BLOG: Onnelliset pragmaatikot elävät unessa

Kyljellään makaava Buddha Thaimaan Ayutthayassa, nimeltään unohtuneen temppelin puistossa

Kyljellään makaava Buddha Thaimaan Ayutthayassa, nimeltään unohtuneen temppelin puistossa

 

Tämä on ainoa neuvo, jonka rohkenen sanoa aivan empimättä. Omasta itsestä on aloitettava. On aloitettava tästä tietoisuudesta: Minä nukun, minut on suggeroitu.

-Yrjö Kallinen, 1971


Ihmisyksilöille – ja varsinkin keski-ikään ehtineille – ominaisesti, pyrin kuluneen lauantain mittaan jäsentämään vallitsevaa ajan hetkeä, ja likimääräistä sijaintiani suhteessa omaan elämääni. Päädyin ajattelemaan jääkaapissa olevaa silakkapurkkia, sitä että jokin määrittelemätön urotyö tulisi vielä saada tehdyksi ja että tuskin tässä elämässä tulee sellaiseen saavutukseen yltämään, ja että Citroën tulisi katsastaa syyskuun puolella.

Tämä oli tavattoman huojentavaa. Selitän tuonnempana miksi.

Olen nimittäin vuosikaudet –  kenties jo vuosikymmenen – pohdiskellut varsinkin Kallisen teoksista ja säilyneistä mediatallenteista tarkasteltavaa filosofista ja elämänkatsomuksellista materiaalia. Yhtä aikaa kun olen tunnustanut sen vedenpitäväksi ja harvinaisen selkeäksi kuten myös buddhalaisuuden peruslinjaukset, olen kuitenkin havainnut työstöä tarvittavan.

Teesi unessa olevista ihmisistä on nimittäin osoittautunut erittäin paikkansapitäväksi ja tarkaksi havainnoksi.

Useimmat meistä, minä mukaanluettuna, käytämme valtaosan ajastamme ja energiastamme mitä ihmeellisimpien aktiviteettien parissa, pääosin eräänlaisen “näin ilmeisesti tulee tehdä” – puolitietoisen ajattelun ohjaamana. Tai oikeastaan pitäisi sanoa rehellisesti, että emme me yleensä ajattele laisinkaan.

Otan esimerkeiksi empiiriset havaintoni ihmisistä ja itsetutkiskeluni.

Aina liki neljänkymmenen vuoden ikään tekemisiäni ohjasi jonkinlainen ympäröivien ja osaltaan kulttuuristen odotusten kehys. Tulin käyttäneeksi suunnattomia määriä sekä taloudellisia, ajallisia että henkisiä resurssejä elämän ja erityisesti onnellisuuden kannalta tyystin yhdentekeviin asioihin. Kun ensimmäistä kertaa pysähdyin ajattelemaan, ymmärsin oitis että lähes kaikki minua ympäröivät asiat, arvokkaat esineet ja näennäiset saavutukset olivat vain irvokkaita monumentteja sille, että en ollut ajatellut laisinkaan.

Suoraan sanoen, havainto oli nöyryyttävä.


Tänäänkin joku on ostanut kenties sellaisen peruskorjaamattoman tai myyntihenkisesti alkuperäisenä säilyneen rintamamiestalon jostakin työpaikkaansa nähden kehyskunnasta. Hän on tietysti onnellisuudeksi tulkitsemansa tunnetilan vallassa, ja näkee tulevaisuuden lupaavana. Hän suunnittelee rakentavansa pihalle pienen uudisrakennuksen.

Tämä kaikki on kaunista, varsinkin kun hän on ehkä vielä sen ikäinen, että vanheneminen ja voimien heikkeneminen tai odottamattomat vastoinkäymiset eivät tunnu koskettavan häntä ollenkaan, asia on lähinnä teoreettinen. Päivittäinen sadan kilometrin työmatka – pikkujuttu.

Ja mitä syvemmälle hän uhrautuu kulutususkonnollemme, ja mitä pidemmiksi hänen työpäivänsä sekä päivätöissä että kotona tulevat ja mitä enemmän hän harhautuu uskomaan että hän tarvitsee vielä jotakin, sitä nopeammassa tahdissa hän ikääntyy ja menettää voimiaan, eikä osaa suhteuttaa aikaa eikä etenkään mitä sillä pitäisi tehdä, ja missä suhteessa.

