä tullut tehdyksi mitään erityistä, tai että onko viisastunut, tai onko löytänyt elämälleen tarkoituksen. No eipä ole, mitään noista. Mutta bussilla kulkemisen olen löytänyt, se on minusta erityisen hauskaa ja koen jotenkin että se bussissa kulkeminen on kenties ainoa merkittävämpi juttu, mihin olen kyennyt. En ole cityvihreä, itse asiassa en piittaa politiikasta juuri satiiria runsaammin. Eikä ole maailmanpelastus suunnitelmissa. Mutta bussilla on kiva mennä.

No jaa, on niitä ollut niitä bussejakin moneen lähtöön. Osassa on ilmastointi, toisissa automaattivaihteisto. Joskus on värilasit, toisinaan ei. Harvakseltaan on bussi lakannut kulkemasta. Ne ovat olleet enemmänkin sellaisia eläkkeelle jääneitä busseja, joita on sitten yksityiskäytössä ikään kuin liikkuvina harrastetiloina. Useimmiten bussit kulkevat dieselmoottoreilla, mutta on nähty edelliseen viitaten myös sellaisia, joita työnnetään. Pitää olla isohko seurue Suomen suvessa liikkeellä, sillä busseilla on tapana painaa paljon.

Muistelen hämärästi, että oli sellaisia johdinautoja, eli sähkömoottoribusseja jotka ottivat virtansa ajojohtimista, vähän samaan tapaan kuin raitiovaunut. Joskus etsiskelin tietoja Internetistä, ja kävi ilmi että muistelin vaikka hämärästi, niin myös oikein. Helsingissä on tosiaan ajeltu johdinautoilla vuosina 1949-1974 ja sitten myöhemmin, 1979-1985. Hassua että juuri linja 14 on se, jolla näitä käytettiin.

Greyhoundillakin ajelin joskus, ja sitten ovat tietysti nämä kotimaiset kaupunkiliikenteen sijaan pitempiä reittejä ajelevat. Esimerkiksi Helsingistä Tampereelle, tai Lohjalta jonnekin, tai Forssan kaupunginhotellin lähettyviltä taasen ihan muualle. Ne ovat mielestäni kaikki vähän eri juttuja kuin nämä kaupunkibussit. Samahan se on klapihommissa, on isoa ja pientä kirvestä ja tylsää tai terävää. Maantiebusseissa on usein pieni mukavuuslaitos, ja oli niissä joskus ihan kuin lentoemäntiä, onkohan tätä nykyä. Vihdin liepeillä oli ainakin Pekolalla melkoisia humoristeja kuljettajina. Terveiset vaan sinne!

Tätä nykyä ajelen busseilla, niin on sitten vielä vanhempana jotain muisteltavaa. Mutta pitää sanoa, että hienoja ovat nykybussit! Vaikka jo muutaman kuukauden olen kuljeskellut, niin yhä jaksan ihmetellä, miten on taas teknologia mennyt eteenpäin. Mitähän ne nykybussit mahtavat maksaa? Meneekö parisataa tonnia rikki? Nehän ovat ikään kuin kansallisomaisuutta. Ei pidä niitä tärvellä, eikä sotata. Joskus takavuosina nuorisopirulaiset repivät irti pehmusteet, ja raaputtivat ikkunat piloille. Sellaista ei onneksi juuri näe nykyisin. Ja minä en ollut nuorisoa edes nuorena, jos tätä joku ehti miettimään.

Englannin merkittäviin saavutuksiin kuuluu ehdottomasti Thames Television. Se kun tuli tarkkakuuloisen havainnoksi, että taas soittelevat sitä jokinäkymää mikä aina ennen niitä sitcom – sarjoja oli tapana esittää, niin kiirehän siinä tuli television ääreen. Muistaako kukaan “Mennään bussilla” – sarjan. Niitä kaksikerroksisia olen ihmetellyt kyllä aina. Ne ovat vähän sellaisia radikaalibusseja. Mutta eniten pidän Hyacinth Bucketista (lausutaan Bouquét), eli “Keeping up appearances” – sarjan mainiosta Patricia Routledgesta. Jos hän olisi bussi, hän olisi vähintäänkin kolmikerroksinen.

 

 

 

BLOG: Kadonneet tarinat

cow_in_a_field

 

Tuo mietteliäs lehmä löytyi kerran Internetin ilmaisten clip-clip-clip-kuvien arkistoista. Minähän olin heti myyty. Siinä on selvästi hieman kateellinen lehmä, joka näkee miten kaverit pääsevät kaupunkiin. Juttu lähti heti pyörimään mielessäni, ja sehän piti kirjoittaa. Yleensä olen aika impulsiivinen kirjoittaja.

Tarinasta tuli suht’-koht’-hyvä. Siinä oli huumoria – jos kohta myös haikeuttakin. Vitsihän on selvä: lehmäparkamme ei ymmärrä, että kuorma-auto jonka kyytiin kaverit ajetaan, on teurastamon auto. Tarinamme keskuslehmä luulee nimittäin, että siinä ne kaverit pääsevät neonvalojen loisteeseen. Jännittävään suurkaupungin yöhön…

Kyllä lehmä voi ajatella viisikymmenluvun modernistien tavoin. Sellaisia suurkaupungit ovat yhä meidänkin aikanamme, ja ne ovat aina olleet syntisen jazz-musiikin ja esoteeristen yöeläjien temmellyskenttää. Niin pitää ollakin. No, se tarina siis. Ja melkoinen joukko muitakin tarinoita. Hukassa. Kateissa.

Harmittaa kuin pientä oravaa, sillä ne tekstit joita arvelen olevan jos ei nyt satoja niin ainakin kymmeniä, ajoittuvat juurikin niille main kun muutamia alkeisoppeja lyhyttarinoista tuli hetkellisesti oivallettua. Muistan kirjoittaneeni ainakin klassista, barokki- ja varhaisgoottista ja toisinaan myöhäisrenesanssinkin mukaista novellia. Kaikkia kirjaimia käytin.

Yhdessä jutussa seikkaili Oscar Wilden aikalainen. Toisessa mentiin kummalliseen rannikkokylään, jonka vieraina jo vuosisatojen yli olivat muutamat kauppamiehet. Kylässä uinui tieto, mutta siitä vaiettiin. Kunnes muuan pikkupoika haki ullakolta vanhan pölyisen kirjan, ja siitäkös kalabaliikki alkoi. Olihan näitä… iltaöisiä päähänpinttymiä. Neljännestunnin kertomuksia.

Viime viikkoina olen etsiskellyt näitä kadonneita tekstejä. On tietokoneita, sähköpostiarkistoja, paperinivaskojakin. USB-tikkuja, CD-levyjä. Puhelimen muistikirja. Hakemistoja, kansioita, piilotiedostoja. Ei jälkeäkään. Sitten piti muistella, onkohan jossakin jo unohdettu www-sivusto. En muistanut, joten sellainen joko on tai ei ole. Ota siitä nyt sitten selko.

Kirjoittaminen on sellainen juttu, että siinä on ikään kuin käsillä olevat työt, valmisteilla olevat työt, tehdyt hommat, tulevat hommat, ajatukset, ideat ja sähikäiset. Viime mainittujen kanssa tulee pitää vauhtia, sillä moni hyvä juttu kuivuu kasaan, kun ei heti pääse kirjoittamaan. Mutta nyt ei ole kirjoittamiskausi.

Vuoden kiertäessä rataansa homma menee näet seuraavasti: syksyn alussa, kun lätäköt jäätyvät, alkaa kirjoittaminen. Sitä riittää vuodenvaihteen tienoille, missä kohtaa yleensä vaihdan lukemiseen. Näin rallatellaan kevääseen, ja sitten jäädään laitumille. Ei kesällä tule yleensä kirjoitetuksi. Mutta syksy! Se kuulas ja hiljentyvä syksy. Ihminen rauhoittuu, ja miettii tekojaan (ja muiden tekoja).

On se vaan mahdollista, että niitä tekstejä ei enää koskaan löydy. Harmittaa, tietty. Ei niin, että niissä olisi kirjallisuuspiirejä vavisuttavia helmiä. Mutta minulle ne olisivat tärkeitä, pidin niiden kirjoittamisesta ja pidin niistä tarinoina. Onkohan kukaan muu yhtä tohelo tekstiensä kaitsennassa?

Kuvaan palatakseni teen oitis tunnustuksen. Minulla on tapana hakea kirjoittamiseen ideoita kuvista. Googlehan on tässä verraton apu. Siitä kun laskettelee halki kuva-arkistojen, niin johan tulee ideoita. Sanoisin että tällä tekniikalla olen kirjoittanut varmasti noin 75% kaikista teksteistä. Loput ovat sitten muutoin vain joutilaaseen mieleen putkahtaneita.

 

BLOG: Mitä ajattelen linja-autossa

birdskeletoncollage5

 

Syystä että olen siirtynyt linja-autoihin kun on kyse liikehdinnästä paikkoihin kuten töihin ja sieltä takaisin, lie paikallaan myös laatia selonteko mitä tavanomaisimmasta puolen tunnin mietintätuokiosta, mikä toistuu myös paikoista kuten töistä palattaessa.

