BLOG: Yleiskampakeraamisia mietelmiä

“Suomessa on kuulkaas ollut suomalaisia pitkään.”

museo

Tässä on metsäsuomalaisia tai ainakin vasemmanpuoleinen on sellainen.

 

Sunnuntai sitten seurasi lauantaiehtoon edustustehtäviä aivan säädetyssä järjestyksessä. Heräsi kysymys kysyjien ohella, että mitenkähän sitä lepopäivänsä viettäisi. Minä yleensä mietiskelen pitkäänkin, ennen kuin annan lausuntoja. Joten hyvän matkaa puoleen päivään tuli elellä kunnes hiihtelimme samaa latua, että syöminen tekisi gutaa ja että sitten voisi tehdä jotakin muuta. Kamppiin koikkelehdittiin sporalla, kuinkas muuten.

Ja sitten kun oli syöty, niin minä jatkoin miettimistä toki sen verran vauhdikkaammin,että ehdittiin hyvissä ajoin Kansallismuseoon. Sitä saattaisi luulla, että tottahan mies joka on kirjoitellut kummallisia juttuja viimeisestä neanderthalilaisesta ja kaikenlaisista arkeologeista ja sitäpaitsi asuu tätä nykyä Töölön kaupunginosassa, olisi käynyt museon jo ammoin pällistelemässä. Vaan ollut en, sen myöntelen.

Kansallismuseo on sellainen arkaais-kareliaanis-gallen-kallelalais-muoniolais-ypäjäläis-salaperägoottilais-arkkitehtooninen luomus, että minua kiinnosti kovasti miltä siellä sisällä näyttää. Paikalla käyneethän sen tietävät. Ei voi valittaa! Se on juuri sellainen kuin olla pitää. Ei ole mahtipontinen, öykkärimäinen tai pönäkkä, kuten suurvalloilla on tapana. On enemmänkin sellainen hillitty, vähän sisäänpäin kääntynyt, paljolti suomalainen. Mutta seisoo paikallaan kuin graniittijärkäle. Eikä siellä ollut älämölöä, koska se on vasta modernin ajan keksintö.

Katossa on tietysti heti huikeita maalauksia. Ystävällinen museotäti antoi meille sellaiset tarrat, millä voitiin osoittaa että ollaan lunastettu oikeus oleskella museossa. Ryhdyinkin heti katsomaan itselleni sopivaa vitriiniä. Mutta niissä oli niin jännittäviä esineitä, että unohdin koko ponnen museoida itseni. Nimittäin: Suomessa on kuulkaas ollut suomalaisia pitkään.

Sitä ihmisellä on tapana kaahottaa pitkin maailmaa. Yleensä tähän liittyy etenkin suomalaisilla sellainen ajatus, että ne omat jutut, mitä ne muka ovat. Kyllä kaikilla muilla mailla on niin paljon hienompi historia. Kivikaudet ovat olleet jylhempiä, rautakaudet ferriittisempiä, pronssikaudet kiiltävämpiä, historiallisesti on ollut muu maa suu messingillä. Näin ajattelee helposti suomalainen, eikä tajua kuten en minäkään ennen tätä sunnuntaita, että meillähän on yksi helkkarin hieno suomalainen historia aina sinne esihistoriaan saakka, mistä ei määritelmän mukaan ole kirjallista aineistoa, ei statuspäivityksiä, ei tviittejä tahi instagrammeja. Myös nahkaraamatut, Tekniikan Maailmat ja Suomen Kuvalehdet ovat vähissä niiltä ajoin Hesarista puhumattakaan, kun täälläkin eleltiin ja museoviraston mukaan rautakaudella ja kampakeraamisellakin ajalla ihan mukavasti.

Yritänpä vielä ilmaista asian kirkkaammin. Suomalaisen pitää käydä Kansallismuseossa. Hänen tulee varata mukaansa hyvät ja mukavat kengät. On syötävä sopivasti ennen menoa, ei liikaa, mutta ei mitään linnun annoksiakaan. Esihistorian paino harteilla on kelpo taakka, se vaatii hieman proteiinia kannatteluunsa. On jätettävä puhelimista soittoääni pois. Sosiaalisella medialla ei museossa pidä rällästää, sen ehtii myöhemminkin. Harras ja ihmettelylle avoin mieli on eduksi. Vitriineihin ei pidä työntää nenää kiinni niin että hengitys höyrystyy lasiin, muuten tulee amanuenssi ja sanoo topakasti. Siellä täällä olevilla penkeillä voi levähtää.

En muista tiedä, mutta minä olen aivan helkkarin ällistynyt siitä miten runsaan työn ovat tehneet museoihmiset, vaikka nyt Sakari Pälsi. Hänestä tuli aikanaan museon esihistoriallisen osaston johtaja. Hänen nimensä näkyy monissa vitriineissä. Melkoinen määrä suomalaista maaperää on seulottu, kun näytteille asetetut esineet ja artefaktit on aikanaan löydetty, putsattu ja tutkittu. Ja nyt ne dokumentoivat historiaa. Tämän asian kokonaisvaltainen ymmärtäminen sateisena sunnuntaipäivänä on muikea juttu. Yritin ottaa päiväunet kuten tässä iässä on hyväksi, mutta ei siitä mitään tullut. Minua riivasi kampakeraaminen villiintyminen. Ymmärrätte kai. Toivon että – .

