BLOG: Televisiokanavat ja muinaiset skriptuurat

20160416_214030-1

Tänään on lauantai ja sen tietää siitä, että vaikka koira herättääkin puoli seitsemän, ei tarvitse kiirehtiä töihin. Aamukahvia voi laiskuuttaan juoda aina puolille päivin. Sitten onkin hyvä  hieman nukkua, ennen kuin lähtee seikkailemaan keväiseen maailmaan. Ja kyllä me seikkailimmekin, aina Sibelius – monumentilta kahvila Regatan kautta Kampin kauppakeskukseen. Sitten tultiin kotiin ja vietiin hauva kaltaisiaan varten luotuun puistoon, missä hauvat kieltämättä tohottivat kyllikseen. Oltiin siis kuin mikä tahansa tavanomainen pariskunta.

Me kun olemme tyystin eri puolilta maailmaa, – jos täältä lähtisi kävellen hänen kotikyläänsä saisi kipittää yhtämittaa 89 päivää -, niin onhan meillä tietysti arjessa kaikenlaista pikku säätöä. Kielitaito on puolin ja toisin hieman heikolla tolalla, joten suurin osa kommunikoinnista on jonkinlaista suomen, englannin ja thain sekamelskaa. Väärinkäsityksiltäkään ei vältytä, mutta aina on jotenkin selvitty. Riiteleminen on puolin ja toisin lähes mahdotonta, sillä jos kiukuttelu pitää ilmaista piirtämällä vihkoon kuvia ja pantomiimilla, niin eihän siitä mitään tule.

Hän opiskelee suomen kieltä aivan täysipäiväisesti (ja minä thaikieltä lähes täysipäisesti).

Kotosalla kun ollaan, niin usein kyllä katsellaan televisiota, sen verran ollaan keski-iän pihtiotteessa. Minä olen ottanut tämän kieliopintojen kannalta, ja niinpä meillä on Buddhan suosiolla ja Internetin avustuksella (sekä pienellä kuukausimaksulla) varmaankin sata erilaista thaimaalaista televisiokanavaa käytettävissämme. Lähinnä katsellaan uutisia, ja sitten on niitä “Thai Lakorn” – saippuasarjoja. Yhtä kaikki, minä katselen ja kuuntelen niitä siinä sivussa. Nykyisin yhä useammin jokin sana on tuttu, tunnistan ja ymmärrän välillä jopa asiayhteyksiä. Juhlan paikka on kun ymmärtää kokonaisen lauseen. Suomalaista televisiota katselen korkeintaan tunnin, pari kuukaudessa.

On mielenkiintoista seurailla vieraan maan televisiota. Siellä on pääosin näitä yleismaailmallisia asioita, mutta sitten on tietenkin thaimaalaisen yhteiskunnan ja maailmanmenon juttuja. Songkran, jota vast’ikään vietettiin, sai kyllä paljon aikaa uutiskanavilla. Ihmiset juhlivat vallan riehakkaasti ja vesi – josta on parahultaisesti ankara pula kuivuuden takia – on tämän juhlan keskiössä. Songkran on selitetty hyvin Wikipedioissa ja vastaavissa, joten sieltä voi tarkistaa, mikäli tahtoo asiaan syventyä.

Mutta vesi! Vuosikymmeniin pahin kuivuus etenkin Thaimaan maaseutuelinkeinoalueilla. Naapurimaan (Kamputsea tai Vietnam) uutisvälähdyksessä oli farmari, jonka peltoalalta tulee normaalisti 700 riisisäkillistä. Nyt oli sato jäänyt seitsemäänkymmeneen. Ubol Ratchathanin padot ovat pian siinä tilassa, että pohjavesivarantoja on pumpattava käyttöön. Sadekauteen on vielä aikaa, ja monin paikoin on ankaraa säännöstelyä paitsi vedestä myös sähköstä, joka generoidaan vesivoimalla. Arvannette ilmastoinnista jouduttavan tinkimään pahimmillaan +45 asteen lämmössä.

Me olemme siis 42 päivän kuluttua Helsinki-Vantaan lentoasemalla lähdössä kohti Thaimaata. Saa nähdä, miten on vesitilanne siihen mennessä kehittynyt. Olenko kenties saavuttanut tuolloin edes turistitasoisen, välttävän kielitaidon. Katsooko Bangkokin ruokakojukauppias minua säälinsekaisin katsein, ennen turvautumistaan viittomiseen ja kynään, jolla raapustaa lukemia muistikirjalle farangin ymmärrettäväksi. No, enhän sentään matkusta yksin. Kunhan ei kuivu pois Mekong-joki, olisi tylsää ylittää se matkalla Laosiin ja nähdä pelkkää hiekkapohjaa.

