BLOG: Puolustuspuheenvuoro indiekustantamiselle

Käsite indiekustannus purkautuu auki nohevasti allianssin kautta

“If you see yourself as the creative director of your books, from concept to completion and beyond, then you’re indie. You don’t approach publishers with a longing for validation: “publish me please”. (Please, please, I beg you, ple-e-e-e-ase!)

An indie author makes partnerships that help deliver the best possible book to the most possible readers, trade publishers included. Sometimes that might well be working with an agent to sell certain rights or directly with a trade publisher.”

Facebookin eräässä kirjoittajaryhmässä urkeni liki debaatiksi muuan avaus, jossa sivuttiin tätä oikean kirjailijan ja omakustannekirjailijan hierarkiaa. Ja kuten arvata saattaa ihmisten ollessa asialla, suurin osa heitetyistä keihäistä meni ohi maalin. Hierarkiassa ylemmäksi ehtineet – so. oikeat kirjailijat – kävivät torjuntataisteluun saavutetusta asemastaan, arvioni mukaan osin tätä itse havaitsematta, siinä missä oman tiensä kulkijat yrittivät hälventää ympärilleen alentuvasti levitetyn toistaitoisuuden savuverhoa. Valmista ei tullut, mikä onkin yleispätevä sääntö kaikenlaisille keskusteluille, joita ihmisillä on tapana arvokonstruktioistaan käydä.

Syystä että olen indiekirjoittaja/kustantaja/julkaisija, katson aiheelliseksi puuttua keskusteluun hieman laajemmassa mitassa kuin muutamien rivien kommentilla.

Kirjallisuuden lainalaisuuksiin liittyy se väistämätön tosiasia, että vain kovin harva yltää virallista tietä kustannetuksi kirjailijaksi, jonka teoksia myydään kirjakaupoissa. Kirja joutuu muun muassa kaupallisten vaatimusten ristituleen, eikä kaikista teoksista ole myyntiin asti. Aihepiiri ja sitä myöten lukijakunta voi olla kovin rajattua, tuotettu materiaali ei yllä niihin taiteellisiin ja laadullisiin vaatimuksiin joita kustantamot edellyttävät, markkinoilla on ylitarjontaa – tai ylipäätään kysyntä teoksen lajityypille uupuu.

Samaan aikaan on mahdollista mennä kirjakauppaan, ja ostaa sieltä kirja, joka jättää runsaasti toivomisen varaa kirjallisuusarvojen suhteen. Pääsääntöisesti kuitenkin kustantamojen henkilökunta, kustannustoimittajat erityisesti, ovat tehneet työnsä ammattitaidolla ja siten turvanneet kirjallisuusintressejä, joista tuskin kukaan voi olla eri mieltä. Portinvartijoilla on merkityksensä tällä kulttuurisaralla.

Mutta se indiekustantaminen, mitä se on tai oikeammin, mitä se mahdollistaa ja minkä se turvaa?

Lyhyessä kommentissani viitattuun kirjoittajaryhmän keskusteluun käytin sanaa ja käsitettä vapaus. Annoin ymmärtää, että kirjoittamisessakin voi käydä niin, että ihminen taakoittaa tiensä ulkoisilla ja sisäisillä vaatimuksilla. Tässähän käy helposti siten, että kuorma kasvaa sietämättömäksi, kirjoittamisesta katoaa keveys, homma muuttuu suorittamiseksi, jota totta vieköön ajassamme on työelämä- ja muine rientoineen aivan riittävästi jo entuudestaan.

Tässä kohtaa pitää olla tarkkana.

Kyseessä ei ole tinkiminen laadusta. Kirjoittajan on tehtävä parhaansa. En näe tässä mitään eroavaisuutta virallista tietä kulkemiseen. Ilmaisuun, kieliasuun, rakenteeseen ja vakiintuneisiin kirjallisuuden reunaehtoihin on suhtauduttava kuin läheisiin ystäviin, niistä on pidettävä huolta. Mutta mitä tulee monia kirjoittajia riivaavaan pakkomielteeseen tulla oikeaksi kirjailijaksi, mitä mittaroidaan kovin yksikantaisesti vain tätä oikeaa tietä kulkemisella, olen nähnyt ja hyvin likeltä itsekin kokenut sellaisen tragedian, että koko puuhasta menee maku, se muuttuu työlääksi ja ulkoa muottiin pakotetuksi – suorittamiseksi.

Kirjoittaminen on luova prosessi. Sille on annettava aikaa ja puitteet. En katso Mensan jäsenyyttä edellytyksenä oivaltamiselle mitä tämä tarkoittaa suorittamiskontekstissa. Niin moni liian varhain, kesken omaa kehittymistään kirjoittajana, eksyy vaatimusten ja suorittamisen viidakkoon. Internet on täynnä erilaisia kirjoittajablogeja joiden riveistä on kammattavissa esiin ahdistuneisuutta, suorittamista, pakonomaisuutta. En näe niissä vapautta, mitä pidän perustavanlaatuisena taiteellisen ilmaisun ja sen kehittymisen edellytyksenä.

Indiekustantaminen mahdollistaa vapauden.

Kun puuhastelin sen ajatuksen tai oikeammin pakkomielteen parissa, että minusta saattaisi tulla oikea kirjailija, hakeuduin tietysti erinäisiin aihetta sivuaviin kulttuuririentoihin. En tuntenut niissä oloani kotoisaksi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Ihmiset, heidän arvonsa joko sisäsyntyisinä tai ulkoa opittuina hokemina, erosivat omistani. En pitänyt siitä, että joka suunnasta saneltiin mitä ja miten nyt pitää kirjoittaa, mistä pitää puhua, miten on edettävä, mihin on osallistuttava, kenet on tunnettava. Muodissa olevat asiat ja ilmiöt pakotettiin väkisin pöydälle, mistä ne sujuvasti ja päättäväisesti yhdellä kädenpyyhkäisyllä poistin lattialle. En koskaan enää mennyt takaisin.

Ymmärsin että minun on nykyteknologialla sekä mahdollista että kannattavaa tehdä kaikki itse.

Työni myötä olen keskimääräistä nohevampi Unix/Linux – järjestelmien käyttäjä. Niissä olin tutustunut erääseen tiedemaailman käyttämään taitto-ohjelmistoon, joka mahdollisti juuri minulle luontevimman kirjoitusalustan ja laadullisesti digipainoon kelpaavan PDF-materiaalin tuottamisen. Tein sisällön ja taiton itse. Toimitin materiaalin Yliopiston kirjapainoon Helsingissä, mistä noudin pahvilaatikollisen kirjoja (20 kpl, enempään ei ollut sillä hetkellä varaa). Lahjoitin ne lähinnä ystäville ja sukulaisille. Prosessi oli näin yksinkertainen ja kokonaan minun käsissäni. Valmiilla teoksella osallistuin Päätalo-Instituutin kirjoituskilpailuun. Olin saanut jotakin valmiiksi asti. Koin suurta iloa asiasta. Itse kirjasta lisää tämän linkin kautta http://www.enigma.fi/mita-ja-kuka/

Olen yksi lukuisista ihmisistä, jotka pitävät oman tien kulkemista luontevimpana.

Huomattava määrä kirjoja kirjoitetaan ilman vähäisintäkään riippuvuutta virallisesta tiestä. Aihepiiri voi olla sellainen, että minkäänlaisia kaupallisia mahdollisuuksia ei ole. Näillä kirjoilla on kuitenkin oma merkityksensä. Tuhansien kirjojeni kirjastossa on paljon omakustanteisia, seassa suorastaan kirjallisia jalokiviä. Lisäksi käytän monia omakustannekirjoja tietolähteinä asioista, joista ei ole saatavilla mitään tai korkeintaan ylimalkaista tietoa kirjakaupan valikoimista tai Internetistä. Moni kirjallisuushistorian suurista nimistä on aloittanut ja toisinaan jatkanutkin ainakin osittaista omakustanteisuutta.

Oma- tai hienommin indiekustanteisuus on siis työskentelymetodi ja kehys, joka mahdollistaa (vapauttaa) keskittymisen itse kirjoittamiseen ilman aikataulupaineita, tai ulkoisten mittarointien kohteeksi joutumista. Oikein oivallettuna tämä tukee myös laadullisia intressejä, vaikka niin kovin usein toisin väitetään. Sananmukaisesti kaikki on itsestä kiinni. Ensimmäisen kirjani puitteissa tein tietenkin myös virheitä, niin sisällön kuin teknisen taitonkin suhteen. Seuraavasta tulee parempi.

Erilaisissa elämäntilanteissa indiekustantaminen on myös varsin salliva.

Tässä on mennyt useita vuosia siten, että muut kiireet ovat olleet päällimmäisenä. En ole ehtinyt enkä ehkä jaksanutkaan kirjoittaa kovin paljoa. Mutta vastaan tästä vain itselleni, enkä ole soimannut itseäni tai lähettänyt sähköpostiini kiukkuista palautetta. Annan asioiden ja itseni levätä. Kirjoitan silloin kun haluan, siitä mistä haluan, kenelle haluan – olenhan indie-ihmisenä vapaa kuin taivaan lintu.

Ja mitä tulee käytyyn debatointiin oikeiden ja indiekirjailijoiden välillä, sanon vain: ota ihminen ihmisenä, anna kertoa tarinansa.

 

 

thailiterature.fi | thaikirjallisuus.fi avataan syksyllä 2017

 

Syksyn 2017 kieppeillä avaan thaimaalaiseen kirjallisuuteen keskittyvän sivuston.

Pääosin painotus on klassisessa kirjallisuudessa, mutta resurssien mukaan – ajan myötä – myös tuoreemmassa. Sivustolle kaivataan sisällöntuottamiseen ja moderointiin vapaaehtoispohjalla kaakkois-Aasian kontekstissa pysyen

-Thai- ja Isaan – kielen kääntämisen
-alueellisen yleisen historian
-yleisen kirjallisuustieteen
-maantieteen (kaakkois-Aasia)
-kulttuurintutkimuksen (kaakkois-Aasia)
-taiteen (laveasti kirjallisuus, teatteri, kuvataide jne.)

asiantuntijoita, joita yhdistää toive saattaa thaimaalaisen kirjallisuuden näkyvyys ja tavoitettavuus sen ansaitsemalle tasolle, myös suomalaista akateemisen tutkimuksen maailmaa ajatellen.