Näin ollen ajattelen arkipäivittäin vähintään tunnin. Jos olisin matkustanut linja-autolla töihin syntymästäni lähtien, ja vuodessa on yleensä sanotaanko 250 arkipäivää, niin se tekee yhteensä 45 x 250 x 1 = 11250 tuntia miettimistä. Vuodessa on 8760 tuntia, eli olisin siis hyvän matkaa toista vuotta miettinyt.

Tänään menin töihin ja tulin sieltä takaisin. Mennessä mietin lähinnä sanoja, tullessa muuatta yleisornitologiseen tieteenharjoittamiseen liittyvää mysteeriä, sekä koko joukkoa muitakin asioita. Muotoilen nyt lausunnon, joka kattaa sekä meno- että paluumatkan.

* * *

Jos kenellä on ollut kissoja tai on elänyt niiden välittömässä vaikutuspiirissä on tullut havainneeksi, että kissat ovat metkoja eläimiä. Minulla oli 19 vuoden ajan kissa. Niinä vuosina kehitin sanoja, joiden osalta en saata kuin ihmetellä, että ne eivät ole levinneet laajempaan käyttöön.

Kipli = yleisnimi kissalle. Kiplahtaa = kissa saa hepulin. Kipliytyä = tilanne on saamassa kissapainotteisuutta. Kiplaattori = kissa joka pitää yllä käsitystä uskoen siihen ainakin itse, että on jonkinlainen diktaattori. Kiploidi = jonkinlainen tangentiaalis-ballistiseen lentorataan päätynyt kissa.

No niin, näitä sanoja minä muistelin hellyydellä ja keksijän ylpeydellä linja-autossa nro. 324, kun päivä oli vielä nuori. Mietin minä muutakin, kuten sitä että olin oudon onnellinen ja hyväntuulinen, mikä johtui ei vain siitä että ulkona kärsittiin ankarasta lumen- ja viimanpuutteesta, mutta myös siitä että kauniimpi puolisko näkee minussa jotakin kehityskelpoista, ja on ollut kovin kiltti minulle, vaikka unohtelenkin asioita ja näytän keski-ikäiseltä mieheltä.

* * *

Kahdeksan tuntia (+ ylityöt päälle) tuonnempana toikkaroin linja-autopysäkille edelleen hyvällä tuulella, jos kohta hieman työpäivän miettimättömyyden uuvuttamana. Vaan piankos minä nousin linja-autoon, tällä kertaa numeroon 345, ja saatoin vaipua ajatuksiini. Niitähän tuli oitis:

* * *

Miksi onkaan luonto niin ihmeellinen. On voikukkia, delfiinejä ja koivumetsiä. Muistaako kukaan että kyseessä on suurikokoinen monivuotinen puuvartinen kasvi, jolla on yleensä yksi hallitseva varsi, jos puhe on puusta. Minusta se on helkkarin ihmeellistä. Entäs linnut sitten. On pieniä, keskikokoisia ja suuria lintuja. Pieniä lintuja ihmettelen hieman, ja suurempia runsaammin.

Pikkulinnut usein hyppivät tasajalkaa. Niitä näkee pihamailla. Miksi eivät suuret linnut hypi tasajalkaa. Onko jokin biologinen maksimi linnun massalle, jonka jälkeen lintu ei suostu tasajalkahyppyyn. Miltä näyttäisi, kun lihava ankka hyppisi tasaräpylöin. Lähtisikö siitä hauska ääni. Entä strutsi tai emu.

Kaikki vesi on vanhaa. Se mitä on lätäköissä ja se mitä varastoidaan sadepilvissä ja se mikä lojuu unohdettuna erämaiden soilla. Vedessä on vetyä aika paljon, tajuaako sitä joka janoonsa moista lientä juo. Ei sitä mietitä kun veneillään tai mennään laivoilla, että alla möyrii penteleellinen vetyläjä.

* * *

Sitten minä ihastelin sitä verratonta tosiasiaa, että istuskelin linja-autossa mikä on niin monimutkainen keksintö, että ensin piti keksiä ihmiskunta, ja miten ovatkaan mukavia nykyiset linja-autot, kun muistelee niitä joilla vielä matkailtiin tuskin sataakaan vuotta sitten. Saisivat olla ihmiset onnellisia, kun on kansallisomaisuutena linja-autoja joita voi näin arkipäivänsä iloksi käyttää eikä ole kallista, kun huolehtii että on aikaperusteinen lippu eli vanha kuukausilippu.

Helsingin seudun liikennelaitokselle tai mikä liikelaitos se nykyajassa onkaan, tahtoisin esittää het’sillään kiitokseni siitä että saan ajella ja ajatella tunnin päivässä, ja että linja-autot ovat tätä nykyä mukavia, ja että lippujen hinnat ovat mielestäni maltillisia.

NOVELLIT: Raitiovaunulla töihin

“Mutta pohjimmiltaan hän rakastaa raitiovaunuja. Ne kulkevat siinä missä hänkin, näennäisen vapaina.”

free-vector-tram-clip-art_109359_Tram_clip_art_hight

Ihminen rakentaa kaupunkeja. Niihin muuttaa ihmisiä. He liikkuvat, ovat alati liikkeessä. Sähkö kulkee johdoissa. Pitkien katujen sisään syntyy tuulelle kanavia, eikä vertaus ole aivan laittamaton, sillä jos vain on mielikuvitusta voi nähdä jokia, ja niitä pitkin kulkevia veneitä ja laivoja.

Useimmat kaupungit ovat ylhäältä katsoen kuin ristikoita. Tosiaankin kaupunkia voi verrata ristisanatehtävään, sillä jokaisessa kaupungissa on yhtä monta arvoitusta kuin on asukkaitakin. Työmatkalaiset, siis ne jotka eivät asu kaupungissa mutta ovat siellä käymässä, heillä on lisäarvoituksenaan kaikki se, mikä kätkeytyy heidän matkalaukkunsa sisätaskuihin.

Siinä ne ihmiset nyt kulkevat. Heidän mukanaan vaatteisiin takertuneita molekyylejä, tuulenvireen jäänteitä ja kaupunkipölyä. Ihmisten päiden sisällä velloo ajatuksia, pääosin mukavia. Elämä raitiovaunujen ajassa on näet verrattain helppoa. Mutta ei jokaiselle: juuri nyt raitiovaunussa istuu muuan mies. Hän kääntyy raitiovaunun mukana Mannerheimintielle. Hän tekee näin monta kertaa päivässä, jokaisena viikon päivänä vuoden ympäri. Vain jos raitiovaunut eivät kulje, hän pysyttelee kotonaan.

Miehen nimi on yhdentekevä, vaikka hän kirjoittaakin sen päivittäin moniin asiakirjoihin. Hänellä on myös toinen nimi ja sukunimi. Kotona eteisessä on sateenvarjo, talvi- ja kesäkenkiä ja nahkainen salkku. Naulakossa riippuu kolme pukua, ja useita arkisia vaatekertoja. Hänellä on vain yhdenlaisia sukkia, jolloin niitä ei tarvitse pesun yhteydessä lajitella. Asunto on pieni, ahdaskin suureelliseen elämänmenoon tottuneelle, mutta on siinä sentään keittiö ja kylpyhuone.

Raitiovaunussa mies vastaa silloin tällöin puhelimeen. Hänellä on mukanaan ruskea nahkasalkku. Jos hän istuu vaunun oikealle puolelle, hän asettaa salkun ikkunan alle, jalkojensa oikealle puolelle. Edessä olevan istuimen selkänojaan hän ripustaa sateenvarjon, ja mikäli hänellä on sanomalehti mukanaan, se pysyy tiukasti taitettuna vasemman käsivarren alla.

Kun puhelin soi, hän vastaa siihen kuuluvasti nimellään. Yleensä puhelut ovat lyhyitä, korkeintaan parin minuutin mittaisia. Hän antaa lausuntoja asioista, jotka ovat selvästikin hänen erikoisalaansa. Kun puhelu päättyy, hän huokaisee ja katselee hetken ikkunasta ulos. Sitten hän laittaa puhelimen nahkasalkkuun.

Päätepysäkillä hän nousee raitiovaunusta ja kävelee määrätietoisin askelin kohti arvokasta rakennusta. Mutta hän jatkaa talon kulmalle, ja kääntyy näkymättömiin. Sateenvarjo on oikean käden taitteessa, muistuttaen käyttövalmista kivääriä. Hänen kenkänsä ovat moitteettomassa kunnossa. Heti kulman takana hän pysähtyy ja katsoo kelloaan. Sitten hän jatkaa rauhallisin askelin, katsellen näyteikkunoita ja kiertäen suuren rakennuksen muodostaman korttelin.