Koira nukkuu sohvalla, televisiossa on sama uutiskanava kuin kuvassa, hän lukee sanakirjaa ja tekee koulutehtäviään ja minä kirjoittelen ajatuksiani. Olemme molemmat hieman puolikuntoisia, ankara skandinaavinen kevätflunssa on runnellut tropiikin oloihin tottunutta, ja minä kai sitten aivan empaattisista syistä päädyin potemaan samoissa merkeissä. Hassua miten muutoin ylivireinen puoliterrieri vaistoaa isännän ja emännän väsymyksen. Normaalisti mennään tuhatta ja sataa valveillaoloaika, mutta jos ihmiset ovat väsyneitä, koira antaa levätä. Viisaan hauvan olemme saaneet.

Olemme yhteen laskien yli yhdeksänkymmenvuotiaita. Luulisi meillä siis olevan joltinenkin elämänkokemus. Tiedä häntä… mutta erityisesti ne hetket, kun hän kertoo siitä minkälaista elämä oli ennenvanhaan pohjoiskoillisen maaseutukylissä… silloin tiedostan eläneeni jonkinlaisessa pohjoismaisessa illuusiossa. Meillähän on täällä teknologia ja kovin jäsentynyt elämänmeno ollut jo pitkään. Mutta siinä me menemmekin harhaan niin että napsahtaa! Luullaan että siinä, sillä ratkaistaan kaikki!

Perustelen oitis asiaa. Hänen kotikyläänsä sähköt saapuivat joskus noin vuoden 1980 paikkeilla. Tämä yhdessä tuolloin jokseenkin täysin koneistamattoman maanviljelyksen ja ikiaikaisten perinteiden säestämänä luo helposti meille mielikuvan, että siellä eleltiin jotenkin takapajuisesti. Mutta eihän se pidä laisinkaan paikkaansa. Me vain mittaamme asioita itsellemme tutuilla mittareilla. Pohjoiskoillisen Thaimaan Isaan – kulttuurin (joka on läheistä sukua Laosille) monimutkainen ja hienostunut rakenne on asia, jota on ihan kannattavaakin tutkiskella länsimaisen nykyihmisen perspektiivistä. Samalla on hyvä muistaa, että alue kuuluu kaikkein vanhimpien kulttuurien kehtoihin, siellä ihmiset temmelsivät jo kauan ennen kuin täällä monotonisesti hoettiin Kekkosen nimeä. Kaikki kunnia toki mitä olemme itse tehneet, mutta on sitä osattu ja elelty muuallakin.

Se, mitä erityisesti olemme menettäneet länsimaissa, on vielä voimakkaasti läsnä thaimaalaisessa kulttuurissa. Ja tämä asia on yhteisöllisyys.

Hieman pidempänä hankkeena minulla on perehtyä thaimaalaiseen klassiseen kirjallisuuteen. Sitä on jonkin verran käännetty englannin kielelle. Vanhimmassa säilyneessä nimenomaan thai-skriptuuritekstissä, joka löytyi jos oikein muistan Ayutthayasta, taitaa olla ulkomuistista suurinpiirtein seuraava, meille nykyaikaankin hyvin soveltuva toteama:

“Pellolla on riisiä, joessa kaloja. Ne jotka tahtovat itkeä, itkevät. Ne jotka tahtovat nauraa, nauravat.”

Tätä miettiessänne, voikaa ja tehkää hyvin. Älkää antako materialismille periksi kuin vain aivan poikkeustapauksissa.

 

BLOG: Poikani Hajime

onnellinen_ministeri

 

Huomasin tänään kaksi asiaa.

Ensinnäkin työkaveri on tosiaankin saanut lapsen, ja toisekseen tällainenkin “aprikointien Tonavan sivuoja” (jäljempänä oleva kirjoitus ja runonpätkä) löytyi luonnosten seasta. Kas, tässähän laittelen kaksi kärpästä samalla. Oheisen kuvan liitän sosiaalisen median ketjuun, jossa tuore isä yhtä tuoreen lapsensa kanssa viettää mukavaa tuokiota. Ja yksin teoin saatan nuo mietteet jäljempänä ihmisten tykö, jos sattuvat kahlaamaan blogini ääreen.

(Viisi minuuttia myöhemmin)

Tihrustettuani kuvaa tarkemmin, päädyin jättämään sosiaalisen median (ja työkaverin) rauhaan. Vaikka kuvan vitsi on ikivihreä, en tiedä onko sittenkään sopivaa toivoa lapsesta tyhmää, vaikka se antaisikin parhaat mahdollisuudet menestykseen tuonnempana. Täytyy sittenkin toivotella jotakin vähemmän raflaavaa, jotakin mikä ei johda poliitikon tai tympeän byrokraatin uraan…

Suurin piirtein 45 päivän kuluttua lähdemme Thaimaahan. Olemme myös ajatelleet käyntiä Laosin puolella (edellyttää Mekong-joen ylitystä). Nyt pitäisi vielä töissä ehtiä saada tehdyksi kaikki, mitä on tullut luvattua. Minulla on hieman suuri suu. Yhtä kaikki jahka tuo odottelu on ohitse, toikkaroimme pitkin poikin konsanaan eri seutuja. 39 päivää olemme turisteja, vailla vähäisintäkään työnteon mahdollisuutta. En muista, milloin olisin voinut pitää aivan oikean loman. Tai jos muistankin, en ehkä tahdo muistaa.