***

Ei sitä suomalaista historiaa kirjoitella pakinan muotoon, eikä edes muutamaan sellaiseen. Tarvitaan instituutio, tarvitaan asiaan vihkiytyneet ja koulunsa käyneet historian tutkijat. Heille pitää nostaa malja. Voin vain kuvitella niitä viheliäisiä itikkaparvia, kun joitakin historiallisia suolöytöjäkin on maassamme tehty. Sinne ovat menneet pelkäämättömät dosentit ja loppuvaiheen opiskelijat. Paljain käsin on tartuttu hyiseen maaperään, ja sieltä on varovaisesti pelastettu hauraat muinaismuistot. Työ ei ole päättynyt tähän, siitä se on vasta alkanut. Varovainen kuljetus laitokselle, arkistointi, dokumentointi, arviot, hiiliajoitukset. Ja nyt voi tavallinen nykysuomalainen mennä sunnuntaisin ihmettelemään, että näin on maassamme aikanaan asuttu.

Ne jotka tahtovat nähdä loistokasta historiaa, hurjia kanuunoita, haarniskoja tai miekkoja, pompöösejä linnanneitoja tai ainakin kuvia heistä, ruhtinaita ja muita hulluja, eivät tule hekään pettymään. Kansallismuseossa avartuu tosiseikka, että on sitä osattu maassamme niin sotahommat kuin majesteetillisetkin kuviot. Ei ole mitään, missä olisimme muita maita heikompia tai vähäisempiä. Meillä on kuulkaas jänniä juttuja vitriineissä! Ja mistä itse pidin ja luulen monen kaltaiseni pitävän, siis jos heitä kaltaisiani on monta, on arkistenkin esineiden osuus näytteillä olevasta kansallisaarteistostamme.

Savupirtin rekonstruktion kohdalla piti oikein ajatella ja muistella että en ole tainnut sellaiseen syntyä, saati sellaisessa asua. Mutta miksi se oli jotenkin niin tuttu? Kun päänsä laittoi käyntioven kohdalta sisään, ja aisti vienon savun  ja vanhan puun tuoksun… jokin perisuomalainen, ikiaikainen voima liikahti sisällä. Minä luulen että siinä heittivät geneettisen muistin atomit ja molekyylit voltin, ja sanoivat toisilleen ja tietysti minullekin:

Katsohan, tässä on jotakin hyvin suomalaista. Tämä on sinuun ohjelmoitu, vaikka silloin kuin se on tapahtunut olisi ohjelmoinnista puhunutta pidetty höperönä, tai ainakin metsähaltijoiden noitumana. Sinä tunnet tämän, koska sinun esivanhempasi ovat tämän tunteneet. Sinä olet suomalainen, olet hieman jäyhä ja ehkä umpimielinenkin, mutta savupirtissä sinä pystyisit asumaan vaikka heti, ja ennen nukkumaanmenoa muistaisit tehdä pari rituaalia, että metsänhenget ovat tyytyväisiä ja suojelevat asumustasi.

No niin, ehkä olen tehnyt selväksi omalta osaltani että museossa oli kivaa ja että siellä pitäisi ihmisen käydä jo eläessään. Luulen, että lähiaikoina katselen Suomen historiaa aivan uudelta tolalta. Tulen todennäköisesti miettimään kampakeraamisia suomalaisia. Missä kohtaa heistä tuli suomalaisia? Luulen, että heti kun täältä itsensä löysivät. Suomena olemiseen ei tarvita valtiojulistuksia eikä paragraafeja. Suomi on maapallon sellaisessa kohdassa, että täällä on aina ollut Suomi, vaikka silloinkin, kun Ancylusjärvi vielä lainehti nykyisten moottoriteiden ja kauppakeskusten päällä.

Museovirasto on kirjoitellut, että viitisenkymmentätuhatta esihistoriallissuomalaista on täällä touhunnut rautakauden loppuvaiheissa. Tämä on arvio, koska väestönlaskenta tuli muotiin vasta myöhempinä aikoina. No, jos minun pitäisi ajatella hetki jokaista esihistoriallissuomalaista, niin ei siihen nyt mitään ikuisuuksia tarvita. Jokaisen kohdalla tulen arvioimaan olivatko onnellisia, vaivasiko ikänäkö, oliko herkkyyttä migreeniin. Tuliko vastoinkäymisiä vai onnellisia naimakauppoja. Olivatko humoristeja, oliko niihin aikoihin aikaa olla humoristi. Kiehnäsikö varpaanväleissä muurahaisia. Mitä pitivät haukifileistä. Oliko poliittisiä öyhääjiä, vai osattiinko keskittyä olennaiseen. Näitä tulen miettimään. Museoviraston sanoin kampakeraamiselta ajalta:

“Miesten pituudet ovat vaihdelleet 154-190 cm ja naisten 142-179 cm. Ero ei ole kovin suuri nykysuomalaisiin.”

Leave a Reply