Mies nousee raitiovaunuun, joka on käynyt kääntöpaikalla. Hän menee vaunun takaosaan ja valitsee saman istumapaikan. Salkku menee jalkojen oikealle puolelle, sateenvarjo istuimen selkänojaan, sanomalehti vasemman käden suojaan. Vaunu lähtee liikkeelle, ja puhelin soi.

Keskustelun päätteeksi mies sanoo olevansa tyytyväinen tehdystä päätöksestä. Sitten hän katselee ikkunasta ulos, mutta tosiasiassa hän anturoi tarkasti muiden matkustajien reaktioita. Ne eivät tyydytä häntä. Puhelin soi uudestaan, ja mies vastaa siihen kuuluvammalla äänellä.

Nyt keskustelun sävy on tiukka. Hän antaa ehdottomia käskyjä. Ilmeisesti asia on arkaluonteinen, sillä toisinaan hän madaltaa ääntään. Lopuksi hän nousee seisomaan, ja komentaa napakasti. Sitten hän päättää puhelun ja istuu takaisin paikalleen. Ne matkustajat, jotka ovat jääneet kuuntelemaan käytyä keskustelua, väistävät miehen katsetta. Loppumatkan hän katselee Helsingin arkkitehtuuria, eikä puhelin enää soi.

Pian raitiovaunu saapuu päätepysäkilleen, ja mies nousee vaunusta. Aivan samoin kuin toisella puolen kaupunkia, hän kulkee määrätietoisin askelin kohti rakennusta, jonka kulman taakse hän katoaa. Tällä kerralla hän jatkaa matkaansa muutamien korttelien verran, ennen kääntymistään takaisin. Tarkalleen ottaen hän jättää yhden vuoron välistä. Hieman ennen pysäkkiä hän ostaa kupin kahvia ja nauttii sen savukkeen kera. Sitten hän kiirehtii pysäkille, ja nousee vaunuun ajaakseen sillä kotiin.

Asuntonsa eteisessä mies ottaa päällystakkinsa ja laittaa sen vaateripustimeen. Salkun hän jättää pienen pöydän vierelle ja kengät naulakon alle. Pöydällä on laturi, jonka hän kytkee puhelimeen. Sen on oltava aina hyvin ladattuna, sillä mies käy runsaasti keskusteluja. Sitten hän menee keittiöön, ja valmistaa itselleen yksinkertaisen aterian. Ennen nukahtamistaan hän lukee kirjaa, katsellen välillä kaukaisuuteen. Hän mietiskelee hetken sammutettuaan lukuvalon.

Aamiaiseksi mies syö puuroa, sillä se on nopeasti valmista ja täyttävää. Hän pukeutuu kuluneisiin farkkuihin ja vanhaan urheilutakkiin. Kengiksi hän valitsee jo parhaat päivänsä nähneet lenkkitossut. Hän laittaa puhelimen takin taskuun eikä ota sateenvarjoa tai nahkasalkkua mukaansa. Partakin jää ajamatta. Hän nousee toiseen raitiovaunuun, joka vie hänet toisenlaiseen kaupunginosaan. Siellä ei ole hienoja rakennuksia tai hienoja ihmisiä. Vaunussa hän jää takasillalle, ja nojailee kädensijaan. Kohta puhelin soi, ja hän vastaa siihen rosoisella äänellä.

Nyt keskustelun sävy on toisenlainen kuin edellisenä päivänä. Mies nauraa remakasti, ja keskustelee jonkun kanssa kovin arkisista asioista. Mutta sitten häneltä kysytään jotakin, mihin mies vastaa pitkällä selostuksella siitä, että hänen ammattitaidollaan ja kokemuksellaan on ehkä aika katsella muita tehtäviä, vaativampia sellaisia. Hän on sentään rakentanut teräksestä suuria kokonaisuuksia, ja on luokkahitsaaja. Hänen saumojaan kelpaa röntgenkuvailla.

Vaunuun tulee tilaa, kun suurin osa matkustajista jää kyydistä tehtaan pysäkillä. Mies jatkaa kuitenkin kääntöpaikalle, eikä nouse vaunusta, sillä kääntöpaikalla ei ole kioskia tai mitään muutakaan. Sitten hän ajaa takaisin kaupungin keskustaan. Ikkunoista näkyy tehtaan kuorma-autoja, joiden lavoille on nostettu valmiita metallirakenteita. Ennen kaupungin keskustaa kuorma-autot kääntyvät kehätien suuntaan.

Takin sisällä on muutamia kirjekuoria. Hän jättää ne heti vaunusta noustuaan pysäkin vieressä olevaan postilaatikkoon. Sitten hän menee halpaan lounasravintolaan, ja syö tukevan aterian, sillä päivä on vasta aluillaan. Kahvi kuuluu hintaan ja hän ottaa sen mukaansa pahvikuppiin, menee läheiselle kalliolle istuskelemaan ja tupakoi samalla, kun lukee ruokalasta mukaan otettua sanomalehteä. Siinä on muutamia ilmoituksia, jotka hän repii irti lehdestä ja taittelee taskuunsa.

Seuraavaksi hän nousee kolmanteen raitiovaunulinjaan, joka vie samoin kuin äskeinenkin pois keskustan hienoilta alueilta. Nyt vaunussa on tilaa istua, ja koska matkustajina on lähinnä eläkeläisrouvia, hän katselee hajamielisesti ulos ikkunasta, ja ottaa välillä esille sanomalehden ilmoitukset. Kahdessa ilmoituksessa on yksityiskohtia, jotka hän alleviivaa. Niiden aika on illalla, ja sitä ennen on vielä monta raitiovaunumatkaa edessä.

Iltapäivän lähestyessä hän käy kotonaan, ja vaihtaa päälleen eilisen juhlavamman asun. Sitten hän ajaa samaa reittiä kuin edellisenä päivänä, kiertäen saman loisteliaan rakennuksen, ja toisessa päässä kaupunkia useita kortteleita. Hän käy useita keskusteluita molempiin suuntiin kulkiessaan, kaikissa niissä mainiten että hän on harkitsemassa esille tullutta luottamustehtävää. Hän on tyytyväinen huomatessaan joidenkin matkustajien noteeraavan hänet. He tuntuvat miettivän, että hänessä on jotakin tuttua.

Kotiin päästyään hän aterioi ja sen jälkeen kirjoittaa muutamia asiakirjoja. Hän laittaa ne kirjekuoriin, ja eteisen pöydälle. Siinä ne ovat valmiina huomiselle päivälle. Pian koittaakin viikonloppu, jonka aikana mies käy kirjastossa ja lukee useamman kirjan. Hän ei katsele televisiota, eikä vietä aikaansa tietokoneen äärellä. Jääkaapissa on viikonlopuksi hieman parempilaatuista lihaa, josta hän valmistaa runsaan padan. Siitä riittää alkuviikolle.

Sunnuntai-iltana hän katselee vanhoja valokuvia. Albumiin on talletettu kunnia- ja nimityskirjoja. Viimeisimmät ovat vain parin vuoden takaa, kun hän oli merkittävässä asemassa suuressa kansainvälisessä yhtiössä. Silloin hänen lausuntojaan kuunneltiin hiljaisina ja vakavina, ymmärrettiin että hänen kokemuksensa on arvokasta. Hänellä oli niihin aikoihin edustava asunto ja auto, joka herätti huomiota. Hän matkusti paljon, mutta aina ensimmäisessä luokassa.

Eikä tosiaan tarvittu kuin yksi pieni lause, koruton ja kieliopiltaan puhdas, jolla hänet siirrettiin edustusautoista raitiovaunuihin, syömään kaupungin parhaista ravintoloista halpoihin lounasruokaloihin ja kulkemaan loputtomia raitiovaunureittejä mukanaan rikkinäinen matkapuhelin ilman toimivaa liittymää, mutta johon hän oli ohjelmoinut pienen toiminnon joka sai puhelimen soimaan tarvittaessa, ja saihan hän sentään pitää pukunsa ja laadukkaat kenkänsä, eikä nahkasalkkua tai sateenvarjoakaan viety häneltä pois.

Ennen nukahtamistaan hän katselee hajamielisesti asuntonsa kattoa, johon heijastuu ohikulkevien raitiovaunujen valoja. Asunnossa on hiljaista. Hän on tottunut asuntoonsa ja pitää sitä jo kotinaan. Entiset ystävät ovat kaikonneet, eikä menneestä asemasta ole hyötyä. Hän on toisinaan surullinen ja tiedostaa, miten harmaa ja merkityksetön hänen elämänsä on. Tulevaisuuskin näyttäytyy hänelle toivottomana. Mutta pohjimmiltaan hän rakastaa raitiovaunuja. Ne kulkevat siinä missä hänkin, näennäisen vapaina.

NOVELLIT: Ajan kaari

“Laulu kertoo hiipuvista saavutuksista, voitokkaista retkistä ja historian kirouksesta.”

