BLOG: Savile Row

“Knalli, yhdistettynä sateenvarjoon, siinä on herrasmiehen tunnusmerkki.”

 

bowler

 

Miten yhdistäisin lievän laiskuuden ja lähestyvän Lontoon matkan keski-ikäistymiseen.

Tässä kävi muutamana päivänä siten, että en ollut aivan virkeimmilläni kovin arkisen asian suhteen. Pyykkiähän tulee tunnetusti pestä, jos tahtoo pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Aina ei kuitenkaan muulta tohottamiselta ehdi (me tohotamme melko paljon). Menin sitten töihin hieman tavanomaista paremmin pukeutuneena, koska en löytänyt aamu-unisuudeltani mitään arkisempaa ja puhdasta.

Töissä asiaa ihmeteltiin kainosti. Annoin lausuntoja: “Teen tänään muutamia urotekoja.” Tai: “Ajattelin kirjoittaa myöhäisgoottilaisen shell-skriptin.” En tiedä otettiinko näitä yhtään vakavammin kuin persoonaani noin muutoinkaan, mutta päivä töissä meni aivan rauhallisesti. Huomasin kyllä, että ihmisten suhtautuminen oli hieman erilaista kuin tavanomaisesti. Yleensä saan kulkea rauhassa, mutta nyt aivan tuntemattomatkin ihmiset tervehtivät.

Kyllä puku miehen tekee. Mutta ei mikä tahansa puku. Koska minä olen lähes satavuotias, tai oikeastaan enemmänkin, saanen määritellä miten soisin kunnollisten ihmisten pukeutuvan. Tahdon lukea itseni tähän joukkoon. Haaveet, mitä olisi ihminen niitä vailla?

Mennään siis oitis Lontooseen. Siellä on vanhastaan sellainen katu, johon on keskittynyt viljalti herrain vaatehtimoja. Ne ovat kunnollisia. Jos olisin engelsmanni, käyttäisin ehkä muuatta “proper” – sanaa. Nyt pidättäydyn siitä. Savile Row lukee tienviitassa. Olen käynyt siellä aikanaan, kun muuan kaveri vielä eleli ja kävimmepä samalla reissulla Cambridgessakin, vaan sehän on aivan toinen tarina. Nyt olemmekin jo perillä.

Meidän tarvitsee vain tarkkailla katuvilinää, ja pian huomaamme mihin liikkeeseen on syytä mennä. Sen tunnistaa siitä, että Bentley tai Rolls Royce – merkkiset henkilöautot, joita ei suinkaan ajeta itse, pysähtelevät sen eteen ja raskastekoisia takaovia availlaan. Siispä sinne. Kun astumme liikkeeseen sisään, meitä tervehtivät sellaiset arvot ja ehkä henkilökuntakin, joita on syytä pitää ikiaikaisina. Commonwealth on yhä suuressa loistossaan. Tässä kohtaa sanon vaikka ateisti olenkin, että “God Save The Queen“.

Itsestäänselvyyksiä en nyt käy luettelemaan. Totean vain: meillä on tietysti parhaat mahdolliset kengät jalassamme. Myös kävelykeppimme, tai säätilan niin sanellessa sateenvarjomme, on hankittu hyvissä ajoin erikoisliikkeestä. Käsissä pidetään hansikkaita, jotka sopivat olennaiseen päälliasuumme. Kysymyksessä on tuxedo eli tuttavallisemmin smokki. Näin arvelen myös J.P. Donleavyn “Anteeksiantamaton Herra Smith” – päähenkilön pukeutuneen, vaikka kirjailija onkin sijoittanut hänet ilmeisimmin Wall Streetin liepeille, ja on mainittu kirjailija itsekin irlantilaistaustainen, mutta ehkä sallitte lipsahdukseni tyyliseikkojen intressien tähden.

Meiltä puuttuu jotakin olennaista. Siksi olemme saapuneet tänne, missä tiedämme meitä palveltavan tinkimättömästi ja arvokkaasti. Nimittäin knalli, englantilaisittain “bowler hat“: niin, knalli yhdistettynä sateenvarjoon, siinä on herrasmiehen tunnusmerkki. Mutta miksi näemme niin harvoin knalleja? Mistä johtuu, että suomalaisillekin tulee lähinnä radiokuunnelma mieleen tästä sanasta ja verrattomasta herrasmiehen päähineestä?

En tiedä. Tokkopa välitänkään tietää. Aika on vain mennyt sellaiseen suuntaan, että vanhat perinteet ovat julkisen häpäisyn kohteena. Jos kuljet kadulla knalli päässäsi, sinuun suhtaudutaan vieroksuen. Miten surullista. Knalli on loistelias päähine. Se ei ole pöyhkeilevä. Se indikoi kantajansa suhdetta arvoihin ja eettisiin kysymyksiin. Knalli verhoaa mahdollisesti harventuneet hiukset. Näin ei tarvitse olla liian tietoinen siitä, mistä päin tuulee.

Lähdemme tuotapikaa Lontooseen. Minun hiukseni ovat harventuneet, ja elättelen mielessäni illuusiota siitä, että olisin pärjännyt niinä aikoina kun arvoilla vielä oli arvonsa. Olen myös peruuttamattomasti keski-ikäinen, sillä lähtöaamuna saatan todeta: neljäkymmentäviisi vuotta on tätäkin elämää katseltu. Täten olen aukottomasti liittänyt toisiinsa laiskuuden, keski-iän ja Lontoon. Katsoisin jopa tehneeni sen tavalla, mistä minua ei ehkä kiitetä, mutta ei myöskään moitita. Olenkin varma lukijoitteni sivistyksestä – he mieluiten vaikenevat, ja katselevat häveliäästi toisaalle.

Niin minä sitten kävelisin pitkin ja poikin Lontoota, vasemmassa kädessäni sateenvarjo ja päässäni knalli. Joka tulisi vastaan kadulla, saattaisi ajatella: tuossa menee kai joku merkittävä kustannusalan ihminen. Joku arvelee näkemänsä herrasmiehen kuuluvan Bletchley Parkin mainioihin koodinmurtajiin. Tai ehkä hän on aatelissukua, ja nauttii voidessaan kulkea Lontoossa niin kuin hän olisi aina asunut siellä. Sillä vaikka Englannin maaseutu jylhine linnoineen onkin hieno paikka, niin kyllähän Lontoo on se osoite, minkä kirjoittaa kuoren lähettäjä – tietoihin jonkinlaista ylpeyttä tuntien.

Jos tämä kirjoitus on herättänyt teissä minkäänlaista myötäsukaisuutta, niin tehkää hyvin, ja kuunnelkaa Youtubesta vanha kunnon Thames Television – tunnusmusiikki visuaalisin höystein. Sitä voi hyvin pitää jonkinlaisena läntisen kulttuurin huipentumana. Jos tapaamme matkallamme Mrs. Patricia Routledgen, kerromme hänelle terveisiä puolestanne.

Thames Television knallipäisille

Leave a Reply