BLOG: Kaikki elämäni bussit

bus

 

Bussi on lappeelleen kaadettua maitotölkkiä muistuttava ajoneuvo. Renkaita on yleensä kuusi, sillä taka-akselilla on paripyörät. On sellaisiakin busseja, joissa on takana kaksi akselia, jolloin renkaita on yhteensä kymmenen. Kesämuistoihin lapsuudesta kuuluvat tietysti bussin renkaat, jotka olivat saman korkuisia kuin itsekin niihin aikoihin, ja joissa oli jännittäviä kohokirjaimia. Jos bussin rengas hajoaa, lähtee kova paukahdus.

Jos ei oteta huomioon toisarvoisiin arvoihin perustunutta neljännesvuosisataa, jonka aikana tein kaikkeni välttääkseni bussilla kulkemista ja samaan hengenvetoon en suostunut ylittämään katua, jos sitä ei voinut tehdä henkilöautolla, niin voidaan sanoa minun ajelleeni busseilla koko elämäni. Joskus aivan pienenä, kun busseissa oli vielä rahastajatädit takasillalla, ja bussiliput muistuttivat ohuita paperikuitteja eikä kukaan osannut arvata muunlaista elämää, ajelin äitini seurassa ilmeisimmin kaupungin keskustaan ja sieltä takaisin.

Siihen aikaan bussit eivät olleet aivan niin mukavia ja tyylikkäitä kuin nykyään. Ne pitivät melua, savuttivat raskaiden dieselmoottorien työskennellessä. Istuimet olivat – no, sanotaanko tarkoituksenmukaisia. Vaan niillä mentiin kerran jos toisenkin. Sitten tuli uusi aika, rahastajatädit jäivät jos ei nyt eläkkeelle niin pois busseista kuitenkin. Tuli sellainen pahvikortti, mikä työnnettiin aparaattiin joka leikkasi kortista pienen palan ja leimasi matkan tiedot. Näitä myytiin kioskeilla, ja niissä oli muistaakseni kymmenen matkaa. Sanottiinkohan niitä sarjalipuiksi?

Kouluun menin bussilla, vaan en kovin usein. Nimittäin kävelymatka oli verrattain lyhyt. Tosin siinä vaiheessa, kun asustelimme toisella puolen suuria meriä… kuljin ns. koulubussilla joka oli totta tosiaan keltainen ja hieman vanhanaikainen, ja siinä oli kampi josta kuljettaja avasi ja sulki etuoven. Siellä päin maailmaa koulubussi on suorastaan instituutio. Takavuosina joku toi Suomeenkin muutaman sellaisen, kulttuuriteko!

Bussilla kuljettiin siis Rautatientorille asti. Metro tuli käyttöön vuonna 1982 – toisin sanoen yli sata vuotta sen jälkeen kun raideliikenne Helsingissä alkoi 1862 -, ja sitten tehtiinkin uusien kujeiden mukaan niin että mentiin esimerkiksi Roihuvuoresta bussilla Herttoniemeen, ja siitä jatkettiin metrolla aina keskustaan asti. Se tuntui aluksi hieman pöljältä, mutta nykyihmiselle käytäntö on selviö. Olin kahdentoista ikäinen kun tuo muutos tapahtui, ja muistan tiedostaneeni, että jokin aika nyt sitten jäi historiaan.

Kun ulkomuistista luettelen, niin ainakin seuraavat numerot eli bussilinjat tulevat varhaisilta ajoilta mieleeni: 14, 18, 79V, 80, 81, 82, 83, 96. Sen jälkeen on tietysti liuta muita, sillä on tullut muutettua sinne ja tänne, ja sitten on ollut aikuisen näennäistärkeää asiaa minne milloinkin. Ja kyllä olen joskus ajellut aivan huvikseni, mennyt katsomaan mikä jännittävä seutu löytyykään entuudestaan tuntemattoman bussilinjan myötä. Takaisin olen päässyt.

Ajokorttihan tietysti tuhosi hyvän bussiharrastuksen. Oli niin tärkeää ajaa omalla tai lainatulla autolla. Eihän sitä nyt, pentele sentään, bussilla kuljeta. Näin ajatteli keskenkasvuinen pölvästi. Sillä bussihan on kätevä, ja kun makuun pääsee ei hevin tahtoisi ruuhkiin pikkuautolla. Tietysti jos on kovin pitkiä matkoja bussipysäkeille tai pitää kuljetella yhtä sun toista mukanaan, on kiljuvia lapsia tai vielä pahemmin kiljuvia nuoria joita pitää kiikuttaa  harrasteisiin tai vastaavaa syytä, niin onhan sitä autollakin paikkansa, en minä sitä. Itse päätynen jonkinlaiseen järkiratkaisuun: sekä – että. (Puhun henkilöautosta, en lapsista).