Sivuston tavoitteina ovat ainakin

(1) yleinen thaimaalaisen kirjallisuuden tunnettavuus Suomessa
(2) klassisen thaimaalaisen kirjallisuuden suomentamisen helpottaminen
(3) Helsingin yliopiston kirjaston varustaminen kattavalla kokoelmalla
(4) helposti lähestyttävän, koherentin “portaalin” muodostaminen suomalaisille
(5) yhteistyö kansainvälisten organisaatioiden kanssa aihepiiriin liittyen

Sivuston [thailiterature.fi | thaikirjallisuus.fi] perustamiseen johti työlääksi kokemani, kuukausien mittainen lähdemateriaalin etsintä oman kiinnostuneisuuteni puitteissa ja toisaalta havainto siitä, että vaikka tietoa sinällään ja jossakin määrin on saatavilla eri lähteistä, on se kuitenkin luonteeltaan sirpaloitunutta; ja edelleen, se perimmäinen oivallus että thaimaalainen kirjallisuus on suotta jäänyt Aasiantutkimuksen tavanomaisten kohteiden varjoon.

Mikäli koet haluavasi osallistua hankkeeseen, ota yhteyttä joko FB:n yksityisviestien tai mikko<at>enigma.fi kautta. Kesä- ja heinäkuun aikana on muita työkiireitä ja kuukauden loma Thaimaassa, mutta elokuusta lähtien sivustoa työstetään aktiivisesti.

Parhain terveisin,
Mikko

 

ROMAANIT: Hongankolistaja

“Silloin kaikki ikään kuin pysähtyy, metsä tietää odottaa kauheaa mäiskettä, Hongankolistaja ottaa männystä mittaa ja nujertaa siltä luonnon.”

4639814024_e8edffff44
[1]

Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Anton Salminen oli tullut kotiinsa ja pysähtynyt eteiseen, olohuoneen rajamaille, laskenut hitaasti ruokakassinsa lattialle, kuulostellut hiljaisen elämänsä ääniä. Saksalainen, kellosepän poistomyynnistä ostettu seinäkello oli raksuttanut samaan tahtiin kuin korvissa kohiseva pulssi. Avoin tuuletusikkuna huojutti pölyyntyvää verhoa. Silloin Anton oli neljänkymmenen, ja hänen tavaransa näyttivät vanhoilta. Asunnossa kaikui jo tulevien vuosikymmenten yksinäisyys.

Missä olivat nuoruuden ystävät, minne olivat menneet ja kenet ehkä naineet. Useimmilla ellei kaikilla jo lapsiakin. Mitä jää Antonille kun vahvat mielipiteetkin olivat haihtuneet, eikä päivän sanomalehdestä välittänyt lukea pääkirjoitusta. Olihan toki työ ja satunnaiset kalareissut Huttusen kanssa. Sitäkö se täst’edes, näinkö olisi ajat vietettävä. Tottuuko sitä, mietti Anton, eikö tämä ole luopumista ei-mihinkään, ei-kenellekään.

Jos olisi seuraava sukupolvi, poika josta tulisi insinööri, mahtava siltainsinööri, jonka työtä ihailtaisiin ulkomaisissa lehdissä, tai ehkä tytär, joka laulaisi oopperassa vieden joskus isänsä ulkomaille! Miten vanha silloin olisin, mietti Anton. Ehkä tytär häpeäisi isäänsä, ehkä poika ei työkiireiltään ehtisi.

Miksi Lydia tahtoi lähteä Helsinkiin ja jättää kaiken taakseen. Olisihan täällä ollut kulttuuripiirejä, kesäisin teatteritoimintaakin. Sinne kuitenkin lähti Antonin elämän toinen puoli, eikä hänelle jäänyt muuta luottamustehtävää kuin junan huolto, junan jolla Lydia matkusti pois Antonin jäljiltä. Vieläkin hänestä tuntui, että oudot kiskot oli valtio vetänyt, kun vain yhteen suuntaan menivät. Ja niin kului kaksi vuosikymmentä, eikä muu vaihtunut kuin naapurimaassa tehty henkilöauto, jollaiseen sai muutamien vuosien välein edullisen rahoituksen.

Ja mitä kuului Antonin veljelle, hänkin etelään muuttaneita? Viimeksi kun kävi näillä kulmilla, oli etäisen ja välttelevän oloinen. Vielä nuori mies, ajatteli Anton. Jokin siinä pääkaupungissa tekee ihmisistä tuollaisia. Kierrettiin vanhoilla paikoilla, nähtiin tuttuja. Noustiin vaarallekin, siellä Risto sanoi että ei tiedä onko täällä kotonaan enää vai onko kaupungistunut, peruuttamattomasti moderni ihminen.

Sitten Risto lähti kotiinsa paria päivää ennen suunniteltua eikä sen jälkeen ole tullut käymään. Jos sille soittaa, on kuin soittaisi neiti Ajalle: tietää missä mennään, tosin mitään muuta ei käy ilmi. Takaisin se ei soita koskaan, paitsi silloin kuin vanha yhteiskoulun rehtori menehtyi. Ihmeellinen on tuo side minkä opettajisto jättää koululaisiin, kun kestää vuosikymmenet.

Ehkä Risto siellä viihtyy hyvinkin, onhan sillä osake ja hyvä auto. Vaimo on vähäpuheinen, sinällään rempsakas mutta asiat ominaan pitävä naisihminen. Risto oli löytänyt Maijun työpaikaltaan. Harvinaista kyllä suhde on kestänyt yhteiset työmatkat jo näinkin pitkään. Puhuukohan ne työasioista iltaisin?

Viime talvena Anton mietti matkaa Helsinkiin, rautateiden miehenä kustannukset olisivat olemattomia. Kävipä kirjastosta kartankin ja matkailijaesitteitä, mutta helmikuun hankiin laantui koko juttu. Eräänä yönä Anton näki unta matkastaan.

Hän löytää veljensä jostain Rautatientorin liepeiltä, kaikkialla on polviin asti magneettinauhoja missä kahlata, puissakin niitä riippuu kuin liaaneja tai palokunnan kuivumaan asetettuja letkuja sahapalon jälkeen. Ihmisiä ei ole kaduilla mutta tuuli puhaltelee reikäkortteja kuin syksyn lehtiä, kylmiä taloja puistojen reunamilla ja kaikki tyhjillään.

Vihreällä puistonpenkillä Risto odottaa vanhanaikainen hattu päässään ja sadetakki harteillaan, sanoen: ‘Yhdeksänraitainen on päivän sana’ eikä Anton tiedä onko tässä oikeasti veli vai onko tämä jokin kummajainen, jotakin mitä on yrittänyt unohtaa sitten lapsuuden vuosien tai ehkä tämä on sittenkin se pahempi vaihtoehto, tässä on veli, joka elää tietokoneiden kanssa, ehkä vaimokin on robotti, jonka Risto ohjelmoi aamuisin? Tule Risto kotiin, maanittelee Anton, mennään kalaan Huttusen kanssa ja saunotaan, soitan Lydialle että laittaa kaiken valmiiksi, mutta Risto vain vakuuttelee miten yhdeksän raitaa hoitaa homman.

Seuraavana aamuna esitteet ja kartat menevät kirjastoon ja pysyvät siellä. Ristolle ei tullut edes soitettua, ei tiennyt koko matkan valmisteluista mitään, joten ei ollut peruutettavaakaan. Kevät meni työvuoroissa, lämpimiä tuulia nuuhkiessa aurinkojäillä Huttusen kanssa, puolilevottomassa kesän odotuksessa. Juhannukseen asti töitä, sitten kesäloma niin kuin aina ennenkin, aseman seudulla notkuen ja saapuvia junia katsellen, laiturillinen lomalaisia mutta ei ketään jota odotettiin. Ja on myönnettävä että pariin otteeseen Huttusen kanssa humalikkopuuhia, saa kai sitä kesässä hieman kun ei äidy riitelemään tai sivullisia uhkailemaan.

Syksyn tullen Antonilla oli rauhoittunut mieli, kesä mennyt niin kuin edellisetkin mutta hyvä kesä se oli ollut. Ihminen tuntui levänneeltä ja ilma oli kuulas; talveen saatteleva. Iltavuoroista tullessa näkyi kettuja tienvarsilla, vanha kansa sanoi että kova talvi on tulossa, kun ketut kopistelevat porstuaan. Marraskuussa Anton vaihtoi uudempaan autoon ja sai hyvän autoradion tingittyä mukaan. Tässä mallissa on lämmitettävät istuimetkin.

Sodan käyneenä Anton ymmärsi, että huonomminkin voisi olla; hän elää, jos ei nyt luksuselämää niin hengittää kuitenkin. Moni koulukaveri jäi sille tielleen. Niissä metsissä on ikuinen hiljaisuus. Lydian tietämättä Anton on seurannut pääkaupungin teatteritapahtumia jo pitkään. Kirjastossa on Helsingin Sanomat saatavilla. Anton tietää että Lydia on menestynyt näyttelijätär, joka asuu muodikkaasti Eirassa. Pieni toivonvire on aina matkassa. Siitä ei puhuta mitään että Lydialla olisi mies, ei edes naistenlehdissä joita Anton salaa selailee. Lehdissä on kuvia joista näkee, että Lydiaa ovat vuodet kohdelleet lempeästi.

Sitä ei ole helppo ymmärtää, miksi Lydia liehakoi nuorten pitkätukkien, rettelöitsijöiden ja opiskelijavetelehtijöiden seurassa. Toisinaan on mielenosoituksia joissa vaaditaan lähinnä Vietnamin sotapuuhia lopetettavaksi mutta myös outoja asioita, pitäisi tehdä samoin kuin naapurimaassa vaikka hiljattain asiasta taitettiin miehissä peistä. Siitä pitääkin taas vaieta, se ei ole nykyään huudossa, huomaa Anton. Helsingin hullutuksia.

[2]

Pelttasvaara on meijeriosuuskunnalla ja luontaisella purotaimenkannalla varustettu keskisuomalainen kunta. Asukkaita on kolmen ja puolen tuhannen paikkeilla, mökkiläisiä ja muualta tulleita lisäksi viitisen sataa. Seutukuntaa reunustaa yhdeltä puolen uusi pikatie ja toisella sivustalla, jylhän vaaran kupeessa, pienten jokien ja järvien täplittämä metsä.