49808_china_ship_md
Kesä on kaartunut syksyyn. Kalastajakylän rantavesissä kuohuu, puut osoittelevat sisämaahan. Merellä näkyy hurjasti keikkuvia veneitä, joiden purjeet ovat täydessä mitassaan. Rantamökin kuistilla kyhjöttää viluinen mies, joka kuuntelee tuulten puhetta. Hänen nimensä on Koi-Wu ja hänet karkoitettiin tänne päivälleen kolmekymmentä vuotta sitten.

Mökin takaa kulkevan tien risteyksessä on toinen kylmettynyt mies. Hän pitelee viitastaan toisella kädellään, mutta tuuli riepottelee kangasta. Viitan sisällä on kirje. Se on osoitettu hänelle ja Koi-Wu:lle. Heidät karkoitettiin samana päivänä. He ovat korkeasti oppineita virkamiehiä Kiinan keisarin hallinnon palveluksesta.

-Hoi Tyynten Kesäiltojen Mestari!
-Mikä juoksuttaa sinut luokseni, ystäväni Pysähtynyt Vesiputous?
-Kirje… saimme kirjeen… odota… luen sen, Kuu-Shi hengästelee.
-Mutta sehän on kummallista.

Kuu-Shi lukee kirjeen kahdesti ja miehet raaputtavat korvantauksiaan. On peräti häkellyttävää saada kirje kotimaasta vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Sanoitko että se on keisarilta, Koi-Wu kysyy.

-Meidän karkoituksemme on päättynyt, Kuu-Shi hihkuu.
-Ja siinä sanotaan että meitä odotetaan kahden kuun sisään?
-Niin on keisari sanat asettanut!
-Ja meitä odottavat Aamun-Kaste ja Kirsikan-Tuoksu!
-Sen he tekevät pitkällä kokemuksella. Otetaanko sakea?

Itse Buddha katselee häveliäästi toisaalle, kun herrasmiehet päihtyvät. He lurittavat muutamia ilkikurisia lauluja heitellessään toisiaan pienillä kivillä ja nuotiopuiksi aiotuilla oksilla. Koi-Wu innostuu kopauttelemaan kantapäitään yhteen. Kuu-Shi kävelee käsillään mökin ympäri ja toistelee muutamia ikivanhoja loitsuja, jotka nostavat ryppyjä Koi-Wu:n otsalle. Pihaan kerääntyy joutilaita koiria ulvomaan.

-Meillä on hurjasti pakattavaa, keskeyttää Koi-Wu.
-Pakattavaa… heh, sinähän se vitsiniekka olet, Kuu-Shi kekkaloi.
-Sinulla on viittasi ja minulla, matot molemmilla, muistikirjat…
-Ja muutama taulu, huilu ja puinen arkku. Siinä kaikki!

Matkaan lähdetään oitis. Sataa, mutta miehet eivät huomaa sitä. He ovat pakahtua ilosta. Heillä on eräitä toivorikkaita ajatuksia rakkaittensa kohtaamisesta. Kolme vuosikymmentä on pitkä aika oppineillekin. Miehet tuntevat olonsa nuoreksi, mutta siinä he erehtyvät. Aika ja ihmiset kuluvat. Päivämatka lyhenee, illat tulevat raskaina vastaan.

On kuljettu jo viikko. Vieras maa tuntuu nyt kodilta ja kotimaa vieraalta. Mieleen tulevat muistot. Ehkä kerran hylätyt vaimot ovat hekin vanhentuneet, mitä on heitä vastassa? Samoja vanhan ihmisen askeliako. Menikö aika meistä ohitse, miehet kysyvät. Kun he saapuvat satamaan, hiljaisuus ympäröi apeita mieliä.

Meri koettelee, mutta pidättyy uhreilta. Aikaa lasketaan aalloista ja vuorokelloista. Miehet nukkuvat ja valvovat. He ovat usein kannella tähyilemässä horisonttiin. Maa piiloutuu mereen. Juomavedestä on pulaa ja sitä säännöstellään. Koi-Wu ihmettelee ääneen, miten merellä voi olla hiekkaa kurkussa. Sitten he nukkuvat, eivätkä herää ennen kuin vahti huutaa maan näkyviin.

Suuren kaupungin laitamilla on kaksi pientä mökkiä joissa asuu kaksi vanhaa rouvaa. He tietävät odottaa tulijoita. Naiset istuvat laiturilla kuin kaksi kuivumaan nostettua poijua. He ovat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Kun laiva ilmestyy horisonttiin, naiset kohentavat asuaan.

Joku soittaa surumielistä sävelmää satamakujalla. Laulu kertoo hiipuvista saavutuksista, voitokkaista retkistä ja historian kirouksesta.

Iltahämärissä he kulkevat vanhoja polkuja. Lyhty valaisee hiljaista tietä. Näitä iltoja on vähän, eikä niitä tule puhuen tuhlata. Koi-Wu, Kuu-Shi, Aamun-Kaste ja Kirsikan-Tuoksu nukahtavat heti. Heidän unissaan on nuorten ihmisten muistoja.

Ajan kaari sulkee heidät sisäänsä pian keisarin jälkeen.

NOVELLIT: Zen ja peliteoriat

“Heistä Koi-Wu edustaakin jyrkempää zenististä koulukuntaa, ja on pyrkinyt elämässään aina kohti suurta tyhjyyttä ajatuksissaan.”

zhe
Tapahtumapaikka Edon kalastajakylä, runsaasti taannehtien niistä ajoista kun Tokugawa Ieyasusta tuli shogun ja kylästä myöhemmin tuntemamme Tokio. Tätä edeltäen Owarin provinssissa eli nykyisen Nagoyan tienoilla, muuan Oda Nobunaga saavutti merkittäviä virstanpylväitä hallintonsa vaikutuspiirissä. Ajat olivat sellaiset, että niitä muistellaan yhä edelleen.

Rannalla, veden tuntumassa mutta hieman syrjässä veneistä, kaksi maanpakoon tuomittua entistä hallinnon virkamiestä kuluttaa aikaansa ja siinä sivussa opettelee ulkoa tunnettuja pelejä. Joskus sataa ja miehet pysyttelevät sisätiloissa parempia säitä odotellen. Näitä sisätiloissa vietettyjä iltapäiviä varten on kehittynyt oma pelinsä, eräänlainen arvoitusten vaihdanta. Siinä tukeudutaan useimmiten vanhojen oppineiden kummallisiin väittämiin, joita ei voi todistaa oikeaksi tai osoittaa vääräksi.

Tässä filosofisen pohdiskelun ilmentymässä miehet ovat kehittyneet varsin päteviksi. Usein käykin niin, että molemmat viettävät unettoman yön arvoituksellisen peli-iltansa päätteeksi. Nyt sään jumalat ovat kuitenkin suosiollisia, ja peli kulkee joutuisasti rannalla.

Edeltävinä päivinä molemmat ovat säästelleet sakeannostensa kanssa ja voivat nyt havaita ylimääräisten maljapuheiden nuorentavan vaikutuksen. Sekä Koi-Wu että Kuu-Shi ovat kiinalaistyyppisessä hiprakassa, vaikka ovatkin asuneet Japanissa jo vuosikymmeniä.

-Sanohan suuri mestari Koi-Wu, oletko onnellinen?
-Tarkoitatko juuri nyt vai ylipäätään, ystäväni Kuu-Shi.
-Sinun vuorosi!
-Kas noin. Oletan sinun tarkoittavan ylipäätään. Olen. Heitä ja lausu!
-Missä ovat pisteet, sain kaksi lisää. Minäkö onnellinen?
-Tokihan tahdon korkean ystäväni näkemyksen vastavuoroisesti.
-Arvostat minua liiaksi, mutta en tahdo tuottaa sinulle pettymystä.
-Kun pelaan, huomaat että siveltimeni ei kuivu. Merkitsen kaikki pelivuorot.
-Olen kyllä huomannut tämän. Miksi teet niin?
-Vaikka mikään ei jää vaille huomiotasi, tässä kohtaa pyydän sinua harkitsemaan vielä.
-Mitä tarkoitat?
-Tässä, laske tekemäni merkinnät. Mitä näet?
-En ymmärrä, mutta korkeasti arvostamani ystäväni tuntien oletan tässä piilevän viisauden.
-Suotta ylennät minut. Kelpaan korkeintaan rantapolun kuluneeksi kiveksi. Seuraava siirtosi on paperilla.
-Niin tottavie onkin! Mistä tuon arvasit?
-Seuraavaksi voisit laskea hampaasi. Niitä on vähemmän kuin meillä elinvuosia jäljellä.
-Mutta tämän tiesin…
-Olemme pelanneet täällä jo niin kauan, että olen oppinut tuntemaan ensin omat siirtoni ja sitten sinun siirtosi.
-Vaikka tunnemme jo niiltä ajoilta, kun tiesimme liiaksi ja vaikenimme turhan harvoin, on minun hetki pohdiskeltava.
-Meillä on vain aikaa, joten sallithan että huolehdin vajaaksi jääneestä sakeastiastasi.