Hän saa ehkä lapsia, vaihtaa auton sellaiseen johon mahtuu lasten tykötarpeita. Jonakin keväänä öljysäiliö on tullut tiensä päähän, kattoremonttia on ryhdyttävä budjetoimaan. Vanhan talon sähkö- ja käyttövesiverkosto on myös uusittava. Niin, sitä riittää vaikka kuinka paljon.

Tuon omakotitalon sijaan tai oikeammin, sen ohella on vielä vaikka kuinka paljon asioita ja esineitä, jotka meidän täytyy saada ja tehdä. Ja tässä piilee tyhjyytemme ydin.

Ja hänellä on koko tämän ajan sellainen vahva tunne siitä että hän elää, ja että kaikella on tavoitteensa ja mikä parasta – nuo tavoitteet ovat saavutettavissa. Lumet saapuvat ja sulavat, työ jatkuu. Elämä menee eteenpäin, kyseessä ovat ruuhkavuodet. Vielä on pitkä aika siihen, että hän pysähtyy. Tuo pysähtyminen ja erityisesti ajatteleminen ovat kaikkein pelottavimpia kokemuksia ihmiselle.

Mutta ehkä hän on todella aidosti onnekas, eikä koskaan joudu pysähtymään tai ajattelemaan.


Sillä jos hän toden teolla pysähtyy oma-aloitteisesti tai terveyden pettäessä tai jonkin muun odottamattoman asian vuoksi, hän tulee ensimmäistä kertaa nähneeksi kysymyksiä joihin hänen olisi tullut jo aikoja sitten kyetä vastaamaan, ja niiden lähtökohtainen, veitsenterävä ilmeisyytensä on kammottavaa.

Näet aika elämässä kuluu tosiaankin asunto- ja autolainojen takaisinmaksuohjelmia ripeämmin, ja ehkä hän ryhtyy pohdiskelemaan onko siinä mitään järkeä, että jokainen uusi sukupolvi ostaa jälleen kerran ja käytännössä yhä uudelleen ne samat talot ja maksaa niistä itsensä kipeäksi, ja hänen silmänsä eivät ehkä enää selviydy pimeän vuodenajan työmatkojen rasituksista, vastaantulevien autojen jälkeen hän ei näe maantiellä mitään muutamaan sekuntiin.

Ja kaikkein pahinta on havaita, että hän on tosiaankin itse luonut itselleen vankilan, joka estää häntä tässä vaiheessa tekemästä sitä mitä hän viimein oivaltaa todella haluavansa (ja on itse asiassa halunnut koko elämänsä sitä tiedostamatta), kun on viimeinkin oppinut ajattelemaan.

Hän ottaa jostakin laatikon kätköstä vanhanaikaisen kameran filmirullan, ja purkaa sen voidakseen vetää filminauhaa silmiensä edestä. Siitä menee hänen tähänastinen elämänsä, jossa hän ymmärtää olleensa pelkkä statisti, muiden vetäessä naruja.

En usko Jumalaan, mutta silti rukoilen että mahdollisimman moni ihminen eläisi elämäänsä kuten tähänkin asti, korjaisi peltikatot, rakentaisi terassit, vaihtaisi öljysäiliöt ja perheautot, eikä vahingossakaan pysähtyisi eikä etenkään ryhtyisi ajattelemaan.

Sillä mikään ei ole järisyttävämpää kuin tajuta salamannopeasti, että valtaosa meidän tekemisistämme ja meille opetetuista arvoista ja tavoitteista on pohjimmiltaan yhdentekevää. Sitä havaintoa ei voi kovin helposti poisoppia; eikä paluuta yleensä ole.


Koskaan en ole oppinut yhdeltäkään menestyjältä yhtään mitään hyödyllistä, eikä kukaan niistä jotka ovat tahtoneet näitä neuvojaan pyytämättä ja omaa kilpeä kiillottaakseen jakaa, ole vielä herännyt eikä etenkään oppinut ajattelemaan, olen tämän sijaan ja merkittävästi hyödykseni joutunut konsultoimaan eri tavoin raskaasti epäonnistuneiden ihmisten kanssa.