Kirkonkylän pohjoispuolella on teollisuusalue. Siellä puolikkaiden öljytynnyreiden, työhaalareiden ja kuulosuojainten verkkoaidatussa maailmassa tehdään puutarhakalusteita, jyrsitään metallista mittatarkkoja kapineita maailmanmarkkinoille, ylimalkaan yritetään kovasti seilata suhdanteissa siinä sivussa vaihtelevasti työllistäen. Harvasorminen puuseppä työstää kaukaisista maista tuodusta jalopuusta kiväärin periä ja tietysti joku korjaa vanhoja henkilöautoja (A. Huttusen Korjaamo Oy).

Hylätyssä maalitehtaan varastohallissa tehdään myös pontikkaa silloin tällöin, mutta syrjäisellä paikkakunnalla virkavalta ei tee suurta numeroa pienistä asioista. Suurin osa väestä lienee ainakin kaukaista sukua toisilleen, eikä keskisuomalaiseen luonteenlaatuun kuulu joutavanpäiväinen kinastelu.

Elämänkaari on verkkainen. Ihmisiä syntyy, elää ja kuolee tasaiseen tahtiin. Vanhoja ei juuri muistella, vaikka joitakin äkkivääriä tämän kokoisesta kylästä toki löytyy. Milloin on tehty huonot talokaupat, myyty maat liian halvalla tai kalliilla, toisinaan on jonkun hevonen kengitetty väärin. Erityisesti ne joiden aikana on menty autoilla joka paikkaan, ovat näistä hevosasioista tärkeinä. Niin toimii ihmisen mieli suurissa ja pienissä kaupungeissa.

Maanviljelystäkin tietää parhaiten aina se, joka ei pellolle satu muutoin kuin ehkä ojaan ajaessaan, juhannuksenvieton tai muun karkelon yhteydessä. Kunnallispolitiikka on Pelttasvaaran rajojen sisällä yhtä sekaisin kuin valtionkin tasolla. Puhutaan yhtä ja selitellään toista. Silloin harvoin tehdään, kun julkilausumilta ja ponsipuheilta ehditään.

Kekkonenkin pysähtyi joskus matkoillaan pohjoiseen, joten ei täällä nyt aivan etäällä sivistyksestä olla. Jos kohta yleensä presidentillä olikin proosalliset syyt vierailuunsa. Kahvia tulee juoduksi paljon, kun edustaa.

Talvinen torstaipäivä kuroutuu pakkasiltaan. Taloyhtiön parkkipaikalla on hiljaista, mutta yhden naapurimaassa valmistetun henkilöauton tienoilla puuhastelee suurikokoinen ja karvareuhkalla varustettu runsaasti keski-ikäinen mies. Kuuluu rahinaa ja raaputusta, ähinää ja talvisaappaiden narskahtelua. Vaikka auto on ollut lämpötolpassa, ikkunat ovat kovassa jäässä.

Mies pitää tauon ja pyyhkäisee jäätyneitä pisaroita valtoimenaan rehottavista mursunviiksistään. Kuun ja katuvalon loisteessa on hassu rengas tai kehä. Hengitys höyryää. Anton Salmisella on viisi vuotta eläkkeeseen. Ei näin vanhaa pitäisi enää iltavuoroilla kiusata. Ei, en kerrassaan halua mennä töihin. Tahdon olla kotona ja katsella televisiota, miettii Anton. Ehkä nukkumaanmenon yhteydessä vilkaista mitä lämpömittari sanoo ja kääriytyä peittoihin. Miksi pitää öitään riekkua. Voisiko sitä… tohtisiko soittaa töihin, sanoa että on sairaana. Flunssa. Kun on niin kylmääkin pidellyt. Anton kopauttaa piipun saappaan pohjaan ja täyttää pesän, sytyttää. Piipussa hehkuu oranssi kajo.

Auton lokasuojaan tulee takamuksen painallus, kun Anton nojaa autoon. Teryleenihousut eivät kauan lämpöä pidä, joten Anton nousee puoli-istuvasta asennostaan ja kokeilee haroen etuovesta, onko autossa jo lämmin sisällä. Matkustamon valo on kirkas. Se jotenkin herättää Antonin mietteistään. Vielä on mentävä, pitää hoitaa hommat, ei voi jäädä kotiin vaikka mieli tekisi.

Kyllä minä teen minkä lupaan, miettii Anton. Mutta ensi viikolla puhun kympin kanssa, voisiko katsoa vain päivävuoroja. Eihän siitä ole koskaan puhuttu. Ehkä se onnistuisi, miettii Anton ja lähtee pimenevään iltaan kohti rautatien huoltovarikkoa. Auton renkaat ovat neliskulmaisen tuntuisia, ennen kuin ne lämpenevät ja pyöristyvät. Mutta sisällä autossa on lämmintä ja radiossa soitetaan mukavaa musiikkia. Punaiset takavalot näkyvät kauas.

[3]

Huttunen nojaa vanhenevaan Ford Prefectiin ja käy itsensä kanssa jaakobinpainia. Alkukevät on innoittanut edellisiltana runollisiin puuhasteluihin, eikä aamunkajossa korjaamon pihalla häärivä mies ole parhaimmillaan. Korventaa. Kahvia ei tee mieli, mutta ilman ei herääminenkään tahdo sujua.

Onneksi toimistossa on sohva johon aikojen saatossa on muotoutunut eräänlainen valos Huttusesta. Hän kun ei viisikymmenluvun jälkeen ole tuntenut raavaaseen työntekoon suurempaa houkutusta, vaan on mieluummin aika ajoin tahtonut pohdiskella, ‘suunnitella liiketoimintaa’, niin kuin vielä joitakin vuosia sitten asian esitti.

Mutta ikä tuo rehellisyyden: Huttunen on tätä nykyä avoimesti työnvastainen ja ylpeä siitä. Tämä on tietysti yrittäjälle hieman kyseenalainen juttu. Toisaalta halli on maksettu ja pieni asuntokin. Ei tarvitse enää rehkiä niin kovasti, on sitä Huttusellakin ikää eikä näistä nykyautoista ole Huttusen mieleen. Tympii tämä pikkuautojen parissa rekkulointi. Vaan onneksi on vielä vanhoja Letukoita ja Kyrslereitä kylällä, niissä venttiilit sijaitsevat missä pitääkin eli sylinteriryhmän sivussa. Kaiken niistä voi korjata ja käynti on kuin ‘Sipeliuksen sonaatissa’ vaikka tästä Huttunen ei tiedä enempää, kuin ikääntyvä varis venttiilien säädöstä.

Niin vaihtuvat päivät Huttusen korjaamolla, siinä missä paremmissakin piireissä. Autot saavat huoltonsa, kylän automiehet turinareissunsa ja kunta verotulonsa. Alkavan kevään aurinko kiillottelee jo hallin kattoa. Ja sitten nukkuu myös Huttunen, selviävän miehen kevenevää unta, keskuslämmityspattereiden naksahdellessa.

-Huttunen!
-Mmm.
-Huttunen, se on Anton tässä, heräilehän mies jo!
-Mmm. Uu-u. Anton. Ynhh. Terve.
-Laitanko kahvit tulemaan?
-Juu.

Anton on tullut käymään Huttusen luona. Korjaamon Ford-kello lähestyy iltapäiväkahta, joten molemmat yönsä valvoneet ovat saaneet unen päästä. Huttunen on kylläkin niitä, jotka ovat parantumattomasti hitaita heräämään.

Sodassakin, väitetään, Huttunen nukkui monen rynnäkön ja rähinän ohitse, jos sattui aamutuimaan aseiden pauke. Sitä ei Anton voi uskoa. Huttunen kuittaa koko jutun, että onhan näitä sotatarinoita, mutta ei suoraan kiistä. Yhtä kaikki, hengissä selvittiin, nyt juodaan kahvit. Katsotaan mistä maailma on tänään tehty.

Jos meitä vielä tarvitaan, sanoo Huttunen, ei passaa koko päivää rokuliksi laittaa. Anton ei välitä oikaista tehneensä yön töitä, arvelee kuoman haju- sekä muista ilmiöistä päätelleen ottaneen lämmikettä ehkä runsaamminkin edellisiltana. Ulkona satelee harvakseltaan hötölunta, kun Huttusen olo tokenee kahvista ja kokonaisia lauseitakin muodostuu.

-Lähdetkö Huttunen Helsinkiin. Minun matkassa.
-Helsinkiin, oletko hullu. Miksi.
-En ole hullu mutta menen katsomaan, mitä Lydialle kuuluu.
-Lydialle?
-Hänelle hyvinkin. Siitä on kaksikymmentä vuotta.
-Juu. Siis on.

Miehet istuvat toimiston kahvipöydän äärellä, Antonilla on vielä ulkotakki päällään. Huttunen käynnistyy kuin vanha dieselmoottori, ähisten hiljaa, savua nousee Armiro-tupakasta. Pöydällä on auton renkaan mallinen tuhkakuppi, jossa lukee Goodyear. Lasinen astia on puhdas, yleensä Huttunen tupakoi pihalla, on siisti vaikka muutoin hieman boheemi eläjä. Anton täyttää piipullisen ja puhaltelee sankkoja tupruja. Ollaan hiljaa, vanhat kalakaverit katselevat toisiaan ja miettivät menneitä. Sitten Huttunen rykäisee ja kohentaa asentoaan:

-Sinä mietit sitä Lydiaa vieläkin.
-Kyllä sinä muistat Huttunen, Lydian.
-Miksi se lähti sinne Helsinkiin. Sanoiko sitä.

Anton ei osaa sanoa mitään, kunhan tonkii piipun sisustaa ja kopistelee tuhkakupin reunaan. Huttunen stumppaa Armiron ja sytyttää toisen. Tässä ollaan selvästi perimmäisten kysymysten äärellä, Huttunen miettii ja antaa toiselle aikaa. Anton tuntuu kiemurtelevan, vaikka ei juuri liikahda tuolissaan.

