BLOG: Kadonneet tarinat

cow_in_a_field

 

Tuo mietteliäs lehmä löytyi kerran Internetin ilmaisten clip-clip-clip-kuvien arkistoista. Minähän olin heti myyty. Siinä on selvästi hieman kateellinen lehmä, joka näkee miten kaverit pääsevät kaupunkiin. Juttu lähti heti pyörimään mielessäni, ja sehän piti kirjoittaa. Yleensä olen aika impulsiivinen kirjoittaja.

Tarinasta tuli suht’-koht’-hyvä. Siinä oli huumoria – jos kohta myös haikeuttakin. Vitsihän on selvä: lehmäparkamme ei ymmärrä, että kuorma-auto jonka kyytiin kaverit ajetaan, on teurastamon auto. Tarinamme keskuslehmä luulee nimittäin, että siinä ne kaverit pääsevät neonvalojen loisteeseen. Jännittävään suurkaupungin yöhön…

Kyllä lehmä voi ajatella viisikymmenluvun modernistien tavoin. Sellaisia suurkaupungit ovat yhä meidänkin aikanamme, ja ne ovat aina olleet syntisen jazz-musiikin ja esoteeristen yöeläjien temmellyskenttää. Niin pitää ollakin. No, se tarina siis. Ja melkoinen joukko muitakin tarinoita. Hukassa. Kateissa.

Harmittaa kuin pientä oravaa, sillä ne tekstit joita arvelen olevan jos ei nyt satoja niin ainakin kymmeniä, ajoittuvat juurikin niille main kun muutamia alkeisoppeja lyhyttarinoista tuli hetkellisesti oivallettua. Muistan kirjoittaneeni ainakin klassista, barokki- ja varhaisgoottista ja toisinaan myöhäisrenesanssinkin mukaista novellia. Kaikkia kirjaimia käytin.

Yhdessä jutussa seikkaili Oscar Wilden aikalainen. Toisessa mentiin kummalliseen rannikkokylään, jonka vieraina jo vuosisatojen yli olivat muutamat kauppamiehet. Kylässä uinui tieto, mutta siitä vaiettiin. Kunnes muuan pikkupoika haki ullakolta vanhan pölyisen kirjan, ja siitäkös kalabaliikki alkoi. Olihan näitä… iltaöisiä päähänpinttymiä. Neljännestunnin kertomuksia.

Viime viikkoina olen etsiskellyt näitä kadonneita tekstejä. On tietokoneita, sähköpostiarkistoja, paperinivaskojakin. USB-tikkuja, CD-levyjä. Puhelimen muistikirja. Hakemistoja, kansioita, piilotiedostoja. Ei jälkeäkään. Sitten piti muistella, onkohan jossakin jo unohdettu www-sivusto. En muistanut, joten sellainen joko on tai ei ole. Ota siitä nyt sitten selko.

Kirjoittaminen on sellainen juttu, että siinä on ikään kuin käsillä olevat työt, valmisteilla olevat työt, tehdyt hommat, tulevat hommat, ajatukset, ideat ja sähikäiset. Viime mainittujen kanssa tulee pitää vauhtia, sillä moni hyvä juttu kuivuu kasaan, kun ei heti pääse kirjoittamaan. Mutta nyt ei ole kirjoittamiskausi.

Vuoden kiertäessä rataansa homma menee näet seuraavasti: syksyn alussa, kun lätäköt jäätyvät, alkaa kirjoittaminen. Sitä riittää vuodenvaihteen tienoille, missä kohtaa yleensä vaihdan lukemiseen. Näin rallatellaan kevääseen, ja sitten jäädään laitumille. Ei kesällä tule yleensä kirjoitetuksi. Mutta syksy! Se kuulas ja hiljentyvä syksy. Ihminen rauhoittuu, ja miettii tekojaan (ja muiden tekoja).

On se vaan mahdollista, että niitä tekstejä ei enää koskaan löydy. Harmittaa, tietty. Ei niin, että niissä olisi kirjallisuuspiirejä vavisuttavia helmiä. Mutta minulle ne olisivat tärkeitä, pidin niiden kirjoittamisesta ja pidin niistä tarinoina. Onkohan kukaan muu yhtä tohelo tekstiensä kaitsennassa?

Kuvaan palatakseni teen oitis tunnustuksen. Minulla on tapana hakea kirjoittamiseen ideoita kuvista. Googlehan on tässä verraton apu. Siitä kun laskettelee halki kuva-arkistojen, niin johan tulee ideoita. Sanoisin että tällä tekniikalla olen kirjoittanut varmasti noin 75% kaikista teksteistä. Loput ovat sitten muutoin vain joutilaaseen mieleen putkahtaneita.

 

Leave a Reply