Finnairilla on uusia lentokoneita, ja minä tietysti odottelen niitä mystisiä kuumia pyyhkeitä ja erilaisiin rasioihin pakattuja huisin jännittäviä ruoka-annoksia. Niitähän tarjoillaan juuri silloin, kun nälkä alkaa olla sietämätön. Lisäksi on hauskaa taas katsella esitysgrafiikkaa, missä ilmaistaan lentokoneen sijaintia ja kuinka nopeasti matka taittuu. Varmasti katselemme jonkin elokuvan, emme osaa nukkua lentokoneessa.

Krungthepmahanakhon Amonrattanakosin Mahintharayutthaya Mahadilokphop Noppharatratchathaniburirom Udomratchaniwetmahasathan Amonphimanawatansathit Sakkathattiyawitsanukamprasit on ensimmäinen matkakohteemme ja luonnollisesti Thaimaan pääkaupunki. Olen minä lueskellut matkaoppaita, etsiskellyt Internetistä juttuja, haastatellut siellä käyneitä ihmisiä. Kaikkensa sitä yrittää, mutta luulen jotta muuan ornitologinen harvinaisuus, äimän käki, tulee taas näyttäytymään jahka perille päästään.

Pääkaupungista tahtoisin mennä ns. North-Eastern junareitillä kohti Khon Kaen – kaupunkia, ja kenties tähän nöyrään toiveeseeni suostutaan. Ja sitten jos ollaankin Khon Kaenissa koko kesäkuu, niin ehkä tehdään lyhyitä reissuja (Udon Thani, Pitsanulok jne).

Ja ennen kuin unohdan, helkkaristi kiitoksia Lindroosille siitä että Citroënissä on nyt kesärenkaat ja että pari uupunutta polttimoakin on vaihdettu. Ei niitä tahtonut talvella tehdä, kun oli kylmää ja pimeää. Taas kelpaa autoilla, ja olla ihan niin kuin oikeatkin ihmiset. Poliisi ei tätä nykyä ole autoilustani kiinnostunut, sillä minä olen saavuttanut ns. “joku äijänkäppyrä” – vaiheen, ja kun autona on mainittu Citroën, ei ole todennäköistä että kaahaisin iltamyöhään pitkin katuja. Ne sellaiset puuhat ovat nuorempien kuvioita. Enkä tahdo ajaa yli 80 kilometriä tunnissa, jos ei ole aivan pakko.

Vaan pidemmittä puheitta: arkistoista löytynyttä, enkä muista milloin olen näin ajatellut saati kirjoittanut.


 

TUHAT VUOTTA on kuin se aika, jonka odotettuaan voi sanoa: tiesinhän.

Su Tung-p’o kirjoitti leikkisän polveilevasti kasvatuksellisista ongelmista, mutta lie tarkoittanut yhteiskunnallisia kysymyksiä. Naispuolinen samurai Tomoe Gozen rikkoi rajoja, jos siinä sivussa myös raajoja. Molemmista on löydettävissä muun ohella myös Wikipedian savitaulut.

Mitä tulee ns. ‘sivullisen ongelmaan’, on luettavissa Hajimen isän pojalleen luettelemista elämän- ja agrikulttuurin käytännön sovellutusten runoelmista, joita ei ole säilynyt jälkipolville kuin tämä itse kirjoittamani. Otaksun Hajimen hylänneen soturin tien (bushidō).

Miyamoto Mushashi, koko nimeltään ‘Shinmen Musashi No Kami Fujiwara No Genshin‘, tutki Tien olemusta ja laati myöhemmin siteerattavaksi koko joukon Tietä kuvaavia filosofisia teoksia: Maa, Vesi, Tuli, Tuuli ja Tyhjyys. Siinä ohessa ja näitä valmistellessaan hänestä muotoutui legendaarinen samurai.

Nämä neljä historiallista hahmoa kytkeytyvät toisiinsa. Miekkaa ei paljasteta, ennen kuin sanat vaikenevat. Kun miekka on vedetty esiin, toisille laaditaan muistokirjoitus, toisten toimesta.

Ja mitä tulee miekkoihin ja sanoihin, molemmat viiltävät aikaa.

 


Poikani Hajime,

tuskin elän satavuotiaaksi
eikä viisauteni
riitä

opettamaan sinua.

Kenties bushidō
ei ole sinua
varten,

ehkä maa odottaa
kosketustasi
vilja

varastoasi.

Poikani Hajime,
Tomoe Gozenin kaltaiset naiset

kulkevat ohitsesi.

Mutta he katsovat sinuun
kaipauksella,

sillä käsistäsi
kasvaa elämä,

puheestasi aika.

Hajime,
kuuntele sydämesi ääntä

jos et kerran minua.