Kun hiljaisuus tuntuu jo painostavalta, Anton kokoaa itsensä ja kertoo Huttuselle pitkän tarinan, jonka Huttunen tietysti jo entuudestaan tuntee. Välillä sanat ovat eksyksissä, mieli takertelee vanhoissa muistoissa, pala nousee kurkkuun. Tämä ei ole helppo asia Antonille, kahden vuosikymmenen painolasti on raskas. Asia on sillä tavoin, että Lydia on Antonin suuri rakkaus, eikä keskisuomalaisen miehen elämään mahdu kuin yksi sellainen, päättelee Huttunen.

Sanojen kaiku siintyy hiljaisuuteen. Anton on jotenkin uupuneen oloinen, katselee hajamielisesti toimiston ikkunasta hämärtyvään iltaan. Murahtaa vain, kun Huttunen tarjoaa lisää kahvia. Siinä missä Antonin vallannut hiljaisuus tekee tilaa Huttusen kasvavalle toimeliaisuudelle, illan pimeys väistyy Huttusen katseen kirkastuessa ja kierrosten noustessa.

-Anton milloin sinä tahdot sinne Helsinkiin?
-Lähdetkö?
-Lähden tietenkin. Milloin mennään. Oletko miettinyt?
-No, jos toukokuussa?
-Toukokuussa? Miksi vasta sitten, mikäs meitä estäisi?
-Se on kevään aika. En minä saa töistä vapaata ennen.
-Toukokuu. Annas kun katson.

Huttunen puuhastelee työpöydän äärellä, siirtelee paperipinoja sinne tänne, sanomalehtiä ja teknisiä käsikirjoja. Jostain kirjoitusalustan alta löytyy Huttusen etsimä esite korjaamomessuista Helsingissä. Se on niin kuin Huttusen liiketoiminnan suunnitteluun erikoistuneiden aivojen muistilokerossa lukee, että messut pidetään toukokuussa. Messukeskuksessa, innostuu Huttunen. Se on aivan upouusi paikka, siitä oli televisiouutisissa.

Viimeksi Huttunen on käynyt Helsingissä olympiavuonna. Samana vuonna kuin Huttusen aarre, harmaa Dodge Kingsway, jonka hän osti Antonin isältä pastori Edward Salmiselta, oli tehty jossain kaukana Atlantin toisella puolen. Se oli kulkenut pitkän matkan laivassa ja sitten päätynyt Helsingin olympialaisten virallisen toimikunnan käyttöön, kun piti näyttää muun maailman silmissä jotenkin kelvolliselta.

Ei käynyt laatuun että pelkkiä itäautoja jonottaisi pääkaupungin kaduilla. Suomen Pankki joutui vastentahtoisesti myöntämään tuontilisenssejä länsiautoille. Valuuttapako oli sodasta toipuvalle maalle konkreettinen ongelma vielä viisikymmenluvun alussa.

Kolme vuotta myöhemmin Antonin isä oli ostanut Dodgen saatuaan papin viran Pelttasvaarasta, ajellen autolla harvakseltaan virkamatkoja. Sitten lääkäri oli kehottanut pastoria luopumaan ajokortista. Huttusella oli niihin aikoihin enemmän työtehoa kuin koskaan jälkeenpäin ja siksi oli käteistä rahaakin, siinä missä Anton oli valtion palkalla kituutteleva junavarikon mekaanikkoharjoittelija.

Dodge päätyi Huttusen talliin eikä sieltä lähtisi ennen viimeistä matkaa, poikkeuksena ehkä Anton, jonka suhteen Huttunen oli aina luvannut keskustella ensin, jos auton myynti tulisi ajankohtaiseksi. Eikä Antonilla ollut Dodgen suhteen hätää, muistojahan autoon liittyi mutta Huttusen hoidossa se oli hyvässä tallessa.

-Tule Anton tänne.
-Hallin puolelle, mitäs siellä?
-Tules nyt.
-Ai Dodgea katsomaan.

Huttunen puuhasteli innokkaasti puuvillakankaalla suojatun autonhahmon ympärillä. Sai irrotetuksi huolella solmitut narut ja nosteli peitteen auton päältä. Näin kun autoa säilytti, ei pöly päässyt kertymään laseihin tai korin päälle. Auto oli ikään kuin säilykepurkki, jonka saattoi avata sitten kun oli sellainen tunne mikä ihmisellä joskus tulee, kun pitää saada ruisleivän päälle sardiinia tomaattikastikkeessa tai ilman.

Ja hyvässä kunnossahan Dodge oli. Tuohon aikaan ei Amerikassakaan ollut kromia tuhlattavaksi asti. Auto oli asiallisen jos kohta hieman harmaankin oloinen, mutta verrattuna tyypilliseen suomalaiseen perheautoon suorastaan loistelias. Alkuperäinen maalipinta kiilteli vieläkin tasaisesti, lasit olivat kirkkaat, autolla ei juuri oltu ajettu talvisin tiesuolan runtelevan vaikutuksen takia.

Dodge oli sellainen ilmestys, että jos siihen laittaisi pienen lipun etulokasuojaan, koppalakkisen kuljettajan ja takapenkille kaljun miehen, voisi kuvitella leijonavaakunan rekisterikilven paikalle.

-Sinäkö meinaat Huttunen että tällä?
-No tietysti. On se aika sinunkin pitää junista tauko. Jos kerran mennään Helsinkiin asti, niin mennään kuin herrat konsanaan.
-Mutta minä saan henkilökuntahinnalla liput.
-Kuule Anton me mennään Dodgella. Ja tästä ei väännetä.
-No jos niin kerran haluat. Mutta se tulee kalliiksi, ei minulla ole…

Huttunen ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Antonin estelyä. Kun jokin asia on päätetty, se on tässä yhtiössä päätetty, sanoi Huttunen ja lisäsi että Antonin on turha miettiä Dodgen kustannuksista, hän kyllä maksaa menovedet mennen tullen ja öljytkin, että rupeahan hyvä mies suunnittelemaan mitä siellä Helsingissä sitten tehdään kun sinne päästään.

Mennessä pysähdytään parissakin paikassa, minä tiedän missä asuu muutamakin Äyräpään kaveri, Huttunen jakeli komentojaan kuin joskus silloin ollessaan huoltojaoksen päällikkönä. Ja niin kului rattoisa tunti, kun Huttunen tarkasteli nestepintoja, lisäili renkaisiin ilmaa ja tutki että akussa on virtaa ja mitä nyt pitkään tallissa seisseen auton käyttöönottopuuhin liittyy. Yksi polttimo oli palanut ja sen vaihtoon kului tovi, sillä kuuden voltin lamput alkoivat olla katoavaa kansanperinnettä Huttusenkin korjaamossa.

Uusia keltaisia Cibie-polttimoita sisältänyt pahvilaatikko putosi hyllyltä, särkien suurimman osan lattialle, mutta tämä ei tuntunut Huttusen intoa laimentavan. Ei vaikka siinä rytinässä moni ranskalainen auto jäisi valoja vaille, ennen varaosakauppiaan seuraavaa käyntiä.

-Laitahan Anton toimistosta kahvinkeitin ja valot pois.
-Ajelulleko…
-Nyt käydään ajamassa kylänraitti Dodgella. Ei olla vuosiin!
-Heh, olet sinä kanssa yksi veijari, Huttunen.
-Minä sulle veijarit näytän.

Hallin ovi aukesi lumisateeseen ja Dodge ajettiin ulos etupihalle. Se kävi tyhjää levollisesti niin kuin autoilla ennen muinoin oli tapana, ilman kovaäänisiä pakoputkia, tuplanokka-akseleita ja muita nykynuorison rituaaleja.

Anton ja Huttunen olivat kolmekymmenluvun nuorisoa, eli viimeistä kunnollista sorttia. Molemmat olivat syntyneet 1915, ehtivät parahultaisesti jos eivät aivan poikasina niin nuorina miehinä sotaan, missä menikin sitten kaikkiaan viisi vuotta.

Huttunen oli jo nuorena miehenä niin kovasti autojen perään, että päätyi niihin tehtäviin rintamallakin, eikä Antonkaan juuri kivääriä käyttänyt kun jakoavaimessakin oli tarpeeksi. Junia Anton huolsi sodassa, mutta rauhan tultua piti mennä erikseen Valtion Rautateiden oppilaitokseen ja sen jälkeen harjoittelijaksi.

Koko sotapuuha oli jotenkin Antonille vastenmielinen, liekö sitten pappiskodin arvomaailma tässä tullut esiin. Pitäisi noin suurin piirtein vältellä konflikteja, yrittää keskustella, olla valmis vähän joustamaankin, sanoi isä-Edward sunnuntaisin kirkon jälkeen.

Ja mikäpä oli Antonilla tätä oppia kyseenalaistaa, kunnes pienen maan suurilla naapureilla tuntui olevan kovin päättäväinen asenne: maailmaa piti muuttaa vaikka väkisin. Niin siinä kävi että Antonille oli helpompaa jatkaa jo totuttua päivätyötä, junat oli kerran oppinut eikä tässä maailmassa voinut enää luottaa mihinkään paitsi ehkä junien kulkuun.

Jos ne pysyivät raiteillaan sodassa niin miksikäs ei rauhan tullen, pohti kolmenkympin korvilla verkkaan aikuistuva Anton. Ja sillä tiellään Anton oli yhä, vuosikymmeniä myöhemmin, kotipitäjän juna-aseman huoltovarikolla.

Huttusella oli samaten selvät sävelet sodan jälkeen, kerran kun autoihin uppoutuu, niin kovin vaikea niistä on irrottautua. Ensin Huttunen oli töissä osuusliikkeen meijerin kuorma-autojen huoltokorjaamolla, mutta jo 1950 oli esillä oman liikkeen perustaminen ja näin Huttunen osuuskassan tuella tekikin. Nyt oli siis neljännesvuosisata pienyrittäjän arkea takana, oppirahat maksettu moneen kertaan ja jotain pientä pysyvääkin saatu aikaiseksi.

Autoista Huttunen ei tätä nykyä niin paljon perustanut, paitsi ehkä Dodgesta ja muutamasta kylän ikämiehen ‘kunnon autosta’ ja tietysti Erskinestä jolla Huttusen äiti korkeasta iästään huolimatta, silloin tällöin ajeli kirkonkylälle ruokaostoksia tekemään. Erskine oli kaksikymmenluvulta, siis oikea kanttiauto ja sitä oli yritetty muutamaan otteeseen ostellakin lähinnä filmiyhtiöiden ja reklaamitoimistojen hankkeisiin, mutta Viktoria-äiti oli tiukkana: Erskineen ei koske kukaan.

