BLOG: Laivalla

“Laivalla on ihmisiä, ja tax-free kauppa.”

cruiseliner

 

Toisinaan sitä tulee lähdetyksi laivalle, ja laivalla sitten jonnekin. Tukholma ja Tallinna ovat tyypillisiä matkakohteita. Näillä sitä on varmaankin jokainen tullut käyneeksi, risteilylaivoilla nimittäin. Nehän ovat innoittaneet televisioyhtiöitä ja kirjailijoitakin, tärkeimpänä ehkä Huovisen Veikko joka loi kerran tarinan eläkeläismiehestä, asumisesta kahdessa eri suurkaupungissa, ja tax-free – kauppojen edullisen hintatason hyödyntämisestä. Siitä tuonnempana.

Mikäli oikein muistan, henkilöhistoriaani liittyvät jonkinlaiset etsintäoperaatiot Norjassa. Lienen ollut noin metrin mittainen, ja perhe oli laivareissulla. Olisikohan käynyt niin, että satamassa minusta ei nähty jälkeäkään, vaikka laivan piti olla lähdössä. (Toivoisin että olimme Stavangerissa, sillä se olisi melkein kuin Jack Londonin seikkailukirjoista, mutta taisimme olla arkisemmin Oslossa). Ja jos muistiini minulle kerrotusta on luottamista, niin laivan lähtö joko viivästyi tai oli ainakin hilkulla, kunnes minut viime hetkillä löydettiin hytistä. Olin mennyt punkan alle nukkumaan. Lattialla oli kai mukavinta.

Sitten tulivat satunnaiset risteilyt, ja sitten kului aikaa, ja sitten tuli lisää risteilyjä. Siinä välissä niitä ei juuri ollut, jokin työmatka Tallinnaan. Ei sellainen ole risteily, kunhan pari tuntia suuntaansa. No hyvä! Nyt kun olen taas risteilevää kansanosaa, mistä on kiittäminen täysin muita kuin minua itseäni, olen laivoilla tehnyt tavalliseen tapaani eräitä havaintoja. Ilokseni huomaan, että markkinoille on tullut sellaisiakin laivoja, joissa on rauhallista ja sivistynyttä. Luulin nuoruusvuosien älämölöristeilykulttuurin jääneen historiaan, vaan niin kävi, että eräällä matkalla lauma apinoita nuorisoa rälläsi koko yön, eikä nukkumisesta tullut mitään.

No joka tapauksessa Turussa on sellainen laiva säännöllisesti satamassa, jonka nimi on Grace. Ja kyllähän se tuo Grace Kellyn mieleen, sillä ymmärtääkseni hän ei piitannut älämölöstä tai rälläämisestä. Hän oli sivistynyt, pukeutui gourmetiin ja söi haute couturea. Tai jotain sinne päin. Grace – tyttö oli muuten vallan nätti ilmestys, ja niin on tuo laivakin. Siellä ei tarvitse muuta kuin heittäytyä kosmopoliittiseksi matkaajaksi, ja istahtaa mukavaan nojatuoliin, ja kuunnella pianistia ja hänen kanssaan lauleskelevaa lauluihmistä. Että onkin ollut mukavaa.

En olisi minä, vaan joku aivan muu, jos en tulisi näillä laivaretkillä miettineeksi kaikenlaisia ilmiöitä. Yksi on konferenssi- tai seminaari-ilmiö. Siinähän jaetaan sellaisia kaulaan ripustettavia muovitaskuja, joissa on jokin kortti tai paperinpalanen, jolla ihminen erottuu muista ja kuuluu joihinkin muihin. Nämä seminaaristit sitten kaahottavat pitkin laivan käytäviä, vilkuilevat kelloa ja kaulassa roikkuvaa paperinpalaa, johon on merkitty seminaarin ohjelma. Ainainen murhe on selvittää, tarkoittaako kellonaika Suomen vai Ruotsin aikaa. Tämä huvittaa minua suunnattomasti.

Sittenhän on tämä pukeutumiskysymys. Kun ollaan kerran laivalla, seminaaristi tai muutoin vain, on ihmisillä tapana laittautua ns. parempiin vermeisiin. Tämä on jälleen tärkeää, sillä tulee erottautua  joistakin ja selvästi kuulua joihinkin muihin. Olen minäkin yrittänyt parhaani, vaan kun on tuo habitus keskeltä hieman jalkapalloa muistuttava, niin eivät ne vaatteet istu aivan niin kuin julkimoilla ja mitä niitä näyttelijöitä nyt onkaan, joiden perään (?) naiset kuolaavat. Mutta puhtaat ovat olleet, ja tätä nykyä ilmeisesti jotenkin kuosiltaan kelvolliset, mikä jälleen kerran ei ole minun ansiotani.

