BLOG: Matkamietteitä – 39 päivää toisessa maailmassa

Kuinka yhdestä kanasta voi tulla sanattomaksi

                                        Kuinka yhdestä kanasta voi tulla sanattomaksi

 

Vast’ikään 39 päivän Thaimaan matkalta palattuamme olen alustavasti kerrannut mielessäni kokemaamme.

Tuhansien valokuvien joukosta valitsin nimenomaan tämän yhden, sillä se liittyy erääseen kauneimmista muistoistani tuolta matkalta. Olimme ensimmäistä tai toista kertaa käymässä tuoreen vaimoni kotikylässä, melko etäällä suuremmista taajamista. Alue on maaseutuelinkeinopainotteista, pääosin riisin ja sokeriruo’on valtakuntaa. Maantieteellisesti kyseessä on koillinen Thaimaa – myös “Isaan” – alueena tunnettu – noin 20 miljoonan ihmisen kotialue.

Historiallisena aikana tämä maantieteellinen alue oli tosiasiallisesti Laosin valtakuntaa, kunnes erään kahakan yhteydessä Thaimaan (Siamin) armeija työnsi taisteluiden myötä rajan aina Mekong – joelle asti. Niinpä Isaan – alueella on edelleen voimakkaasti laosilaisvaikutteinen kulttuuri ja onpa myös paikallinen, thai-kielen ohella viljalti puhuttu isaan noin 70-80% identtinen laosin kielen kanssa, jos kohta kirjaimet ovat erilaisia. Ajan myötä Isaanin kulttuuri on kuitenkin eriytynyt thaimaalaisittain omaleimaiseksi historiallisesta Laosin vaikutuksesta huolimatta.

Länsimaisittain on helppoa sortua tarkastelemaan kaukaisia kulttuureja vain oman metriikkamme nojalla.

Tietoisena tästä ja edeltävän vuoden mittaan kotitehtäväni tehneenä, ja yleisemminkin aasialaisia kulttuureita omatoimisesti tutkineena olin toki asennoitumiseltani suopea adaptoitumaan. Tällä on luonnollisesti olennainen merkitys sille, miten vieras otetaan vastaan ja on myös todettava, että Thaimaa on maa josta löytää taatusti etsimänsä – olipa se sitten likimain mitä tahansa.

Lähdin siis omalta kohdaltani matkaan avoimin mielin ja opettamisen sijaan oppilaana.

Tästä oli merkittävästi apua, jos kohta on myönnettävä, että ensivaikutelmaltaan ja läntisestä metriikasta tarkasteltuna Isaan voi vaikuttaa aluksi jopa takapajuiselta ja vielä kehityksensä alkutaipaleella olevalta alueelta. Niin se näyttäytyi minullekin, mutta vain hetken – olin tuleva kokemaan syvällisesti omaa ajatteluani pöyhiviä tapahtumia.

Tosiasiallisesti ja jos vain kykenemme hetkeksi jättämään länsimaiset näkemyksemme asioiden oikeasta laidasta sikseen, havaitsemme että yleisesti ottaen thaimaalainen ja nyt fokuksessa oleva isaanilainen kulttuuri on itse asiassa äärimmäisen monikerroksinen ja pitkällisen historian myötä eräässä mielessä paljon “valmiimpi” kuin meidän ylikierroksille ajautunut, näennäissivistynyt läntinen maailmamme.

Toisinaan kehityksenä pidetyt ilmiöt saattavat johtaa kulttuureja hakoteille. Tästä voisi keskustella laajemminkin, mutta otan nyt oikopolun ja luotan lukijoiden itsenäiseen ajattelukykyyn.

Sarjassa havaintoja, joista ymmärsin että thaimaalaiset ovat monin paikoin vielä kykeneviä sellaiseen minkä me olemme jo unohtaneet ja hylänneet, tämä kana nousee välittömästi mieleeni esimerkkinä. Kuljeskelimme tapamme mukaan kylää pitkin ja poikin, tapasimme erilaisia ihmisiä, vietimme aikaa heidän kodeissaan. Eräänä iltana osuimme kuvan miehen ja hänen vaimonsa kotiin, ja pian keskustelimmekin jo molemmin puolin yhtä vajavaisella kielitaidolla erilaisista asioista.

Onnistuimme kuitenkin muodostamaan jonkinlaisen kielimuurin ja kulttuurierojen ylittävän sillan. Suunnilleen samanikäisinä meillä oli konstimme peilata elämää ja aikaa, polkujemme murheita ja iloja siten, että ilta oli jo pitkällä kun hän aivan yllättäen –

nousi paikaltaan, otti bambukepin jonka päässä oli narusilmukka ja meni pihapuun alle ja pyydysti puusta kanan jonka muitta mutkitta antoi minulle

– ja minun pääkoppani toimi kerrankin niin nopeasti, että silmäkulmani kostuivat ja sydämeni löi kunnioittavaan sävyyn kansallishymnin tahdissa. Hän ei suinkaan ollut äveriäs, tuskin paikallisittain edes keskiluokkaa. Oli pääteltävissä että arki on ankaraa, päättymätöntä työtä. Vaikka kanoja on näennäisen runsaasti maaseudulla, ymmärsin heti että kyseessä ei ollut häneltä suinkaan mitätön ele, sellainen joka tehdään vain muodon vuoksi – hän todella tarkoitti iloa toiselle.

Tämä symboliikka ja sen ymmärtäminen välittömästi ja kerrassaan koko tilanne olivat sellaisia, että lukuisia kertoja matkamme aikana katselin uudelleen tuota kuvaa, ja ymmärsin saaneeni nähdä välähdyksen maailmasta ja kulttuurista, jolta meillä olisi monin paikoin unohtamamme takia opittavaa.

Tulen kirjoittamaan eri havainnoistani ja kokemuksistani jäsennellysti tuonnempana, mutta haluan nostaa tämän kana-anekdootin esille siksi, että vaikka sanat ovat tässä yhteydessä kovin rajalliset eivätkä voi mitenkään luoda kuvaa niistä tapahtumista, ajatuksista ja tunteista joita sain kokea, on tuo valokuva aivan erityisen tärkeä yleisinhimilliseltäkin kannalta.

Kanan söimme vielä samana iltana, mikä oli tarkoituskin maailmassa jossa kaikilla asioilla on aikojen myötä oma jäsentynyt paikkansa ja missä ihmiset vielä elävät osana luontoa ja missä yhteisöllisyys on muutakin kuin digitaalisesti saastuneen, hysteerisen ja itsekkään näennäiskehittyneen kulttuurin muotisana.

Leave a Reply