Dodge liukui pehmeästi teollisuuskylän pääväylälle ja Huttunen käsitteli vaihteita vanhasta tottumuksesta huomaamattomasti. Oudompi olisi luullut autossa olevan automaattivaihteiston. Kiirettä ei ollut, vaikka Dodgella kyllä pääsisi tiukan paikan tullen vieläkin melko kovaa. Herrat Huttunen ja Salminen tapasivat jo ajatella, että tässä ollaan gentlemanneja, tahkoa on kierretty sen verran että kloppimaisiin elkeisiin ei ole tarvetta.

Teollisuuskylästä oli kilometrin verran matkaa vanhalle kirkonkylälle ja sieltä taas loivaa alamäkeä kohti uutta ostoskeskusta, pääkadun varrella sijaitsevien ruokakauppojen, polkupyöräliikkeen ja kukkakaupan ohitse kohti toria.

Väkeä oli liikkeellä harvakseltaan, mutta Dodge ja miehet herättivät huomiota. Joku heilautti arasti kättään, toinen seisahti hetkeksi ikään kuin vetämään henkeä. Lumi peitti toriaukeaa ja salaperäisyys miesten aikeita.

Jotain tässä on suunnitteilla. Ei Huttunen turhan päin Dodgea ulkoiluta ja mitä tekee Salmisen Anton matkassa? Onko ehkä autokauppa tekeillä, miettivät muutamat torin nurkilla kuljeskelevat ihmiset.

Huttunen kiersi torin ja pysähtymättä muutoin kuin pääkadun ja Kirkkotien risteyksessä jatkoi matkaansa takaisin kohti teollisuuskylää. Anton oli vajonnut mietteisiinsä. Tuttu auto, äänet ja hajut, toivat mieleen kaukaiset ajat kun isä-Edward vielä eli. Silloinkin tehtiin torikierros, ei aina mutta joinakin sunnuntaipäivinä.

Ja myöhemmin, kun Anton oli itse ajanut autoa, tällä samalla penkillä oli istunut Lydia. Vielä silläkin matkalla, kun Anton oli ajanut Lydian juna-asemalle. Autossa oli ollut hiljaista, Lydia ei tahtonut puhua lähdöstään nyt kun se oli varmaa, se oli peruuttamatonta eikä Antonin kannattanut siitä enempää tivata, sanoi Lydia. Joskus vielä ymmärrät, sanoi noustessaan autosta.

Sinä iltana Anton ajeli näennäisen päämäärättömästi maakunnan metsäteillä, pysähteli joskus piipulliselle, kuljeskeli orpona ja hiljaisena. Vähän sen jälkeen Huttunen oli ostanut Dodgen ja Salmisen Anton pienen osakehuoneiston, missä yhä asusteli. Eikä Anton kirjoittanut Lydialle, kun nimenomaan oli kielletty näin tekemästä.

Joitakin satunnaisia pääkaupungissa kävijöitä lukuunottamatta Anton oli Helsingin Sanomien varassa niiltä osin, mitä tuli Lydian kuulumisiin.

Huttunen sanoi Antonille, että putiikki on nyt kiinni pari päivää ja hän tekee hieman suunnittelutöitä. Ylihuomenna tai sen jälkeen voitaisiin katsoa mitä on siihen mennessä koossa, mutta Anton saisi kyllä tehdä oman osansa matkasuunnitelmista.

-Ei sinne voi tuosta vaan töräyttää, jos et ole Lydiaa kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt, tuskin hän arvostaa jos nojailet tuppisuuna oven takana. Tai pahempaa: jaellen latteuksia sivistyneelle naiselle.

Sitäpaitsi, Huttunen jatkoi, saat totutella ajatukseen että käymme vielä katsomassa sinulle vähän metropolivaatteita. Vaikka näillä seuduin voidaan ollakin vähän rennommin, siellä Helsingissä on toinen meno. Joudutaan muuten vielä siveyspoliisin puhutteluun, luulee että ollaan juopporenttuja.

Huttunen piti akateemisen tauon, katseli hieman Antonia ja itseään ja myönsi että ainakin hänen kohdallaan luonnehdinnassa saattoi olla totuudellistakin perää. Ehkä hänkin voisi tarkistella ‘garderoopia’, mennään sitten yhdessä herrain vaatehtimoon torin laidalle, kun arki alkaa.

-Anton.
-Niin?
-Ymmärrätkö… tämä on tärkeä, iso reissu.
-Minä en ole käynyt missään sitten Tampereen junahuoltopäivien.
-Siitä Lydian asiasta minä en voi luvata mitään. Muutoin saat nähdä että tästä tulee sellainen matka, että sitä muistellaan kiikkustuolissa. Minulla on ideoita…
-Hjoo, ajattele Huttunen että minä olen käynyt Helsingissä vain kerran, ja sekin unessa.

Antonin lähtiessä Huttunen jäi hetkeksi katselemaan, poltellen Armiron ja meni takaisin toimistoon. Selaili hetken hajamielisesti messuesitettä, mutta ajatuskoneisto kävi jo vinhaa vauhtia, eikä Huttunen saanut unen päästä kuin vasta kolmen jälkeen. Siihen mennessä Dodgesta oli jo sulanut kaikki lumi, mitä oli helmoihin ja pyöränkaariin kertynyt.

Huttunen peittelisi auton uudelleen huomenna, kun se olisi aivan kuiva. Anton valvoisi aamuun asti, ihmetellen levottomuuttaan ja miettien tulevaa. Huomenna olisi sunnuntai, sopiva päivä sulatella ajatuksia ja räystäitä.

[4]

Risto soitti yllättäen Antonille sunnuntaina iltauutisten jälkeen. Tarateltiin niitä näitä, heti kun oli saatu selväksi että mitään yllättävää tai ikävää uutista ei ollut. Ristolla tuntui olevan jonkinlainen tarve pitää keskustelua yllä, vaikka ei sitten saanutkaan sanotuksi mistä kenkä puristi.

Anton oli varma, että jotakin suurempaa olisi luvassa. Ei Risto tänne soita yhdentekevistä jutuista. Vasta kun Anton oli kertonut Helsingin matkasta, että sellainen on nyt suunnitelmissa ja kiertänyt utelut matkan varsinaisesta syystä, Risto vaihtoi puheenaihetta.

-Kotitalo, siitä minä soitan.
-Vanhasta pappilasta?
-Siitä hyvinkin. Minä tahdon ostaa sen itselleni.
-Sehän on vuokralle annettu.
-Ei sillä ole nyt väliä. Saavat etsiä kesällä toisen kortteerin.
-Odota, minun pitää hetki miettiä. Haluat siis sen kokonaan itsellesi?
-Kyllä. Maiju ja minä tahdotaan se kesäasunnoksi. Ja joskus talvisinkin käytäisiin.
-No mistäs nyt tuulee. Viimeksi sinä sanoit, että näitä seutuja et kodiksi tunne.
-Niinhän minä sanoin, mutta nyt on eri juttu kyseessä. Selitän sitten, kun tulet.
-Vai niin. Kai teillä syynne on, eikä minulla ole mitään asiaa vastaan. Mutta yhdellä ehdolla: vahvistetaan kauppahinta ulkopuolisen toimesta.
-Kyllä se käy, tietenkin.
-En halua sinua nylkeä, enkä minä sillä talolla mitään tee, mutta jälkipuheiden vuoksi saattaisi olla hyvä, että saadaan puolueeton arvio.
-Sopii hyvin. Maiju ilahtuu tästä ja olen minäkin tyytyväinen.
-Kerro Maijulle terveisiä. Laita asiat valmisteluun, soita kun minua tarvitaan.
-Selvä pyy. Koitahan velimies pärjäillä.

Puhelimessa Anton ei sitä halunnut näyttää, mutta oli aika lailla hämmentynyt. Johan on maailmankirjat mallillaan! Risto tahtoo kotikylille, ainakin loma-aikoina ja minä lähden Huttusen kanssa Helsinkiin ja Lydia… saan nähdä Lydiankin… mitähän se minusta ajattelee, mahtaako edes muistaa?

Anton oli nousevien ja laskevien ajatusten kimpussa niin, että piipullisesta ei meinannut tulla mitään, joko oli pesä liian piukkaan pakattu tai sitten tulitikuissa vikaa: vasta kolmannella sytytyksellä piippu huokaisi, lähti kohisemaan kuin telttakamiina ja savu nousi ylös pakkastaivaalle. Huomenna olisi päivävuoro, pitää mennä ajoissa nukkumaan. Mitenkähän käy, mietti Anton. Tuleeko uni silmään, vaikka on näitä ajatuksia.

Anton nukahti heti ja näki unta Lydiasta, automatkailusta ja Huttusesta, joka osti pappilan ja vuokrasi sitä lepokodiksi junankuljettajille ja sairaanhoitajille. Risto oli kokkina ja Maiju toimitti jonkinlaista vastaanottovirkailijan tointa. Lydian kanssa Anton asui talon päädyssä, he olivat talonmiehen ja tämän puolison virassa. Lydia ajeli Dodgella kauppaan ja lumitöitä varten oli kelpo harmaa Ferguson, jota Anton ohjasteli talviaikaan. Ilmeisesti Anton oli eläkkeellä junanhuoltopuuhista, kun niitä ei unessa liiemmin näkynyt.

Ja niin hyvin Anton viihtyi unessa että suupielet mursunviiksien alla vääntyivät iloiseen keskisuomalaiseen virneeseen, kun hän vilkutti Lydialle ja kurvasi traktorilla vastaan Kirkkotielle. Joka puolella näkyi pieniä koiria, mutta niiden merkitystä Anton ei ymmärtänyt. Vaan kun eivät olleet häiriöksi tai rettelöksi, niin mahtuivat pappilanmäelle nekin eläjät. Oikein harmitti herätä aamulla ja ymmärtää että kaikki oli vain haikeaa unta.

[5]

Varikolla nuorin mekaanikoista tuli vastaan parkkipaikalla, teki lähtöä yövuorostaan. Anton pysähtyi hetkeksi juttelemaan, kun Santtu raaputteli jäitä autostaan. Santtu sanoi, että kymppi on jättänyt jonkun viestin Antonille. Teipattu pukukaapin oveen, siitä sen löytää, terve vaan, huikkasi Santtu ja kiihdytteli taka- ja muutenkin vetoisella kuplavolkkarillaan portista kotia kohden.

