NOVELLIT: Kolme tarinanjuurta (miten kuvasta tulee tarina)

“Kuvasta tulee tarina, kun sitä katselee.”

R-Eating040313-145

Hyväksi havaittu keino selviytyä siitä, kun ei saa kirjoitetuksi, on tehdä juttu kirjoittamisesta. Näin huomaan muidenkin toimivan. Aiemmin olen jo viitannut siihen että suurin osa tarinoista on kuvavetoisia, jopa siinä määrin että tietoisesti kahlaan kuva-arkistoissa tuntikausia. Vaikka arkistojen kivet ovat liukkaita, olen selvinnyt yleensä kolhuitta.

Jutun kuvassa on kolme henkilöä, kaksi miestä ja heidän välissään nainen. He ovat kukin selvästi omaa arkkityyppiään, ja tarjoavat lukemattomia lähtökohtia tarinalle. Taustasta ja vaatetuksesta päättelemme heidän olevan kenties sadan vuoden takaisia ihmisiä. Tunnelman vuoksi sovimme, että tuokio sijaitsee Pariisissa, mutta se voisi yhtä hyvin olla Lontoossa tai jopa Helsingissä. Olkoon siis Pariisi!

Esitän kolme vaihtoehtoista tarinanjuurta. Jokaisesta voisi syntyä hyvä juttu.

***

JOSEFINE ON KARANNUT KOTOAAN. Nyt on juttu sillä lailla, että Josefine ja hänen oikealla puolella hölmöön intellektuellihattuun (sadan vuoden takaisen muodin mukaan) sonnustautunut Jacques ovat ihan helvetin rakastuneita toisiinsa. Josefinen – joka vast’ikään täytti seitsemäntoista vuotta – isä on tunnetusti konservatiivinen ja kiukkuinen tuomari. Hän suhtautuu ymmärrettävän penseästi tytärtään liehakoivaan Jacquesiin jolla ei ole varallisuutta, koulutusta saati edes välttävää työtä, kunhan on taivaanrantoja maalaileva runoilija.

Josefinen vasemmalla puolella istuu romuluinen serkkupoikansa Théo. Hän on hieman öykkärimäinen tavoiltaan, mutta tuntee syvää empatiaa Josefinen vaikeaa tilannetta kohtaan. Théon mielestä Josefinen isä on sinällään oikeassa, sillä tuo umpimielinen Jacques ei ole tehnyt kummoista vaikutusta, kunhan vain nyreksii tympeän hattunsa alla. Théo yritti toivottaa Jacquesin tervetulleeksi, mutta sai vastauksena jonkin epämääräisen sitaatin filosofiasta. Hiljaa mielessään Théo on siis eri mieltä asiasta, mutta tukee ja osoittaa suopeutta Josefinen vuoksi.

Théo on Josefinea ja Jacquesia vanhempi. Hän asuu omassa pienessä ullakkohuoneistossaan, mistä näkyy ikkunasta kurkottamalla kaupungin parempia osoitteita ja pilkahdus Seine-jokea. Työkseen Théo avustaa eläinlääkäriä, ja opiskelee itselleen siinä sivussa tutkintoa. Hänellä on myös toivorikkaita suunnitelmia muutamien nuorten neitosten ja hänen yhteisestä tulevaisuudesta, mutta toistaiseksi yritykset ovat tuottaneet lähinnä vaivaa.

Joten nyt ollaan siinä toivottomassa tilanteessa, että Josefine umpimielis-intellektuaalisine Jacques – sulhoineen tulisi ottaa toistaiseksi asumaan Théon pieneen kotiin. Ja onhan se pirullisen hankalaa. Koska karkumatkalle on lähdetty äkkipikaisesti, ovat Josefinen tavarat tietenkin kotona. Jacquesilla on helpompaa, sillä hän voi tietenkin kulkea kotiinsa niin halutessaan. Théo ottaisi mielellään kotiinsa satunnaisen vieraan, mutta ei serkkuaan eikä tämän seuralaista.

Koska he ovat istuneet jo tovin parhaat päivänsä nähneessä bistrossa, on ratkaisun synnyttävä. Jacquesista ei ota hullukaan selvää, mutta Josefinen mieli kulkee tuhatta ja sataa, ja Théo pähkäilee miten sopasta selvittäisiin. Ja kesken tätä pähkäilyä ja istuskelua ja hullujen selvittelyä Josefinen isä tulee pääovesta kuin valloilleen riistäytynyt tavarajuna, puuskuttaen miten onnellinen hän on löytäessään Josefinen sulhoineen ja kappas vain, siinähän on myös Théo, hauska nähdä sinuakin kelpo Théo, ja että hänellä vain kesti hetki ymmärtää että nyt hänen tyttärensä menee naimisiin, ja että hän järjestääkin sellaiset juhlat, että niitä ei konsanaan ole Pariisissa nähty!