Iltapäivän aurinko siirtyy niille sijoilleen, mistä sen olettaa tähän aikaan löytävänsä. Vaatteiden joutilas kahina pelivuorojen vaihtuessa ja siveltimen liike paperilla säestävät peliä. Kuu-Shi mietiskelee pelivuorojensa lomassa, mitä Koi-Wu tarkoittaa merkinnöillään. Heistä Koi-Wu edustaakin jyrkempää zenististä koulukuntaa, ja on pyrkinyt elämässään aina kohti suurta tyhjyyttä ajatuksissaan. Tämä näkyy ulkoisesti, sillä Koi-Wu on tyyni ja lievästi poissaoleva Kuu-Shin työstäessä ajatuksiaan järjestykseen. Ohilentävä lintu raakkuu ja Kuu-Shin otsalla kimmeltää ajatushuurre.

-Suuri mestari Koi-Wu, olen ajatellut.
-Tiedän mitä olet ajatellut, mutta kerro vain, sillä haluan kuulla tietämäni.
-Tarkoitat ehkä pelin ja pelaamisen suhdetta toisiinsa.
-Näinkin voi asian sanoa.
-Sitä että pelaaminen on toissijaista, kuten kaikki muukin.
-Aivan.
-Ja että tässä kiteytyy wu-wei.
-Täsmälleen.
-Mutta miksi teet merkintöjä niin tarkasti?
-Vaikein asia tehdä on olla tekemättä mitään. Se on niin vaikeaa, että edes minä en siihen pysty.
-Mitä tarkoitat?
-Teen merkintöjä paperille ollakseni pelaamatta, kun pelaamme.
-Ahaa! Ja sitten kun pelaat, keskityt mielessäsi merkintöjen tekemiseen?
-Ei suinkaan. Silloin pelaan.
-Nyt en ymmärrä.
-Voidakseen todella keskittyä pelaamiseen, on tyystin unohdettava pelaaminen. Vain siten voi välttää sellaisten päätösten tekemisen, joihin vaikuttavat seikat joille emme voi mitään. Peli – tai mikä tahansa mitä teemme – on itsessään vain oma ilmentymänsä.
-Mutta silloin kun jotain todella tekee, on todella tehtävä sitä ja vain sitä?
-Juuri näin. Otatko lisää sakea?
-Se olisi minulle suuri kunnia.
-Kerron sinulle vielä merkinnöistäni. Ne ovat epäjärjestyksessä.
-Sinun vuorosi. Tämä sake on oikein hyvää! Miksi ne ovat niin?
-Se, joka pyrkii järjestykseen, on vain omien mielitekojensa uhri. Siksi merkitsen muistiin siirrot etukäteen, mutta järjestys on harvoin oikea. Oli vain puhdasta sattumaa, että arvasin siirtosi.
-Kuten sekin, että meidät karkoitettiin tänne, kun emme osanneet vaieta.
-Emme osaa sitä vieläkään, mutta täällä on harvassa kuulijoita.
-Minä olen onnellinen, että saan oppia tekemään yhä vähemmän ja harventamaan ajatuksiani.
-Ja kun meitä ei enää ole, emme jätä ajatuksiamme muitten kiusaksi.
-Näin teemme!

Päivä on kääntynyt iltaan ja korkea ikä tekee tehtävänsä. Miehet vetäytyvät nukkumaan ja kumpikin asettelee mattonsa kuluneen kehonsa kannalta miellyttävimpään ilmansuuntaan. Väliseinän läpi kuuluu vuorollaan köhinää ja sitten hiljaisuus.

Tulee vielä lukuisia kesiä ja lähes yhtä monta talvea, ennen kuin Koi-Wu ja Kuu-Shi pelaavat viimeisen pelinsä. Sillä välin Edo muuntuu kasvavaksi valtakaupungiksi, ja muinoin syrjään karkotetut saavat vielä nähdä itsensä vallan keskiön tuntumassa.

Mutta he ovat silloin jo liian vanhoja tahtoakseen valtaa.

NOVELLIT: Etäämmältä mietittyä

“Ei saa sortua miljardien ihmisten maailmassa kuvittelemaan, että viisimiljoonainen kansa, joka viettää aikaansa niinkin tympeissä sääolosuhteissa – ikään kuin omaa järkeään uhmaten – pitäisi hallussaan jotenkin ylenpalttista viisautta, mitä tulee asiain yleiseen hoitoon ja tekoon.”

vector-of-ancient-traditional-chinese-artistic-pattern-of-buddist-arhat_23904733
On aamupäivä pienen kalastajakylän rannoilla.

Kylä on sellainen johon päätyy, mikäli ei hallinnon suosioon. Seudulta on pitkälti toistatuhatta kilometriä niille nuotiosijoille, missä valtakunnan intressien parissa vehtaillaan, milloin ei laadita pitkäaikaismatkailun kannalta suotuisia lausuntoja. Kylän liepeillä majailee reuhakka lokkiyhdyskunta, joka mässäilee kalanperkeillä ja riekkuu pyytämättä, kuin alakoululaisten epävireinen huilukonsertto.

Kaksi korkeimman virkamiestutkinnon liiankin hyvin suorittanutta miekkosta istuskelee maan ja veden rajoilla. Molemmat ovat uusia täällä mutta vanhoja muualla, nimittäin siellä missä tehdään lehteä nimeltään “Uutisia pääkaupungista”. Miehillä on eväinään teetä, viisaampien toimesta tuomittavia ajatuksia ja muutamia kuivahtaneita leivänkänttyjä. Mah-jong ja sen tarvikkeet odottelevat iltapäivää. Yleensä peli on aloitettu silloin, kun ensimmäiset kalastajaveneet saapuvat mereltä.

-Särkeekö tulevasti pitkäaikaisen ja korkeasti ajattelevan ystäväni Koi-Wu:n hammasta?
-Minä, joka olen varjoanikin mitättömämpi, suhtaudun ylevöityvällä kiitoksella korkeasti lentävän Kuu-Shi:n uteluun. Vastaankin kyselyyn oitis. Hampaani särky on vähäinen verrattuna kansamme taakkaan.
-Tarkoitatko ehkä työteliäitä kalastajia, sinä viisaudeltasi syystuulen veroinen, virkamiestutkinnolle kunniaa tekevä herrasmies?
-Mitä tarkoittaa aurinko, kun se aamulla nousee. Suotta minua ylistät, joka en ole veroinen pölyä tieltäsi lakaisemaan.
-Jos variksen pyylevyys olisi sen vaatimattomuuden mitta, sinä peittäisit auringon!
-Sanoinko liikaa vai liian vähän? Keisarille riitti vain yksi virke ja meistä tuli kyläläisiä.
-Ehkä olemmekin suhtautuneet keisarilliseen viisauteen yliolkaisesti…
-Pelataanko Mah-Jongia vai tuprutellaanko teen päälle?
-Ottaisin mieluusti nokoset, sillä maatakin johdetaan silmät ummessa.
-Sepäs oli karkoittavasti sanottu!

Kuluu muutamia uneliaita joutohetkiä. Aallot läpsyttelevät hajamielisesti rantahiekkaan ja teevesi antaa periksi, haaleutuu puolipäivään. Miehet näkevät unia menneestä ajasta ja ehkä toteutumattomista perhesuunnitteluun liittyneistä yksityiskohdista. Kuinka ollakaan, molempien mielitietty jäi omille teilleen. Pieni alakulokin kaihertelee, mutta sellaista ihmisen elämä on, eikä pienestä tule harmistua.

-Olenko hereillä vai valveilla?
-Ajatukseni kirkastuvat, joten saanen esittää lepohetken päättyneen.
-Näitkö kenties unia ihmeellisestä lotuksen kukasta.
-Samaa kuin eilen, huomenna ja sitten kun päivillä ei ole lukua.
-Ikävöitkö kuulaan Kirsikan-Tuoksun ihmeellistä lauluääntä, joka selvittää udunkin.
-Näen sinun miettivän, mitä puuhailee ja heleästi visertää kaunis Aamun-Kaste.
-Saammeko heitä koskaan nähdä.
-Ehkä on paikallaan, että mietimme monia muita pulmia, mutta emme tätä.
-Mitäs sanot uudesta hallituksesta?
-Se on kuin kaikki hallitukset, sen hyvyys mitataan vääryyksien summalla.
-En ihmettele, että saan viettää näitä puolipäiviä kunnioitetun ystäväni seurassa.
-Mutta ihana on Kirsikan-Tuoksu ja viehättävästi askeltaa Aamun-Kaste.
-Saisinpa puolet viisaudestasi. Silloin näkisin molemmat.

Iltapäivä saapuu veneiden seurassa ja miehet päätyvät mietteliäisyyden tilaan. Muistellaan oppivuosia. Jos kirjoista tekisi pinon, se yltäisi syvimmästä kaivoksesta maan pinnalle, mihin molemmat on taannoin keisarin suostumuksella asetettu korkeista viroistaan. Mutta keisari on taivaallisessa viisaudessaan suopea. Hän myöntää pienen eläkkeen, jolla varmistetaan että turhaa nokkeluutta esittäneet voivat keskittyä sanojensa kuunteluun. Aikaa on, ikuisessa valtakunnassa.