Santtu oli hyvä ja huolellinen mekaanikko, mutta vasta kahdenkymmenen päälle yltänyt, Antonin mielestä jotenkin untuvikko varmoine mielipiteineen ja vähäisine kokemuksineen. Vai on viestin jättänyt, ehkä se on niistä työvuoroista ja siitä lomapyynnöstä. Anton kiirehti pukuhuoneeseen ja luki moneen kertaan, ennen kuin sai tolkkua riveistä.

Kirje olikin tullut Helsingistä asti, rautateiden pääkonttorista. Se oli painettu paksulle ja koristeelliselle paperille, jonka yläreunassa oli koristeellinen kuva rautateiden historiasta. Anton arvasi oikein, että näin hienoa paperia ei käytettäisi tavanomaisiin asioihin. Juhlava tunnelma puistatti Antonin hartioita.

Anton Salminen
Vanhempi junanhuoltaja

Pelttasvaaran varikko

Huoltosuunnittelun kannalta voimme myöntää Teille
pitkän uranne ja ikänne puolesta vapautuksen
vuorotyöstä. Teidän tulee vahvistaa siirtymisenne
päivävuoroon arkisin, minkä teette helpoimmin
kanslian opastuksella.

Olette lisäksi anoneet lomaa toukokuulle.
Palkkakonttorin ilmoituksen mukaan Teillä on pitämättömiä
lomia useiden vuosien ajalta niin runsaasti, että voitte pitää
koko toukokuun vapaata. Teidän tulee viipymättä kirjallisesti
osoittaa sitova lomasuunnitelma (VR lomake 12) suoraan
huoltosuunnittelutoimistoon, maaliskuun aikana.

Edelleen palkkakonttorin informeeraamana pyydän saada
onnitella pitkän uranne johdosta: Teille on myönnetty tämän
kirjeen päivämääränä VR:n kultainen ansiomerkki.

Tämä myönnetään ansiokkaasta palveluksesta ja Teidän
tapauksessanne työsuhteen voidaan katsoa alkaneen
1939.

Aatos Kalliola
Osastopäällikkö

Huoltosuunnittelutoimisto

Hiljaisuus ja kaikkia maailman pukuhuoneita yhdistävä, omintakeinen ilmanvaihdon ja valaistuksen uute, kävi Antonille ylivoimaiseksi. Vaikka päivä oli vasta aluillaan ja yökin nukuttu hyvin, Anton tunsi musertavaa väsymystä kesken kaiken. Kirje painoi varmasti tonnin, kun sitä pitelevä käsi ei jaksanut pysytellä aloillaan, valahtaen vierelle. Anton oli jonkinlaisessa horteessa.

Tajuissaan kyllä, mutta jotenkin sumun ja äärettömien etäisyyksien takana, vailla ajan kulkua tai paikallistettavaa osoitetta. Tavarajunan veturin pilli havahdutti Antonin maailmaan, ratapihalta kuuluva kolina ja huudahtelut tähän sijaintiin. Itsensä koottuaan ja haalarit napitettuaan Anton tiesi että elämä, kaikki mihin on tottunut jos ei suorastaan arjekseen hyväksynyt, tulee muuttumaan. Uuden ja tuntemattoman pelko kuljetti vilunväristyksiä vielä veturihallissakin käydessä.

Vaisto kuitenkin sanoi, että arkailu on turhaa, antaa mennä vaan nyt kun lumivyöry on tuupattu rinteeltä liikkeelle. Työporukka ei huomannut muuta outoa, kuin että Antonille maistui kahvi parinkin kupin edestä. Hän suorastaan ryysti, ihan kuin elämänjano tai yhtäkkisesti kirkastunut maisema tuuppisi lempeästi mutta päättäväisesti yli harjanteiden, ohi merihirviöiden ja vaahtopäiden kohti luvattua maata.

Eikä suotta; nyt Antonin varjon edessä vaelsi omatekoinen elämän tutkimusretkeilijä, karski mies, joka parta jäässä vetää rekeä erämaassa, sen jälkeen kun vetokoirat ovat tuupertuneet hangelle. Pysähtyy rehvakkaasti piipulliselle ja huutaa tuuleen ilmoituksia voimasuhteista, käskee susia painumaan hevon kuuseen hyvän sään aikana, tai ei vastaa seurauksista.

Lounastauon jälkeen Anton rauhoittui, ymmärsi pitkän odotuksen päättyneen ja toisen alkaneen. Radiossa joku oli sanonut mietelauseena ‘ajat muuttuvat, ajatukset juuttuvat’.

Anton tiedosti eläneensä pitkään jonkinlaista keinoelämää, ikään kuin hän olisi säilönyt itsensä spriipulloon ja museoinut. Paha kyllä museon kävijämäärät eivät päätä huimanneet.

Ehkä tämä kaikki on seurausta siitä kun Lydia lähti. Voiko ihminen sijaiselää omaa elämäänsä, pohdiskeli Anton. Toki hyvääkin on ollut, työstä olen pitänyt ja muutama kaveri joiden kanssa vapaita viettää. Mutta eihän se ole samaei ole sama kuin mitä toivoinja toivon vieläkin. Pähkähulluahan se on kuvitella, että Lydia olisi enää halukas minun kanssani kulkemaan. Vai onko sittenkään?

Mahtaako edes kunnolla muistaa, katsoo pitkään ja sitten teeskennellyn kohteliaasti esittää iloista. Tai ehkä torjuu heti, sanoo että meidän tiet erkanivat ja se pitäisi alkaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen olla selvää Salmisellekin. Tämä kortti pitää pelata, kuitenkin. Antonista tuntui että tapahtumat olivat jo liian pitkällä, että tässä kohtaa ei ole paluuta lähtöruutuun, tulilanka palaa jo.

[6]

Niihin aikoihin kun Anton lueskeli Valtion Rautateiden virallista kirjettä pukukopissa, myös Lydia oli – jos ei nyt aivan kopissa sentään – niin näyttelijöiden taukohuoneessa kuitenkin. Illalla olisi näytös ja Lydialle oli tavanomaista tulla käymään aamulla teatterilla, tarkistaa että kaikki olisi paikoillaan ja valmiina illan esitykseen.

Mitään valmisteltavaa ei kuitenkaan koskaan ollut, kokeneet ammattilaiset olivat jo tehneet tehtävänsä, lavasteet ja muu tarpeisto oli pieteetillä aseteltu. Ohjelmassa oli perinteisen pukudraaman sijaan nykyistä kokeellista teatteria, kuten sitä tahdottiin kutsua niin sanotuissa tiedostavissa piireissä. Taidetta sen itsensä vuoksi. Tämä ei ollut Lydian mieleen. Hän oli kuitenkin kokenut, jo Grand Old Lady ja viime vuosina estradille marssineet nuoret ohjaajat olisivat yhtä hyvin voineet olla hänen lapsiaan.

Vanhan koulukunnan näyttelijänä Lydia oli tarkka siitä, että teatteritaide olisi katsojaa kunnioittavaa. Sen pitäisi heijastella niitä ikiaikaisia arvoja mitä kulttuuriin ja sivistykseen luetaan. Ammattitaitoon kuuluu laaja yleinen ja sydämen sivistys, torui Lydia yhden asian äänitorviaan, mutta useimmiten turhaan.

Puhuttiin yhteiskunnallisesti kantaaottavasta ja toisaalta laitosteatterista. Ei kai hän mikään virkailija ollut? Ja missä sanottiin että taiteilijan tuli olla rääväsuinen, kyseenalaisella hygienialla ja mölisevillä palopuheilla varustettu? Ei, vikaan menee koko teatteritouhu tällä konklaavilla, pitääkö sitä palopuheilla ja iskulauseilla vuorosanat korvata.

Lydia tiesi kyllä, että ajat olivat toisenlaiset ja metkut sen mukaiset. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi oli jollakin oudolla tavalla vaateliasta, tahdottiin yhtä sun toista ja mieluummin etukäteen.

Moniko näistä mietti että sai olla ylen tyytyväinen, että oli ylipäätään onnistunut syntymään. Sehän tarkoitti käytännössä että vanhemmat olivat selvinneet sodasta. Tiedostavan nykynuoren isää ei ollut Lydia pessyt viimeiselle matkalle kotirintamalle, äiti oli kaikesta päätellen onnistunut välttämään palopommit ja kulkutaudit.

Antaako se ryhtiä ilmaisuun tai syvyyttä taiteelle, puhutaanko elämänkokemuksesta kun ilmaannutaan valmiiksi katetun hyvinvoinnin sekaan. Saadaan sosiaaliturvatunnukset ja koulutukset, lämpimät vedet ja lähikaupat.

Miten voi tehdä kunniaa Dionysoksen taiteelle, kun, joka välissä raastetaan sukupolvien työ. Miksi presidentti ei puutu tähän, kun sillä tuntuu olevan sanottavaa yhteen jos toiseenkin asiaan valtakunnassa.

Kerran olikin käynyt niin, että lehterille oli ilmaantunut salaperäinen hahmo. Lavallahan on kirkkaat valot, ei sieltä näe yleisön joukkoon. Puoliajan jälkeen Lydia oli vakuuttunut, että teatteri oli saanut korkea-arvoisen vieraan näytöstä katsomaan. Ja miten Lydiaa nolotti, kappale oli juuri sellainen häväistyksellinen julistus.

Tuntui siltä, että nyt tuli petetyksi koko kansakunta. Vedettyä lokaan kaikki itsenäisyyden ajan saavutukset, pyyhittyä liitutaulu puhtaaksi siitä mikä oli Lydialle kovin rakasta. Kappaleen syvällisin viesti oli siinä, että joitakin perheitä pitäisi erityisemmin jahdata, ne kun tuntuivat olevan kaiken pahan yleispätevä alku ja juuri.

Paha mieli tuli Lydialle, eikä sitä auttanut edes komea kukkapuska, joka ilmestyi pukuhuoneeseen näytöksen jälkeen. Kortissa oli vain nimikirjaimet U ja K. Ja pieni tekstinpätkä:

“Kutsutaan koskea millä nimellä tahansa, vesi siinä kuitenkin virtaa.”