Laivassa sitten parempiin vermeisiin pukeutuneet seminaari-ihmiset useimmiten hieman juopuvat. Tämä on ihan normaali ilmiö. Ja siinä samassa he seurustelevat kuin diplomaatit ikään, ja runsaita keskusteluja käydäänkin. Harva jaksaa kiukutella, sillä usein kyseessä on vapaa-ajan riento, eikä arkinen kiire ja työstressi paina osallistujaa. Näihin keskusteluihin osallistun minäkin, vaan usein olen hieman taka-alalla, tarkkailijan roolissa. Ja nyt seuraa paljastus.

Minä tunnustan siekailematta, että saan alati työntää eräänlaisen Huovis-mielialan syrjemmälle. Se kun tunkee väkisin pääkoppaan, ja kun niin käy, on kaikki toivo paremman väen arvostuksesta mennyttä. Huovis-mieliala saa aikaan esimerkiksi sen, että kun jokin seminaari-ihminen tekee itseään tykö, ja tässä yhteydessä yleensä korostaa saavutuksiaan ja muuta erinomaisuuttaan, niin silloin minun mieleeni tulee vääjäämättä, että ehkä hänellä on ankarakin jalkasilsa riesanaan, tai konsanaan peräpukamia. Tällaiset öykkärit ovat kuitenkin hyvin harvinaisia, joten siirrymme ehkä hauskempiin assosiaatioihin.

Kun on sellainen mukava juttuseura, sanotaan nyt vaikka pariskunta jonka molemmat osapuolet voisivat olla menestyviä filmitähtiä ja vähintäänkin suunnattoman rikkaita, epäilemättä myös viisaita ja eteviä, niin silloin(kin) minä usein löydän itseni ajattelemasta että vaikka heillä onkin ilmiselvästi hauskaa ja sympatiat kiertelevät seurueessa suuntaan ja toiseenkin, niin ehkä heillä olisi kuitenkin salaisena toiveena saada olla kotona verkkarit jalassa ja katsella televisiota. Olohuoneen pöydällä olisi jugurttia, ja sitten joitakin sämpylöitä ja tietenkin kylmää kaakaota. Näin he toivoisivat! Mutta harva tunnustaa!

Sangen ankaraa on julkisen ihmisen elämä, ja raskaaksi käy edustaminen, vaikka se on kyllä pääosin ihan mukavaa. Onhan siinä pieni paradoksi, mutta luulen useimpien havainneen samoin. Ainakin jos on joutunut vailla omaa ansioita erinäisiin kalaaseihin, joista minulla on elämäni ajalta kerrassaan hämmästyttävä kokemus, vaikka en ole itse saanut yhtään mitään merkittävää aikaan enkä ole millään tavoin julkinen ihminen tai filmitähti, niin tuntee sitä kai olonsa hieman harmaaksi ja mitättömäksi. Tämä tunne saa minut täyttymään lujalla ilolla.

Kun menee laivalle, niin tulee miettineeksi kaikenlaista. Huovinen aikanaan kai omien laivareissujensa jälkimainingeissa kirjoitti tarinan, jossa eläkeläinen – osaltaan vastaiskuna Suomen sikamaiselle verotukselle – reissaa laivalla edestakaisin Turun ja Tukholman väliä, ostaen maksimilastin tax-free-kaupan alkoholeja. Näillä hän täyttää sekä Tukholman että Turun vaatimattomat asuntonsa. Näin taittuu talven selkä, ja kun jäät lähtevät, lähtee myös mainittu eläkeläisherra. Hän jää Tukholmaan tai Turkuun puoleksi kesää, juopotellen ankarasti asuntonsa varastoja. Juhannuksen maissa vaihtuu kaupunki, ja sama saatanallinen meno jatkuu syksyyn, kunnes on taas aika ryhtyä risteilemään. Ei hullumpaa!

Tiedän että Huovinen tahtoi antaa ymmärtää eläkeläisherran olevan kuitenkin sivistynyt, ja arvelin hetken onko oikein ilmaista noin raflaavasti millainen meno hänellä olikaan näissä Pohjolan pääkaupungeissa. Mutta minä halusin käyttää tuota ilmaisua, ja pentele vieköön käytin. Sitäpaitsi on loogista, että jos talven aikana on kerrytetty varastoja, niin pitäähän ne tyhjentää ennen syksyä, sillä muuten tulee akuutti tilanpuute.

Menkäähän laivalle! Älkää rällätkö, älkää kylväkö ympäriinsä älämölöä! Käykää tax-free-kaupassa ja käykää kauniilla säällä laivan ulkokannella, missä laitatte kyynärpäät kaiteelle, oikean jalan puolihuolimattomasti vasemman jalan taakse, ja katselkaa kaukaisuuteen! Tehkää suuria suunnitelmia tai puntaroikaa mennyttä! Terve!

 

 

Leave a Reply