-Suuresti miettivä ystäväni Koi-Wu, saitko ehkä opetusta korkealta Kon-Sensukselta?
-Jos sitä vähää, mikä minusta tuli on kiittäminen, niin häntä juurikin.
-Muistan Kon-Sensuksen puhuneen pohjoisesta kansasta. Se, mihin ulottuu järjen kylmyys, kuin läntisten vuorten tuuli.
-Se kansako, joka on niin pieni että meillä on pelkästään virkamiehiä karkotettuna saman verran?
-Niin pieneen kansaan voi mahtua suuria ajatuksia.
-Mutta ehkä myönnät, että vain muutama kerrallaan.
-Sanoi Kon-Sensus: “Mieti sitä, mitä vihollisesi miettii”.
-Sitä myönnän laajemminkin miettineeni. Mitä tarkoittaa suuri Kon-Sensus tällä, ystäväni Koi-Wu?
-Parhain hallitus on vielä muodostamatta.
-Kiitos. Pohdin tuota ehkä seuraavat neljä vuotta. Mitä muuta sanoisit tästä pienestä kansasta?
-Ystäväni Kuu-Shi, niin kuin pienistä asioista yleensä, on paljonkin sanottavaa.
-Aikaahan meillä. Suot ehkä viisautesi jyviä lankeavan tielleni?

Päivä ilostui teoistaan ja kutsui illan teelle. Vanheneva Koi-Wu selitti laajasti mitä tulee pienen kansan ottaa huomioon, ja miksi on niin vaarallista elätellä kuvaelmia mielessään ainutlaatuisuudestaan. Sen kaihtaminen vie kohti Opin Tietä, ja tätä polkua kulkee viisastumiselle altis mieli.

Ei saa sortua miljardien ihmisten maailmassa kuvittelemaan, että viisimiljoonainen kansa, joka viettää aikaansa niinkin tympeissä sääolosuhteissa – ikään kuin omaa järkeään uhmaten – pitäisi hallussaan jotenkin ylenpalttista viisautta, mitä tulee asiain yleiseen hoitoon ja tekoon.

Hyväksi on pienelle kansalle muistaa tämä. Suuret ja pienet naapurit kompastelevat kukin tavallaan. Vain typeryys on mitaltaan yhteistä pienille ja suurille valtioille, mutta viisaus on valikoivaa, eikä tule kutsumatta. Sitä varten on kilvoiteltava typeryyksien hylkäämisessä ja ehkä siinäkin, miten suuressa tai pienessä arvossa itseään pitää.

On siis mietittävä, mitä vihollinen miettii.

NOVELLIT: Tiedon väistely

“Oletko valmis tietämään, miksi ymmärrys vihaa tietoa?”

dT6pgGGT9
Chin Jaa-Ei syntyi muutaman muun kanssa pieneen kylään sinä vuonna, kun sato oli runsas.

Ensin omat äidit ja toisten vaimot imettiin tyhjiin. Tämän jälkeen käytiin remuavalla porukalla viljavarastojen kimppuun. Siinä sivussa kompuroitiin koulua, rienattiin eritoten vanhoja ukkeleita minkä ehdittiin ja saatiin ankaria tukkapöllyjä niiltä, joiden käsivarsissa piilee tämän kaltaisesta toiminnasta vuosikymmenten kokemus.

Chin sadatteli usein saamiaan jälki-istuntoja, eikä ollut harvinaista että Chinin tuli laatia nöyriä ja itsekriitillisiä kirjoituksia, kun muut pääsivät uimaan tai vanhempiensa mukaan torimatkalle. Oppimestareihin ja muihin auktoriteetteihin Chin suhtautui terveellä, joskin hieman nulikkamaisella kyseenalaisuudella. Mitä nuo harmaat pöllöt muka tietävät.

Eikö se jo kerro tietämättömyydestä, että siitä puhuvat, perusteli Chin kaveripiirille syitä, jotka olivat hetkeä aiemmin johtaneet kurinpidollistettuun vuorovaikutukseen Chinin ja opettajiensa välillä. Kaverit toimivat tässäkin kuin nyökyttelevä ihmislauma – jos meitä on paljon, jotka olemme väärässä, ehkä saamme armollisen kohtelun, ajateltiin. Chiniä pidettiin arvossa, mutta ei niinkään viisautensa kuin rohkeutensa vuoksi. Ei kai keskenkasvuisilta voi tätä runsaammin odottaa.

Siinä missä osa vanhoista viisastui niin että lakkasi olemasta, Chin ja muut pojat kasvoivat pituutta, saivat lihaksia ja kummallisen möreän, mylvähtelevän äänen. Piirteisiin tuli aikuisen miehen päättäväisyyttä – vielä kun saisi päätettyä, mitä tekisi. Tytöt kiinnostivat vallan penteleesti.

Iltaisin kun kylässä oli hiljaista, oli hiljaista myös läheisillä kukkuloilla. Niissä tehtiin tutkimustyötä, otettiin selvää miksi tuo on tuon näköinen, eikä niin kuin minä. Aamuisin kylässä haukottelivat koirien ohella tulevaisuuden suurmiehet ja heidän lyhytikäisiksi tulevat kriitikkonsa.

Chin hurjasteli aikansa, mutta ylevämmät arvot olivat kuin olivatkin juurtuneet hänen ajatuksiinsa.

Kieltäymyksessä Chin Jaa-Ei kilvoitteli kuin autiomaa, joka hylkää veden; ei sellaista koettelemusta, jota Chin ei jaa. Tie ylimpään viisauteen oli Chin Jaa-Eille kaiken olemisen puhtain tarkoitus ja mitä tulee kieltäymykseen. on kysymättäkin selvää. Osa tyytyy muiden havaintoihin, harva suo tilaa perättömyyksien horjahdella.

Välillä Chin oli niin jyrkkä, että pohti kaikkien kieltäymyksien huipentumaa – elämästä kieltäytymistä – mutta tämä vaihtoehto jäi ratkaisemattomana harkittavaksi, sillä Chin oli vaistonvaraisesti uskovinaan elämän olevan koettelemuksista suurin. Eikö vain erakon luola jääkin tyhjäksi, kun erakko lähtee, mietti Chin. Niin hän päättikin vastustaa jyrkästi fundamentalismia, ainakin silloin kun se johtaisi liian jyrkkiin tulkintoihin.

Kun tavanomaiset rasitukset ja kielteiset valinnat oli tehty ja toteen näytetty, ei Chinille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin varustaa pieni matkalaukkunsa kirjaimellisilla viisauksilla ja muutamalla suurella kivellä. Ylävuorten eräällä varjoisalla rinteellä asuikin lähdetietojen mukaan tietäjä, joka oli vähintään kaksisataavuotias jos ei tätäkin iäkkäämpi. Siinä on ollut aikaa mietiskellä mistä kieltäytyä, otatteli Chin.

-Ehkä saankin häneltä lopullisen valaistuksen opin, sinne minun on siis vaellettava. Koetellen vastoinkäymisiä nurkumatta, sillä vain kärsimys jalostaa kuten sanoo monikin viisas ja pyyteetön, Chin oheisteli valmistelujaan.

Ja niin Chin Jaa-Ei vaelsi tasankojen halki kohti Ylävuoria ja erityisesti sitä, jonka rinteellä tietäjä tiedettiin löytyvän. Monta päivää ja monta yötä kului ja Chinin jalkoja särki. Tämän Chin koki koettelemuksena, ja kipu siivitti jalkojaan kuin lupaus paremmasta kiihottaa yksinkertaisia mieliä.

Viimein Chin saapui vuoren juurelle ja kiipesi rinnettä, kunnes löysi tietäjän luolan. Epäröiden Chin asteli sisemmäksi. Luolan perällä haisi. Tämä innosti Chiniä lähestymään tietäjää, vaikka olikin lähes pilkkopimeää.

-Oletko Ylävuorten Suuri Yksinäinen, kysyi Chin.
-Niin tahtoisin, vastasi erakko.
-Olen vaeltanut kysymään sinulta viisauksia.
-Ole vain, mutta mitä oleminen tarkoittaa. Ole myös hiljaa, sillä nukun.

Chin perääntyi luolasta kunnioitusta tuntien. Eikö tämä ole vain pieni opetus, mitä tietäjä tahtoo minun miettivän. Tulen illalla takaisin, tietäjähän ei toivottanut minua matkoihini. Kyllä hän arvostaa näkemääni vaivaa ja tahtonee ohjata tielläni, Chin toiveikkaasti ajatteli ja meni itsekin maate joidenkin kieltäymysten jälkeen.

Ja niin tuli ilta ja Chin luolan eteen. Nyt luolasta näkyi heikko valonkajastus. Chin kulki luolan perälle, missä tietäjä valmisteli teetä. Nuotion vierelle oli katettu kaksi astiaa ja yksi suuri jossa oli hedelmiä. Tietäjä osoitti laakeaa kiveä mihin tahtoi Chinin asettuvan. Miehet katselivat toisiaan, Chin tietäjää uteliaana.