Sen Lydia tiesi hyvin, että moni nousevan polven näyttelijätär odotti malttamattomana Grande Finalea. Sitä että Lydia jättäytyisi eläkkeelle ja luopuisi pukuhuoneesta, jonka ovessa komeili numero yksi. Entä jos hänet kiinnitettiin tahallisesti näihin näytelmiin, joista tiedettiin että ne eivät ole hänen mieleensä, että vain hänen lojaaliutensa teatteria kohtaan saa hänet suhtautumaan työhönsä vakavuudella, vaikka sydämessään kärsisi.

Ehkä näin teenkin pian, mietti Lydia. Jos ajoitan lähtöni kesään, silloinhan täällä on se ETYK-kokous. Siinä hulinassa ja lehtien lööppisirkuksessa saattaisin onnistua jättämään tämän kaiken, hiljaisuudessa.

Lehdistöä Lydia inhosi syvästi, sitä vellovaa yhteiskuntakeskustelua ja politisointia, sitä että asiat joihin ei millään ilveellä tervejärkinen ihminen voinut sekoittaa politiikkaa, olivatkin nyt vain sitä jos näiltä kellokkailta asiaa kysyttiin. Jo vain, mietti Lydia. Kun ETYK tulee, niin minä lähden.

[7]

Huttunen oli saanut sen luokan messumatkahepulin että ei malttanut edes syödä kunnolla, kunhan rääppi satunnaisia lihapiirakoita Gulfin baarissa, milloin ei tohkeissaan ajanut ohitse. Toimitettavaa oli pitkästä aikaa siihen malliin, että varsinaiset työt saivat odottaa. Piti ennen muuta suunnitella ja sitä varten levoton sielu koki parhaaksi olla yhtä mittaa lennossa, käydä kylällä kolmeen neljään kertaan päivässä mutta ei vahingossakaan samalla kerralla kaikkia asioita.

Berneriltä Huttunen tilasi Dodgeen hieman varaosia ja odotteli niitä jossain määrin malttamattomana. Toukokuuhun oli toki hyvän matkaa, mutta kaiken pitäisi olla virheetöntä, mikään ei saa pettää tai jäädä vaarantamaan aikeita. Niin innoissaan Huttunen oli että ei muistanut soittaa Antonille. Vasta kun Anton tuli käymään kylällä ja yhytti Huttusen Gulfin pihalta, jälkimmäinen muisti:

-Anton. Minun piti soittaa. Kuule. Otetaan kahvi, on asiaa.
-Elä veikkonen hätäile, onhan tässä aikaa. Kahvi, maistuu kyllä.
-Minä tarjoan. Myin metsäpalstan pois. Mitä minä sillä.
-Metsäpalstan?
-Sen ja sitten vähän muutakin. Haluan että on hyvin rahaa reissulle.
-Heh. Olet sinä. Huttunen, kukas muu. Otetaan nyt se kahvi ja istutaan alas.
-Soitin muuten Pulliaiselle. Sotakaveri, et tunne sitä. Vielä. Asuu Tampereella.
-Niin…
-Sen kanssa oltiin huoltojaoksessa. Mennään ja poiketaan sinne matkalla. Sillä on vaimo ja kauheasti lapsenlapsia. Maatila. Ja sitten on semmoinen Virta. Virran Matti. Se oli kanssa sodassa mutta eri yksikössä. Tunnen sen vanhastaan. Sekin on siellä Tampereen lähellä, eläkkeellä mutta oli kuule oikein diplomi-insinööri.
-No, mikäs siinä. Meinasitko että kauankin niiden luona?
-Ei ne kuule tähän lopu, mutta säästetään tuonnemmaksi. Mutta nämä eivät ole mitään eilisen teeren poikia. En minä jaksaisi sellaisia morjenstaa. Nämä on kuule Anton kaikki sellaisia, että sinun tekee hyvää nähdä heidät.
-Miksi… onko niillä joku erikoinen elämäntarina.
-Varro vaan kun näet ne. Sitten ymmärrät, että vanha kaverisi Huttunen ei suotta sinua Tampereelle raahaa. Ja pariin muuhun paikkaan.
-Joo, olen minäkin vähän suunnitellut. Minä sain koko toukokuun vapaaksi.
-Hyvä. Tästä se vielä suttaantuu, sanoo Huttusen akan poika.

Huttunen selitti että Tampereen kaverit ovat vähän erikoisia, jokainen tavallaan mutta ei mitään vaarallista. Kunhan vain oman tiensä kulkijoita, ehkä vähän sodan satuttamia mutta kelpo veikkoja. Sellaisia että kannattaa ottaa onkeen, että näinkin voi ihminen elää ja vielä olla hyväntuulinen eläjä.

Sitten olisi näitä matkavalmistelujakin, Antonin olisi hyvä jos ehtisi ensi lauantaina Huttusen luokse. Muutamasta asiasta pitäisi tehdä suunnitelmaa ja sopia. Kortteeri pitäisi Helsingistä miettiä valmiiksi ja varata. Vaikka rahaa nyt on käytössä, ehkä pitäisi miettiä muita seikkoja. Kuten että osoite on hyvältä alueelta ja hotellin henkilökunta hyvätapaista.

Autolle pitää saada parkkipaikka, mielellään sellainen mikä on maan alla, niitä on Helsingissä. Kai sellainen pitää etukäteen varata, ei sinne mennä kuin porstuaan. Katsos se on sillä lailla Salmisen Anton, että kun Huttunen lähtee Helsinkiin niin mitään ei jätetä sattuman varaan, tohotti Huttunen.

Antonia hieman huvitti vanhan kaverin into, mutta tuollainenhan se oli aina ollut. Aikoinaan kun tuli niitä moottorikairoja myyntiin, Huttunen vannoutuneena pilkkimiehenä innostui ja ryhtyi sellaista hankkimaan.

Saikin sen sitten aikanaan Matkahuollosta, mutta kevät oli jo niin pitkällä, että onnistui hulauttamaan koko vempeleen järveen tehdessään ensimmäistä reikää. Sitä sitten naarattiin porukalla, mutta kesäkuu oli puolivälissä kun Huttusen kaira löytyi järvestä. Anton tiesi että se on edelleen Huttusella, piilotettu hallin perukoille ja Huttunen haluaisi korjata sen mutta ei kehtaa.

Kun asiaa oli puitu, Huttunen sai lahjoituksena kasapäin hajonneita perämoottoreita, ne kun voisi sellaisenaan heittää järveen eikä tarvitsisi käyntiin nykäistä. Ja siitä saatiin monet makeat naurut, varsinkin kun Huttunen korjasi niistä moottorit ja myi ne mökkiläisille täyteen rahaan. Taisivat kaikki niistä päristä veneiden perässä tätä nykyäkin.

[8]

Helmikuusta tehtiin ajallaan maaliskuu. Sadevesiränneistä vuolaantui vesiputouksia, ihmiset virkistyivät sysitalven jäljiltä. Vaikutti siltä, että kevät tulisi Pelttasvaaraan varhain. Näin jos jatkuisi vielä muutaman viikon, olisi sääennustajilla kosolti selittämistä. Huttusen alkuinnostus ei osoittanut laantumisen merkkejä; päinvastoin, varhainen kevään lupaus sen kun kiihdytti matkavalmisteluja.

Sen verran Huttunen oli ryhdistäytynyt että teki sovittuja töitä alta pois, eikä ottanut mittaansa enempää vaikka seudun autoissa oli tavanomainen määrä huollettavaa. Talven jäljiltä moni iskunvaimennin antoi periksi, kylmyys oli verottanut kymmenittäin akkuja.

Huttunen vetosi turhautuneisiin asiakkaisiin, sanoi että on tuon terveyden kanssa ollut vähän niin ja näin, sitä kun ei enää ole uusi itsekään niin pitää vähän säästellä. Eri asia on sitten uskottiinko tuota, pienellä paikkakunnalla jokaisen metkut tiedettiin. Oli julkinen salaisuus, että herrat suunnittelivat jonkinlaista laajennettua maakuntamatkaa pääkaupunkiin, joku tiesi sanoa että on siellä korjaamomessutkin. Valtakunnallisissa lehdissä ja televisiossakin tapahtumaa mainostettiin.

Miksi Salminen sitten lähtee mukaan, ehkä seuraksi? Vuosikymmenten myötä harva enää muisti Lydiaa, eikä kukaan osannut yhdistää Salmiseen vaikka olisi teatterialan tapahtumiakin seuraillut. Sellainen on aika, joku unohtaa siinä missä toiset unohdetaan.

Antonin matkavalmistelut olivat enimmäkseen henkisiä. Kerta toisensa jälkeen mielikuvitus laati kohtauksia, joissa hän ja Lydia viimein näkevät toisensa, milloin onnellisin kääntein ja toisinaan torjunnan kohteeksi joutuen. Samasta käsikirjoituksesta satoja eri vuorosanoja.

Joskus iski epäilys: onkohan tämä nyt viisasta, niin pitkä aika muuttaa ihmistä, mietti Anton kylpyhuoneen peilin edessä. Hammasharjatelineen vieressä oli kuva Lydiasta keväältä joskus silloin. Peilistä katseli vastaan jo ikääntynyt mies, heijastuma menneistä ajoista. Anton väänteli naamalleen ilmeitä. Näytti falskilta.

Jos pitikin kasvot peruslukemilla, niin piirteistä valui kirjaimia joista muodostui apeita, taakseen katsovia sanoja. Miten ihmeessä sillä Huttusella on niin loputon usko asioiden järjestymiseen. Minä olen aina ollut hieman pessimisti, mutta sitäkin harvemmin väärässä, päätteli Anton. Myönnettävä on, että Huttunen ei halua ottaa Lydian asiaan kantaa. Ja siinä on oikeassa, minun asiani se on miten sanani asetan. Ehkä se tarkoittaa hyvää, eikä tahdo välimieheksi.

[9]

Huhtikuussa, samana päivänä kuin Vietnamin sota katsottiin päättyneeksi, Huttunen soitti Antonille ja sanoi että nyt on kaikki valmista. Jos Antonilla ei ole mitään sitä vastaan niin mennään vapun jälkeen parturiin ja sitten vaatehtimoon pääkadulle, siellä on lämpimän kauden mallisto esillä ja laitetaan meidät sellaiseen kuntoon että Helsingissä tytöt vislaa perään.