Heiltä ja heidän kauttaan olen oppinut lähes kaiken, millä on todellista arvoa ja käyttöä.

Mutta näiden ihmisten epäonnistuminen on ollut kaavamaisen ulkoa opetetetun ja ulkoa opitun metriikkamme määrittelemää, ja se on oikeastaan mitannut ihmisiä ja heidän elämäänsä ainoastaan valuutassa, pinta-alassa, nopeusyksiköissä ja ehkä titteleissä tai asemassa.

Vaikka edellä olevasta olisi tulkittavissa, että suhtautuisin jotenkin halveksuvasti menestyjiin, on moinen tulkinta täysin virheellinen. Itse asiassa minä koen aidosti iloa heidän puolestaan, ainoan ja empaattisen pelkoni liittyessä siihen, että he joutuisivat sananmukaisesti kuten Kallinen sanoo heräämään, ja ajattelemaan.

Siksi olen äärimmäisen huojentunut siitä, että en kyennyt jäsentämään omaa elämääni silakkapurkkia, abstraktia ja sumuverhoon piiloutuvaa urotyötä saati Citröenin vuosikatsastusta edemmäksi. Tämä kertoo siitä, että olen kuitenkin pääsemässä lähemmäksi (ja takaisin kohti) suurinta osaa ihmisistä, joita tahtoisin määritellä onnellisiksi pragmaatikoiksi jotka elävät unessa.

Se uni on meille äärimmäisen lempeä ja mahdollistaa meille joka päivä sellaisen tunteen, että me hallitsemme elämäämme ja että meillä on jokin merkitys tässä ajassa ja yhteiskuntarakenteessa, ja että meillä on käsissämme jotakin, mitä voidaan nimittää menestykseksi ja onnellisuudeksi ilman että kyse olisi petoksesta.

Siitä tulee pitää kiinni, ellei tahdo parempaa.

BLOG: Matkamietteitä – 39 päivää toisessa maailmassa

Kuinka yhdestä kanasta voi tulla sanattomaksi

                                        Kuinka yhdestä kanasta voi tulla sanattomaksi

 

Vast’ikään 39 päivän Thaimaan matkalta palattuamme olen alustavasti kerrannut mielessäni kokemaamme.

Tuhansien valokuvien joukosta valitsin nimenomaan tämän yhden, sillä se liittyy erääseen kauneimmista muistoistani tuolta matkalta. Olimme ensimmäistä tai toista kertaa käymässä tuoreen vaimoni kotikylässä, melko etäällä suuremmista taajamista. Alue on maaseutuelinkeinopainotteista, pääosin riisin ja sokeriruo’on valtakuntaa. Maantieteellisesti kyseessä on koillinen Thaimaa – myös “Isaan” – alueena tunnettu – noin 20 miljoonan ihmisen kotialue.

Historiallisena aikana tämä maantieteellinen alue oli tosiasiallisesti Laosin valtakuntaa, kunnes erään kahakan yhteydessä Thaimaan (Siamin) armeija työnsi taisteluiden myötä rajan aina Mekong – joelle asti. Niinpä Isaan – alueella on edelleen voimakkaasti laosilaisvaikutteinen kulttuuri ja onpa myös paikallinen, thai-kielen ohella viljalti puhuttu isaan noin 70-80% identtinen laosin kielen kanssa, jos kohta kirjaimet ovat erilaisia. Ajan myötä Isaanin kulttuuri on kuitenkin eriytynyt thaimaalaisittain omaleimaiseksi historiallisesta Laosin vaikutuksesta huolimatta.

Länsimaisittain on helppoa sortua tarkastelemaan kaukaisia kulttuureja vain oman metriikkamme nojalla.

Tietoisena tästä ja edeltävän vuoden mittaan kotitehtäväni tehneenä, ja yleisemminkin aasialaisia kulttuureita omatoimisesti tutkineena olin toki asennoitumiseltani suopea adaptoitumaan. Tällä on luonnollisesti olennainen merkitys sille, miten vieras otetaan vastaan ja on myös todettava, että Thaimaa on maa josta löytää taatusti etsimänsä – olipa se sitten likimain mitä tahansa.

Lähdin siis omalta kohdaltani matkaan avoimin mielin ja opettamisen sijaan oppilaana.