No niin, Josefine menee sitten Jacquesin kanssa naimisiin ja he pyhittävät elämänsä lisääntymisen ihmeelle. Théo pääsee kummiksi, vanha tuomari isoisäksi niin moneen kertaan että sekoaa laskuissaan, eikä Josefinen kuulas vartalo ole raskauksista moksiskaan eikä Jacquesin hämmästyttävä libido osoita laantumisen merkkejä. Jälkikasvusta tulee aikanaan tärkeitä ihmisiä, ja nekin jotka eivät ole niin tärkeitä, ovat sentään onnellisia ja syövät helvetillisen kasan patonkeja eläessään.

***

HENRI LÄHTEE MUNKIKSI. Kesken joutilaan istuskelun ja usean päivän juhlintakierroksen jälkeen Benedictin katsellessa tylsämielisenä viinikarahvia, ja Annan haaveillessa siitä että pääsisi ehkä jo tänä syksynä opiskelemaan, Henri yllättää kaikki. Hän ilmoittaa lähtevänsä jo ensi viikolla luostariin – ensin tietysti noviisiksi – mutta joka tapauksessa hänestä tulee munkki, ja tämä puolivillainen, synnin ja rappion höyrystämä elämäntapa tulee täten tiensä päähän.

Syystä että mainitut Anna ja Benedict ovat kumpainenkin hieman ajatuksissaan, Henrin äkillinen lausunto ei herätä heissä laisinkaan vastakaikua. Itse asiassa he määrittelevät sen oitis Henrille tavanomaiseksi leikinlaskuksi, ja korkeintaan hymähtelevät. Mutta Henri ei lopeta julistustaan, ja hiljalleen Anna Benedictin ohella havahtuu omista mietteistään, ja he kääntyvät katsomaan Henriä. Benedictillä jää suu puolittain auki, sillä hän on niin hämmästynyt.

Henri on päässyt kunnolla vauhtiin. Hän luettelee joitakin opinkappaleita ulkomuistista, vertaa niitä moderniin aikaan ja esittää toinen toistaan jylisevämpiä vanhoillismoraalisia lausuntoja. Tässä kohtaa sekä Anna että Benedict jo nousevat vastarintaan.

-Sinähän olet kaikkien tuntema juhlien kuningas! Pariisin yö – mitä se olisi ilman sinua! Mitä hullutusta tämä on!

Mutta eihän se niin onnistu. Kun ihminen saa päähänsä jotakin, tarvitaan aivan erityistä taitoa ja sinnikkyyttä, jotta sen jonkin saa sieltä päästä pois. Näin on ihminen näet rakennettu. Joten tyhjiin valuu Annan vetoomus. Benedictin sinällään älyllinen argumentointi huuhtoutuu sekin sadevesiviemäreihin. Henri lähtee, eikä sitä mikään enää muuta, joten jos vain haluavat ystävän teon tehdä voisivat olla hänelle nyt avuksi. Pieni asunto pitää tyhjentää heti viikon alussa, sanoo Henri.

Henri sitten menee munkiksi ja viipyy niillä sijoillaan hyvän matkaa kolmekymmentä vuotta. Anna ja Benedict viettävät huikentelevaista elämää ja vanhenevat varhain. Heistä tulee ryppyisiä, huonohampaisia ja pälvikaljun runtelemia. Molempien selkäkin on irvokkaasti kumarainen. Annan ääni on karhea, Benedict ei jaksa kävellä pitämättä lepotaukoja. Mutta Henri-poika on sillä välin elellyt munkkina. Hän tulee nyt takaisin kaupunkiin, osallistuakseen suureen seminaariin. Siellä pohditaan niitä samoja asioita, mitä kaikki kirkot ovat aina pohtineet. Valmistahan siitä ei tule, mutta hieno seminaari kuitenkin.

Sattuu sillä tavoin, että kaikki kolme kohtaavat toisensa vahingossa. Ja siinä he katselevat hetken toisiaan, ja toistelevat nimiään. Sen jälkeen jokainen sanoo, että onpa sitä aikaa mennyt, ja sitten ollaankin valmiita menemään kahvilaan. Ja kun jokaisella on pieni kupillinen edessään, kerrataan kuluneet ajat ainakin niiltä osin kuin muistetaan tai halutaan muistaa.