Tässä on kohta merkkipäivät ja ikää sen verran, että voidaan sanoa vähintään esipuberteetin jääneen taakse. Olen kevään mittaan mietiskellyt, että onkohan sitä tullut tehdyksi mitään erityistä, tai että onko viisastunut, tai onko löytänyt elämälleen tarkoituksen. No eipä ole, mitään noista. Mutta bussilla kulkemisen olen löytänyt, se on minusta erityisen hauskaa ja koen jotenkin että se bussissa kulkeminen on kenties ainoa merkittävämpi juttu, mihin olen kyennyt. En ole cityvihreä, itse asiassa en piittaa politiikasta juuri satiiria runsaammin. Eikä ole maailmanpelastus suunnitelmissa. Mutta bussilla on kiva mennä.

No jaa, on niitä ollut niitä bussejakin moneen lähtöön. Osassa on ilmastointi, toisissa automaattivaihteisto. Joskus on värilasit, toisinaan ei. Harvakseltaan on bussi lakannut kulkemasta. Ne ovat olleet enemmänkin sellaisia eläkkeelle jääneitä busseja, joita on sitten yksityiskäytössä ikään kuin liikkuvina harrastetiloina. Useimmiten bussit kulkevat dieselmoottoreilla, mutta on nähty edelliseen viitaten myös sellaisia, joita työnnetään. Pitää olla isohko seurue Suomen suvessa liikkeellä, sillä busseilla on tapana painaa paljon.

Muistelen hämärästi, että oli sellaisia johdinautoja, eli sähkömoottoribusseja jotka ottivat virtansa ajojohtimista, vähän samaan tapaan kuin raitiovaunut. Joskus etsiskelin tietoja Internetistä, ja kävi ilmi että muistelin vaikka hämärästi, niin myös oikein. Helsingissä on tosiaan ajeltu johdinautoilla vuosina 1949-1974 ja sitten myöhemmin, 1979-1985. Hassua että juuri linja 14 on se, jolla näitä käytettiin.

Greyhoundillakin ajelin joskus, ja sitten ovat tietysti nämä kotimaiset kaupunkiliikenteen sijaan pitempiä reittejä ajelevat. Esimerkiksi Helsingistä Tampereelle, tai Lohjalta jonnekin, tai Forssan kaupunginhotellin lähettyviltä taasen ihan muualle. Ne ovat mielestäni kaikki vähän eri juttuja kuin nämä kaupunkibussit. Samahan se on klapihommissa, on isoa ja pientä kirvestä ja tylsää tai terävää. Maantiebusseissa on usein pieni mukavuuslaitos, ja oli niissä joskus ihan kuin lentoemäntiä, onkohan tätä nykyä. Vihdin liepeillä oli ainakin Pekolalla melkoisia humoristeja kuljettajina. Terveiset vaan sinne!

Tätä nykyä ajelen busseilla, niin on sitten vielä vanhempana jotain muisteltavaa. Mutta pitää sanoa, että hienoja ovat nykybussit! Vaikka jo muutaman kuukauden olen kuljeskellut, niin yhä jaksan ihmetellä, miten on taas teknologia mennyt eteenpäin. Mitähän ne nykybussit mahtavat maksaa? Meneekö parisataa tonnia rikki? Nehän ovat ikään kuin kansallisomaisuutta. Ei pidä niitä tärvellä, eikä sotata. Joskus takavuosina nuorisopirulaiset repivät irti pehmusteet, ja raaputtivat ikkunat piloille. Sellaista ei onneksi juuri näe nykyisin. Ja minä en ollut nuorisoa edes nuorena, jos tätä joku ehti miettimään.

Englannin merkittäviin saavutuksiin kuuluu ehdottomasti Thames Television. Se kun tuli tarkkakuuloisen havainnoksi, että taas soittelevat sitä jokinäkymää mikä aina ennen niitä sitcom – sarjoja oli tapana esittää, niin kiirehän siinä tuli television ääreen. Muistaako kukaan “Mennään bussilla” – sarjan. Niitä kaksikerroksisia olen ihmetellyt kyllä aina. Ne ovat vähän sellaisia radikaalibusseja. Mutta eniten pidän Hyacinth Bucketista (lausutaan Bouquét), eli “Keeping up appearances” – sarjan mainiosta Patricia Routledgesta. Jos hän olisi bussi, hän olisi vähintäänkin kolmikerroksinen.

 

 

 

Leave a Reply