-Sanoit tulleesi kysymään viisauksia, tietäjä aloitti.

Chin kertoi miten oli tänne päätynyt ja miksi oli halunnut lahjoittaa elämänsä kilvoittelulle ja kieltäymykselle. Aina kun Chin siteerasi suuria ajattelijoita, tietäjä kohensi nuotiota ja kun Chin kertoi kieltäymyksistään, tietäjä haudutti teelehtiä. Joskus tietäjä ynähteli hajamielisesti, mutta ei kommentoinut.

-Otahan tästä teetä ja tuosta hedelmää, tietäjä sanoi Chinille.
-Sinun tulee vastustaa tietoa, sanoi tietäjä.
-Mutta eikö tieto ole kaiken tietämyksen alku.
-Kuuntele tarkemmin: sinun tulee vastustaa tietoa.
-En ymmärrä, Chin sanoi nöyrästi.
-Ei ymmärryksessäsi ole mitään vikaa, vaan tiedossasi.
-Tarkoittaako tietäjä, että oppini ovat liian jäykät.
-Saatan tarkoittaakin. Olet liian monimutkainen kuvattavaksi niillä lauseilla.
-Saanko hetken miettiä tätä?
-Kun on aika puhua, keskeytä hiljaisuus.

Tietäjä kohensi tulta ja haudutti lisää teetä. Chin mietti ankarasti, mitä tietäjä kaikella tällä tarkoittaa. Tietäjä katosi luolan perukoille ja saapui sieltä kantaen säkkiä, jonka suu oli sidottu kiinni. Säkin tietäjä sijoitti kolmannelle laakealle kivelle, joka reunusti nuotiota. Sitten hän istuutui ja kohensi tulta ja haudutti teelehtiä. Viimein Chin sanoi:

-Olen miettinyt tietoa ja mitä siitä sanoit.
-Anna kuulua ja ota lisää teetä.
-Tarkoittaako kunnioitettu tietäjä, että tietoa on liikaa yhdelle ihmiselle?
-En tarkoita. Todellista tietoa on vähän.
-Tarkoittaako kunnioitettu tietäjä, että tietoa on valikoiden ymmärrettävä?
-En. Olet kuitenkin jäljillä.
-Kaikki se mitä olen, on tiedostani pohjautuvaa. Miksi suhtaudut tietoon niin penseästi?
-Tieto on säkissä. Oletko valmis tietämään, miksi ymmärrys vihaa tietoa?

Tietäjä kertoi, että laaksossa on kylä jota ympäröivät viljapellot. Näiden peltojen sato on arvaamaton: joskus on nälänhätää, toisina vuosina yltäkylläisyyttä. Kylä on vanha, sillä jo monessa polvessa kerrotaan tietäjästä, joka asuu vuorella. Siksi luulet minun olevan niin iäkäs, vaikka totuus on, että olen vain pesemätön, tietäjä sanoi ja osoitti kädellään luolan suuaukkoa.

-Siellä ulkona on maailma ja samoin täällä luolan sisällä. Jos olet tässä maailmassa, et voi olla toisessa. Sinun on tehtävä valinta ja tämä valinta on kuin se, minkä teet tiedon ja ymmärryksen välillä. Ja nyt kuuntele tarkasti: tulin tänne, koska väsyin ihmisiin, jotka haluavat kysyä vuoren tietäjältä mitä elämällä tulisi tehdä.

-Mutta eikö tämä ole juuri sitä?
-Sinä tiesit, että vuorella on tietäjä. Mutta ymmärsitkö tai yrititkö edes ymmärtää, miksi tietäjä on vuorella.
-En… tullut ajatelleeksi…
-Ota tämä säkki ja mene ulos luolasta. Kun katsot vuorijonoa, näet lisääkin luolia. Niissä, mutta ei aivan kaikissa, on jokin kaltaiseni oraakkeli. Mene ja valitse haluatko tietää, vai ymmärtää.
-Mitä säkissä on, kysyi Chin hämmentyneenä.
-Säkissä on teelehtiä, hedelmiä ja leipää. Jos kieltäydyt niistä, kuolet nälkään eikä mikään tieto auta sinua ymmärtämään, mistä elämässä oli kyse.
-Kiitos, Chin mumisi typertyneenä ja poistui luolasta säkkiä kantaen.

Ulkona oli lauha iltayö. Chin katseli läheisillä vuorilla pieniä valonkajastuksia, kuin kiiltomatoja pensaikossa. Chin ymmärsi, että tietäjä tarkoitti valintoja puhuessaan niistä. Ja mitä tarkoitti tietäjä sanoessaan että ymmärrys vihaa tietoa? Kun Chin käveli vuoren rinnettä alas, hänen tuli kova ikävä muuatta neitoa ja kylän ääniä.

Olisiko ehkä niin, että tietäjä sanoo kieltäymyksen olevan itsensä kieltämistä ja että valintoja voi tehdä toisinkin. Chin näki, että tieto on teelehtiä. Tiedon lehdet tarvitsevat elämän veden lämmintä syleilyä tullakseen ymmärretyksi ja kuka tämän oivaltaa, voi tehdä tiedollaan muutakin kuin kieltoja.

NOVELLIT: Jumala oli sittenkin olemassa

“Olen päättänyt että ateisti syntyköön uudestaan ja palatkoon maan päälle ateistina.”

bibl012
Eräänä ikimuistoisena päivänä tapahtui, että suurehko joukko ihmisiä – kuka odottamatta, kuka jo aavistellen – päätti maallisen vaelluksensa. Joissakin piireissä tätä kutsutaan lusikan nurkkaan sijoittamiseksi. Yhtä kaikki, tien pää oli saavutettu ja suurempien kysymysten tarkastelu ajankohtaistunut.

Kun muistamme, että pelkästään Intiassa tunnetaan parahultaisesti kaksi miljoonaa erilaista käsitystä jumalasta, saati ne maailmanlaajuista suosiota saavuttaneet tulkinnat, ymmärretään että kyseessä oli ei vain kovin kirjava, mutta myös tilastollisesti laaja otos ihmiselävistä. Olipa seassa yksi ateistikin, ikään kuin pluralismin airueena.

Laajasti valta-asemaan päätynyt sielun tai muun astraalisen ilmentymän teoria osoittautui vedenpitäväksi, samaten kuin yleinen käsitys siitä, että jonkin sortin horisontaalisen muutoksen kautta ikään kuin noustaisiin ylös kohti koettelemusten arviointia. Vaikka tulkintoja oikeasta totuudesta onkin runsaasti, tilanteen outous ja ihmeellisyys hiljensi matkaan lähteneitä. Ehkä kaikkein mykistynein oli ateisti, joka ei enää tiennyt mihin uskoa.

Näissä olosuhteissa maanpäällisen elämän totutut seikat menettävät merkityksensä, joten ei voida varmuudella sanoa kuinka kauan tuo – ehkäpä sielunvaellukseksi kutsuttava – matkanteko ajallisesti kesti. Riittävästi kuitenkin, että siinä ehti tulla kaikenlaisia ajatuksia ihmisen muistoksi muuttuneiden tykö. Suurinta osaa jännitti. Mitenkähän käy, olenko ehkä elänyt elämäni oikein, tuleeko ankarakin tuomio. Joillakin oli niin vahva usko oman tietonsa oikeellisuuteen, että he vain levollisesti katselivat maisemia.

Saavuttiin sitten aikanaan jylhään maisemaan, jossa näkyi silmänkantamattomiin suunnattomia ja ihmeellisiä asioita. Tavallaan jotkut asiat olivat tutunkin oloisia, mutta ei niin pientä yksityiskohtaa, etteikö siinä olisi ollut jotakin tavattoman suurta – elämää ja vallankin ihmistä mahtavampaa. Kaikesta huomasi, että koko ihmiskunnan kollektiivinen viisaus ja mahtavuus oli vain mitättömyys näin kosmisissa mittasuhteissa.

Saapuvien järjestelyt ja vastaanotto hoidettiin rutiinilla. Asiaa kenties auttoi sekin, että harva tuntee tarvetta rynnätä ohi muiden, kyseessä ei ole mikään tavanomainen matkailukohde jossa kilvoiteltaisiin siitä kuka tyhjentää seisovan pöydän tai lunastaa eniten Aasiassa tehtyjä paikkakuntaa ylistäviä koriste-esineitä. Tässä oli nyt tosi kyseessä.

Ystävällinen mutta määrätietoinen henkilökunta johdatteli saapuneet kohti valtavaa rakennusta, niin valtavaa että kukaan ei ollut sellaista saattanut kuvitella olevan. Ollakseen näinkin suuri väkijoukko, ihmeteltävän hiljaisesti kuljettiin. Mutta silmät ja suut olivat hämmästyksestä apposen avoinna, eikä tästä saata ketään moittia.