Niinhän siinä kävi, että Henri veti pisimmän korren. Askeettinen elämä luostarissa on pitänyt hänet hyvässä kunnossa, ja nyt kun hän tuli noin muodollisesti seminaariin, onkin hän tosiasiassa katselemassa itselleen asuntoa. Taskussa on jo kirjoitettuna eroamiskirje, minkä hän antaa luostarin vanhimmalle heti sinne palattuaan. Aika aikaansa kutakin, Henri sanoo kun häneltä udellaan mielenmuutosta. En nähnyt ihmeitä, en todistanut kyynelehtiviä patsaita, en nähnyt selittämättömiä parannuksia vaikeista sairauksista. Opin kyllä ulkoa kaikki loitsut, mutta mitä niistä oli käytännön hyötyä, kysyy Henri. Joten tulen takaisin kaupunkiin, on minulla hieman säästöjäkin.

Siitähän sitten alkaa kerrassaan penteleellinen meno. Henri kun on ollut luostarissa kauan, niin uusi yöelämä on hänelle kuin mirhamia, kultaa ja elohopeaa. Hän ottaa heti tehtäväkseen kuurmottaa läpi jokaisen ravintolan Pariisissa, ja tässä voi hyvinkin mennä seuraavat kolme vuosikymmentä, sillä Pariisissa on tunnetusti paikkoja missä käydä. Mutta mitä tekevät Anna ja Benedict? He katselevat pienten ja viluisten ullakkoasuntojensa verhojen raosta kateellisina, kun Henri hoipertelee aamuöin pitkin kujia. Henrillä on tapana hoilata kummallisia muunnelmia kirkollisesta musiikista, ja hänen munkkilatinaansa voidaan pitää vähintäänkin outona. Siinä on paljon vaikutteita merimieskapakoiden puheenparresta. Totta vie Henri rellestää munkkivuosiensa edestä. Itse asiassa hän jaksaa remuta vielä silloinkin, kun sekä Anna että Benedict ovat jo siirtyneet maallisista kärsimyksistään muistojen pariin.

Tarinan opetus on siinä, että ei pidä aliarvioida munkkielämän suotuisia vaikutuksia eläkesuunnitteluun.

***

KETKU MYY ASUNNON JOTA EI OLE OLEMASSA. Nuoripari Helen ja Louis ovat tulleet kaupunkiin maalta, ja ovat asustelleet aikansa halvassa hotellissa. Nyt kun Louis on saanut töitä satamasta ja Helen havaitsee painonsa lisääntyvän, he ovat tulleet sen tosiseikan eteen, että merkittävä askel on edessä. On siirryttävä huonotuulisen vanhan hotellinomistajan vetoisesta loukosta oikeaan kotiin, ja tätä tarkoitusta varten he ovat lueskelleet sanomalehteä, ja nähneet siellä ilmoituksen kohtuuhintaisesta asunnosta.

Näinhän se käy ympäri maailmaa kaikkina aikoina. Nuoret parit muuttuvat nuoriksi kolmioiksi, ja päätyvät pieniin yksiöihin tai kaksioihin. Elämä hymyilee, Seine-joen laineilla sädehtii auringonpaiste, käytettynä ostetut lastenvaunut siintävät mielessä. Mutta asuntoihin ei muuteta noin vain, pitää sellainen jostain saada hankituksi. Yleensä on sitten jokin kauppias, joka näitä asuntoja välittää ihmisille. Hugo Tremensis on juuri tällainen henkilö.

Helen ja Louis lähettävät kirjeen ilmoituksen nojalla. Sitten he odottavat muutaman päivän, ja saavat vastauksen. Heidän pitää mennä erääseen kahvilaan, joka sijaitsee melko lähellä heidän hotelliaan. Päivän kääntyessä iltaan, he ovat hyvissä ajoin paikalla. Pian Hugo Tremensis tulee sisään, tunnistaa heidät ja laittaa valtavan asiakirjasalkkunsa pöydän alle, ja hukuttaa heidät niin vuolaaseen myyntipuheeseen että vasta kun tunti on jo kulunut, he uskaltavat kysyä voisiko asuntoa nähdä. Sehän ei käy päinsä, Helen ja Louis ymmärtävät varmasti, siellä on remontti nyt meneillään. Mutta Hugolla on asunnosta pohjapiirros ja muutamia arkkitehtitoimiston kuvauksia siitä, miltä asunto näyttää remontin jälkeen.