Tästä oli merkittävästi apua, jos kohta on myönnettävä, että ensivaikutelmaltaan ja läntisestä metriikasta tarkasteltuna Isaan voi vaikuttaa aluksi jopa takapajuiselta ja vielä kehityksensä alkutaipaleella olevalta alueelta. Niin se näyttäytyi minullekin, mutta vain hetken – olin tuleva kokemaan syvällisesti omaa ajatteluani pöyhiviä tapahtumia.

Tosiasiallisesti ja jos vain kykenemme hetkeksi jättämään länsimaiset näkemyksemme asioiden oikeasta laidasta sikseen, havaitsemme että yleisesti ottaen thaimaalainen ja nyt fokuksessa oleva isaanilainen kulttuuri on itse asiassa äärimmäisen monikerroksinen ja pitkällisen historian myötä eräässä mielessä paljon “valmiimpi” kuin meidän ylikierroksille ajautunut, näennäissivistynyt läntinen maailmamme.

Toisinaan kehityksenä pidetyt ilmiöt saattavat johtaa kulttuureja hakoteille. Tästä voisi keskustella laajemminkin, mutta otan nyt oikopolun ja luotan lukijoiden itsenäiseen ajattelukykyyn.

Sarjassa havaintoja, joista ymmärsin että thaimaalaiset ovat monin paikoin vielä kykeneviä sellaiseen minkä me olemme jo unohtaneet ja hylänneet, tämä kana nousee välittömästi mieleeni esimerkkinä. Kuljeskelimme tapamme mukaan kylää pitkin ja poikin, tapasimme erilaisia ihmisiä, vietimme aikaa heidän kodeissaan. Eräänä iltana osuimme kuvan miehen ja hänen vaimonsa kotiin, ja pian keskustelimmekin jo molemmin puolin yhtä vajavaisella kielitaidolla erilaisista asioista.

Onnistuimme kuitenkin muodostamaan jonkinlaisen kielimuurin ja kulttuurierojen ylittävän sillan. Suunnilleen samanikäisinä meillä oli konstimme peilata elämää ja aikaa, polkujemme murheita ja iloja siten, että ilta oli jo pitkällä kun hän aivan yllättäen –

nousi paikaltaan, otti bambukepin jonka päässä oli narusilmukka ja meni pihapuun alle ja pyydysti puusta kanan jonka muitta mutkitta antoi minulle

– ja minun pääkoppani toimi kerrankin niin nopeasti, että silmäkulmani kostuivat ja sydämeni löi kunnioittavaan sävyyn kansallishymnin tahdissa. Hän ei suinkaan ollut äveriäs, tuskin paikallisittain edes keskiluokkaa. Oli pääteltävissä että arki on ankaraa, päättymätöntä työtä. Vaikka kanoja on näennäisen runsaasti maaseudulla, ymmärsin heti että kyseessä ei ollut häneltä suinkaan mitätön ele, sellainen joka tehdään vain muodon vuoksi – hän todella tarkoitti iloa toiselle.

Tämä symboliikka ja sen ymmärtäminen välittömästi ja kerrassaan koko tilanne olivat sellaisia, että lukuisia kertoja matkamme aikana katselin uudelleen tuota kuvaa, ja ymmärsin saaneeni nähdä välähdyksen maailmasta ja kulttuurista, jolta meillä olisi monin paikoin unohtamamme takia opittavaa.

Tulen kirjoittamaan eri havainnoistani ja kokemuksistani jäsennellysti tuonnempana, mutta haluan nostaa tämän kana-anekdootin esille siksi, että vaikka sanat ovat tässä yhteydessä kovin rajalliset eivätkä voi mitenkään luoda kuvaa niistä tapahtumista, ajatuksista ja tunteista joita sain kokea, on tuo valokuva aivan erityisen tärkeä yleisinhimilliseltäkin kannalta.

Kanan söimme vielä samana iltana, mikä oli tarkoituskin maailmassa jossa kaikilla asioilla on aikojen myötä oma jäsentynyt paikkansa ja missä ihmiset vielä elävät osana luontoa ja missä yhteisöllisyys on muutakin kuin digitaalisesti saastuneen, hysteerisen ja itsekkään näennäiskehittyneen kulttuurin muotisana.