Tultiin sisälle suureen saliin, joka oli niin suuri että koko maailma mahtuisi siihen. Pääteltiin, että täällä se nyt sitten on, täällä asuu kaiken valtias. Oudosti rakennuksen koko tuntui yhdenaikaa ihmismielen käsityskyvyn ylittävältä ja kuitenkin hahmoteltavissa olevalta. Viisas on tämän arkkitehti, ehkä kohta saammekin hänet kohdata, mietteliäät kasvot pohtivat kaiken suuruuden ja loiston juurella.

Jumala ilmestyi joukon eteen ja sen ympäröiden. Oli niin hiljaista, ettei maan päällä koskaan, tai syvimmässä luolassakaan missä ei päivänvaloa ole konsanaan nähty. Sitten hän virkkoi:

Olette nyt saapuneet luokseni. Kuten näette, teitä on moneen lähtöön. Teitä varmasti pelottaa, mutta olkaa huoleti: minä en ole alkuunkaan niin julma, kuin useimmat teistä ovat tahtoneet antaa ymmärtää. Aivan ensiksi teen muutaman asian selväksi. Maanpäällinen elämänne on täten päättynyt ja olette tulleet sinne mitä useimmat teistä ovat kutsuneet viimeiseksi tuomioksi. Sekin on kovin synkkä tapa muotoilla asia, mutta pitää paikkansa että nyt minulla on sanani sanottavana siitä miten olette eläneet, miten humaanisti olette toimenne laatineet. Saanen puhua ilman keskeytyksiä, sillä vuolaat ovat sanojen virrat täälläkin. Maan päällä olette lähinnä keskeyttäneet toisianne. Se ei tule kuuloonkaan silloin, kun minä puhun.

Ensiksi haluan kiinnittää huomionne siihen, että tulkinnoissanne olemuksestani tai ajatuksistani olette päätyneet oudoksuttavan umpimielisiin, suorastaan rajoittaviin lausuntoihin. Minä olen paljon monimutkaisempi kuin te yhteensä, miten saatattekaan pakottaa minua niin tiukkoihin raameihin ja lisäksi tätä näkemystänne kyseenalaisin keinoin levittää niille, jotka ovat teitä vastaan ajatelleet. Tämä pätee teihin kaikkiin.

Toisekseen minä myönnän alati hämmästeleväni miten teille lahjoittamani ymmärrys ja harkinta, ovat niin kovin heikossa suosiossa joukossanne. Tuntuu siltä, että kenties annoin liian vapaat kädet joillakin osa-alueilla. Vaikka inhimillinen tunneskaala onkin riittämätön kuvaamaan mitä ajattelen ja mitä koen, niin sanon sen kuitenkin, että paljon surua ja mielipahaa olette toimillani aiheuttaneet. Ennen muuta kanssaeläjillenne, mutta myös minulle. Tämä pätee teihin kaikkiin.

Kolmanneksi ja aivan erityisesti haluan puhua tosikkomaisuudesta. Se tulee mielestäni esiin siinä, että kokonaan olette hylänneet havainnot siitä miten monipuolinen ja rikas maan elämä ja sen meno onkaan. Ajatelkaa vaikka kaukoidän lämpimiä maita ja sitten skandinaavisia seutuja. Näkeehän sen nyt mitättöminkin luomani, että kovin ovat erilaisia seutuja, niin maantieteellisesti kuin yleisen elämänmenon ja touhuamisen kannalta. Olisin kuvitellut, että teillä olisi ollut riittävästi viisautta oivaltamaan, mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Tässäkin olen pettynyt teihin kaikkiin.

Neljänneksi ja kenties teitä ajankohtaisesti eniten kiinnostavana seikkana otan käsittelyyn viimeisen tuomion, kuten olette sen toisinaan tahtoneet nimetä. Nyt se tapahtuu, mutta pidätän itselläni oikeuden tehdä päätöksiini myös muutoksia. Kohtelen teitä kaikkia tasaveroisesti, enkä sorru kohtuuttomuuksiin, viitaten asemaani ja teidän kaikkien kollektiivista näkemystä viisampaan otteeseeni asioiden pohdiskelussa. Pidämme pienen tauon.

Jos tovi taaemmin olikin ollut hiljaista ja mietteliästä nyt tuntui siltä kuin ääni olisi vielä keksimättä, vaikka jokaisen pääkopassa kävikin myrskytuuli. Taitaa käydä huonosti, mietittiin. Olinkohan sittenkin tosikko? Ehkä en osannut kuunnella ja miten oli ajattelun laita. Voi kun saisi mahdollisuuden toimia toisin…

Suuresta salista mentiin takaoven kautta ulos ja heti seuraavan rakennuksen kohdalla pysähdyttiin. Rakennuksia oli kaksi ja niiden mittasuhteet olivat jo tavanomaiseksi havaitun mukaan valtavat. Jos yrittikin katsella horisonttiin, niin rakennukset jatkuivat sinne, kauas ja näkökyvyn ulottumattomiin. Molemmissa rakennuksissa, jotka muistuttivat tehtaita, oli kaksitoista kerrosta. Jumala sanoi, että nämä ovat vertauskuvallisia kuten näkemyksensä yleensä ja tarkoittavat opetuslapsia.

Jumala sanoi:

Vasemmanpuoleinen on kirjaamo ja oikeanpuoleinen taasen arkisto. Kadotukseen joutuvat päätyvät yhteen tai toiseen näistä. Kirjaamossa otetaan vastaan kaikki se maanpäällinen polemiikki, joka liittyy uskontoihin ja ennen muuta käsitykseenne oikeaoppisuudesta. Kuten arvaatte, on tämän materiaalin virta ehtymätön.

Kirjaamossa asiapaperit otetaan vastaan, ne jaotellaan näkemyksittäin ja edelleen alempiin kategorioihin, muun muassa sen nojalla miten kovasti on hampaita kiristelty tai viljelty vaahtoa suupielessä. Kaikesta materiaalista otetaan kaksoiskappaleet. Lisäksi laaditaan tiivistelmä eli abstraktio, joka sijoitetaan pergamenttinipun päällimmäiseksi. Siitä on hyötyä seuraavassa, eli arkistointivaiheessa.

Arkistossa materiaali tallennetaan ikuisiksi ajoiksi niin suuriin arkistohyllyihin, että tuskin pystytte kuvittelemaan niiden mittasuhteita. Jos kysytään pitkään arkistossa työskennelleiltä, havaitaan että lienee mahdotonta inhimillisellä nojalla edellyttää ihmistä ymmärtämään omaa toimintaansa.

Ylimpänä arkistonhoitajana vastaan kuitenkin siitä, että materiaali talletetaan kurinalaisesti ja sitä mahdollisuutta ajatellen, että kenties joku jonain päivänä ottaisi opikseen menneistä melskeistä ja pyrkisi harjoittamaan maltillisuutta ja ymmärrystä toimissaan. Tällä tarkoitan ihmisolentoja noin yleensä.

Ne, jotka päätyvät tänne, saavat valita kirjaamon ja arkiston väliltä. Kuten sanoin, en ole kohtuuton. Vaikka ette kykenekään hahmottamaan sellaisia asioita kuin ikuisuus tai äärettömyys, annan teille humaanisti toivoa. Riippuen omasta henkisestä joustavuudestanne ja siitä omaksutteko hieman joviaalimman suhtautumisen kanssaeläjiinne, tämä vaihe saattaa jäädä lyhyeksikin. Uskon, että suurimmalle osalle riittää muutama viikko. Yhtä lukuunottamatta, päädytte jokainen ensi alkuun näihin tehtäviin.

Nyt ihmismuistojen keskuudessa heräsi puheensorinaa. Alun jännitys oli laantunut, ehkä tässä ei käy niin pahasti kuin hetken jo ehti ajatuksiaan totutella. Mutta kuka on se, joka ei päädy kadotukseen ja minkälainen mahtaa olla paratiisi, mietittiin kuumeisesti. Jumala katseli hetken laumaansa, sillä parhaiten tehoaa itsetutkiskelu ja suurten kysymysten omatoiminen puntarointi. Sitten hän jatkoi:

Muistutan siitä, että tutkimattomia ovat tieni. Niin ollen annan teille nyt vain sen verran informaatiota mitä kykenette käsittelemään ja pidän teitä jännityksessä vielä monien asianhaarojen suhteen. Teitä kiinnostaa tietysti mikä tai millainen on paratiisi, pääseekö sinne ehkä ja kuka on se yksi joukostanne jolle minulla on muita suunnitelmia.

En voi kuormittaa käsityskykyänne paratiisilla. Mutta mitä tulee valintoihini ja erityisesti niihin, jotka ovat nyt ajankohtaisia, annan toki mielelläni viitteitä. Kuten sanoin, yksi teistä päätyy muualle kuin kadotukseen, tai siis siihen kadotukseen minkä olen toistaiseksi virallistanut. Yksi teistä on tunnustuksellinen ateisti, jos kohta olen taipuvainen osaltaan näkemään tietynlaista uskonkriisiä tuoreeltaan.

Olen päättänyt että ateisti syntyköön uudestaan ja palatkoon maan päälle ateistina. Siinä on teille kaikille miettimistä.