Ja niin on pää pyörällä, että Helen ja Louis vain katselevat kuvia kerta toisensa jälkeen, ja Hugo pitää heille monologiaan. Tämän tarkoituksena on valmistaa nuoripari seuraavaan ja lopulliseen tavoitteeseen, eli suostua maksamaan asunnosta käsiraha. Missään nimessä asuntoa ei voi mennä katsomaan, sillä kuten Hugo oikein hyvin tietää, sellaista asuntoa ei ole olemassakaan. Ja viimein Hugo onnistuu taivuttelemaan nuoren parin tähän ansaan. He sopivat seuraavalle päivälle uuden tapaamisen, jossa käsiraha maksetaan ja asunnon kauppakirjat tehdään.

Mehän tiedämme miten tässä käy. Hugo saa huijatuksi rahaa, eikä hänestä kuulu sen jälkeen mitään. Aivan kuin koko Hugoa ei olisi ollut olemassakaan. Kun Louis ottaa sanomalehden toimitukseen yhteyttä, käy ilmi että siellä on havaittu sama asia. Nimittäin ilmoitusta ei ole maksettu, eikä ilmoittajan osoitteeseen lähetettyihin kirjeisiin vastata muutoin kuin ärtyneen eläkeläisen uteluilla, että mitähän asia mahtaa koskea, ei hänellä ole mitään ilmoituksia eikä asuntoja.

Anna ja Louis nuolevat haavansa. He joutuvat asumaan vielä vuosien ajan nuhjuisessa hotellissa. Lapsi syntyy aikanaan, ja varttuu tomeraksi pojaksi. He säästävät hitaasti menetetyt käsirahat, ja ostavat aikanaan ihan kelpo pikku kodin. He asuvat siinä vielä siihen maailmanaikaan, kun tietokoneet keksitään ja heidän poikansa on jo iso mies. Mutta kerran armo käy oikeudesta. Nimittäin viisikymmenluvulla he sattumalta tapaavat erään miehen, joka herättää heissä ikäviä vilunväristyksiä. Ja tämä mies on juuri samainen Hugo Tremensis, tosin nyt eri nimellä.

He kehittävät salamannopeasti juonen, joka onnistuu. Ketku saadaan vangituksi ja kuljetetuksi Annan vanhempien vanhalle maatilalle. Siellä he käyttävät tervaa, höyheniä ja mitä karmeimpia kidutusmenetelmiä – kuten modernia poliittista runoutta lausuttuna päättymättömältä nauhalta – , kunnes Hugo Tremensis tunnustaa surkean tekonsa ja anoo armoa. Sitten he päästävät Hugon (edelleen tervaan ja höyheniin puettuna) vapaaksi, ja Hugon on käveltävä halki useiden maaseutukylien ennen päätymistään takaisin Pariisiin. Maalaiskylissä hänelle naureskellaan, sillä maaseudulla tiedetään yhä että se joka tervaan ja höyheniin on puettu, on jäänyt kiinni jostakin ala-arvoisesta kolttosesta.

Hugo tekee parannuksen. Sitä ennen hän peseytyy Seine-joessa ja saa muutamalta rantapummilta sen verran vaatteita, että kehtaa kävellä kotiinsa. Hän ei koskaan syyllisty huijauksiin, ja viettää elämänsä viimeiset vuodet kirkollisissa vapaaehtoistöissä. Anna ja Louis kokevat saaneensa kalavelat kuitatuksi, ja elelevät mukavaa keskiluokkaista pariisilaiselämää, kunnes vanhuuttaan heittävät lusikan nurkkaan. Heidän poikansa kunnostaa Annan vanhempien maatilan, ja myy sen hyvällä voitolla muualta päin tulleille nousukkaille. Hugosta ei tiedetä mitään vuoden 1962 jälkeen.

***

No niin, siinä oli kolme tarinanjuurta. Nyt niille pitäisi kirjoittaa sisältö, täsmentää henkilöhahmoja, analysoida ja toteuttaa virallisten kaunokirjallisuusteorioiden mukaiset rakenteet, terävöittää ilmaisua ja oikolukea. Vaan en taida viitsiä: ovathan ne jo tuollaisenaan mikrotarinoita tai tilapäisnovelleja eläen sen hetken, kun joku ne hajamielisesti lukee. Ehkä seuraavalla kerralla kun ajattelen kirjoittavani jotakin, saankin sitten aikaan vähän pidemmän jutun. Mutta eikö vain kuvasta tule tarinaa, jos sille antaa mahdollisuuden?

Leave a Reply