-Ja sitten käydään kenkäkaupassa, ei sinne tuohivirsuilla mennä. Kiiltävää nahkaa ja hyvät pohjat tarvitaan. Onko sinulla Anton matkalaukkuja? Henkilöpaperit tarvitaan mukaan ja sellainen pieni nyssäkkä mihin sijoitetaan partavehkeet ja hammasharja, lisäksi aamutohvelit ja tupakkatakki, luetteli Huttunen.

Anton ynähteli, kysyi mikä se sellainen tupakkatakki on ja miksi Huttunen nyt itsestäänselvyyksiä, kyllä hänellä partateriä on ja jonkinlainen pieni laatikko mihin tuollaiset tarpeet saa pakatuksi. Siitäkös Huttunen riehaantui, selitti että suurissa maissa kun lähdetään hotelleihin asustelemaan niin ilman muuta istuskellaan tupakkatakki päällä klubihuoneessa upottavissa nahkatuoleissa, luetaan sanomalehtiä ja vaikutetaan siltä että näin on aina tehty, että vaikka omistetaankin suuret kartanot ja liuta linnanneitoja niin mieluummin viihdytään siellä missä on kulttuuria, otetaan iltakonjakit ja ehkä tuprutellaan sikaria samalla kun kuunnellaan jännittäviä tarinoita kaukaisista maista.

-Ainahan nyt yksi tutkimusretkeilijä, joka hotellissa on, milloin ei majaile viidakossa tai kulje aavikolla muinaisia raunioita etsiskellen!

Antonia rupesi väkisinkin naurattamaan, mistähän ihmeen kolmikymmenluvun poikakirjasta nuo Huttusen näkemykset ovat peräisin? Huttunen vähän loukkaantui tästä, tähdensi että hän on sentään siellä Helsingissä käynytkin ja tietää kyllä miltä näyttää Kämpissä ja muissa kunnon ihmisten paikoissa, luuletko Anton että suuret taiteilijat siellä rohdinpaidoissa liehuvat.

Että jos mennään pääkaupunkiin niin siellä sitten ollaan niin kuin pääkaupungeissa ylipäätään, tiedä vaikka joudutaan vielä sanomalehteenkin jos sattuu niin että kuljetaan niitä pääkatuja kuten Aleksanterinkatu tai Mannerheimintie. Siellä on eduskunta ja pääposti, joka askeleella on isoja pankkikonttoreita, valtion rakennuksia ja muuta tähdellistä. Poliisikin ohjaa siellä liikennettä, kun on vähän toisessa mittakaavassa tiet ja kadut kuin täällä Pelttasvaarassa.

Jos käy vuosikymmenten ajan kalassa jonkun kanssa, oppii väkisinkin tuntemaan milloin on hyvä vaieta, milloin taas olla äänessä. Anton myötäili Huttusen näkemyksiä, lupasi että käydään parturissa ja vaatteita katsomassa vapunpäivän jälkeen ja eiköhän sellainen tupakkatakki saada järjestymään jos kerran on niin välttämätön varuste. Huttusen tohotus kohensi Antonin mieltä, jos tuon kanssa lähtee Helsinkiin ei tarvitse tylsää matkaa taittaa.

Jotenkin pelkkä ajatus siitä että yksin menisi, niin kuin vielä vuodenvaihteessa suunnitteli, kylmäsi. Vaikka Huttusen kanssa olikin tapana joutua selkkauksiin, niin ainahan vieraassa paikassa ylimääräinen silmäpari olisi hyödyksi tiukan paikan tullen. Ovatko ehkä luonteeltaan äkkipikaisia paikalliset? Kotikulmien ihmiset tunsi, niiden kanssa tiesi ajoissa milloin väittelystä katosi pelivara, osasi väistää kovimmat kärhämät.

Antonissa ei ollut minkäänlaista hiventä riidanhaastajaksi, sen sijaan Huttunen sille päälle sattuessaan ja varsinkin lopullisia totuuksia tai perimmäisiä viisauksia käsittelevissä asioissa saattoi joskus olla kuin varmistamaton konekivääri: yksikin virheliike, ja papatus alkoi. Olkoonkin että vaikutus oli lähinnä akustinen, eikä tässä iässä nyt yleensä hihoja kohoteltu.

[10]

He ajoivat saderintaman suuntaisesti ja ohittivat Jyväskylän samalla, kun pimeä taivas repesi välähdyksiin ja jyrinään. Se oli kaupunki, josta Huttunen ei niin välittänyt keskustella. Anton sai ongittua selville, että joskus ajassa Huttusella oli eräitä liiketoimia joiden lopputulemaksi oli jäänyt kyrääviä näkemyseroja, eikä Huttusen mukaan niitä kannattanut tonkia enempää:

-Minä en ole koskaan pettänyt ketään. Olen kai vähän hassukin, mutta jos kauppoja tehdään minä haluan olla reilu. Ja se mitä täällä ostettiin ja kuka myi ja mihin hintaan, ei ole tärkeä tieto.
-En minä sinua epäilisi, Anton sanoi.
-Et kai kuoma hyvä, mutta kahvit juomme jossakin muualla.

Kilometrit liukenivat paikkakunniksi ja sade kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Välillä oltiin pidempäänkin hiljaa, mietiskeltiin. Sitten jokin mielenkiintoinen tienviitta tai kirkonkylä taajamineen tuli vastaan, kirvoitti sanoja muuttoliikkeestä suuriin kaupunkeihin, mitä tapahtuukaan maaseudulle ja pohjoisemmille seuduille.

Tuleeko ehkä käymään niin, että Pelttasvaarassakin on museoituja ihmisiä. Joku kerää pääsylipputuloja päätiellä, elokuvateatterissa näytetään elokuvaa, jonka nimi on Näin täällä elettiin silloin kun vielä elettiin. He olivat yhtä mieltä siitä, että muutosten aikaa todistetaan, ihmiset tottuvat kiireeseen ja hakeutuvat toisten samanlaisten seuraan, suuriin kaupunkeihin.

-Onko ehkä aikamme jo sellainen, että se on ohitse, aprikoi Huttunen. Oletko sinä Anton miettinyt näitä. Kuka sinä oikein olet, Anton Salminen, tiedätkö itsekään, hän jatkoi.

-Minä olen ollut Huttunen aikojen alusta asti ja meinaan Huttusena pysyäkin. Mutta sinusta en tiedä. Sinä olet mietiskelijä, olet aina ollut, eikös vaan. Mutta oletko mietteistäsi mitään hyötynyt? Sinä olet Anton jos minulta kysytään vähän helvetin yksinäinen ihminen, sinä olet kuin puu hakkuuaukealla, muut ovat jo lähteneet. Älä pahoita mieltäsi. Tunnenpahan sinut vaan pitkältä ajalta.

-En tiedä. Mutta minä luulen Huttunen että tällä reissulla minä sen tiedän, Anton virkkoi ja kohensi oloaan penkillä.

-Kun näitä maisemia katselee… minusta tuntuu että nämä seudut… tämä tie… ne katsovat minua, odottavat jotakin. Että minun pitäisi jotenkin esitellä itseni niille, kun ne eivät sitä minusta päälle näe. Kyllä olet Huttunen ihan oikeassa, olenhan näitä miettinyt jo pitkään. Ehkä se on niin että jotain pitäisi tehdämuutos… se kun on mennyt niin paljon aikaa, otatteli Anton.

Autolle teki hyvää pitkä maantieajo, se hyrisi tasaisesti, odotteli miesten mietteiden laantumista. Vasta kun oltiin päästy Louhunsalmen riippusillalle ja ihasteltu näkymiä, pysähdytty tupakoimaan ankarasti ja katseltu taivaisiin kohoavia tukirakenteita, miehillä alkoi olla ajatuksenpoikasia kupillisesta kahvia.

Ehkä hieman apettakin voisi ottaa, mutta mennäänkös kuitenkin sellaiseen pieneen paikkaan, ei näihin solmukohtien suurasemiin, toivoi Huttunen. Tästä on matkaa Tampereelle sen verran, että joudutaan ehkä pysähtymään pariinkin kertaan. Vaan mikäs tässä, meill’ Suomen suvi ja tankki täynnä, pojat kansan urhokkaat, hyräili Huttunen.

-Tahdotko Anton ajaa? Minä voisi sillä välin lepuuttaa, pröp-pröp-pröö-pröö.

Huttusella päivän mittaan kertynyt tarattelun tarve alkoi purkautumaan kaikenlaisena höpötyksenä ja sanaleikkinä. Anton sanoi että ei tarvitse ajo-ohjeita, tällä on ajettu nuoruudessa kyllä ja että olisikin ehdottanut jo ajovuoroa. Huttunen myhäili ja toimitti jotakin hansikaslokeron liepeillä; ja eikös vain sieltä löytynyt pieni pullonpuolikas, sellainen auringossa sädehtivä lasiin talletettu pohjoisen maan joki, kirkas ja mieltäkin kuohuttava!

-Sinäkö meinaat Huttunen hieman huljutella. Tuleeko tästä minulle pidempikin rattihuki, kyseli Anton.

Moottorin hurinaa säesti metallisen korkin narahtelu, sellainen hassu pulputus mikä tuollaisesta alkoholiliikkeen kansantuotteesta niin erehtymättömästi käytettäessä kuuluu ja Huttusen myöntely:

-Otanhan minä, otan jos et pahaksesi laita hyvä Anton… kun nyt ollaan reissun päällä… jos ajelisit sinne perille asti Pulliaisen tupatielle, käykös kuoma hyvä? Saanko minä hieman aatostella, saanko ehkä kertoilla tarinoita kun ajat, en kerro kuin omiani.

Sehän kävi Antonille, varsinkin kun tässä kohtaa oli jo kuljettajanpestiä vaihdeltu eikä tuosta Huttusesta tavannut ongelmaksi olla. Kun Anton oli vastailemassa Huttuselle, että senkun vaan, oli Huttusella jo tarinamoottori käynnissä:

-Sitä minä aina mietin, että luuleeko lentäjä olevansa turvassa, ajatteleeko ehkä nousevansa yläilmoihin jos käy kiivaaksi tulenkäyttö? Yltäähän sitä maastakin ampumaan, sanoivat mutta en minä sitä koskaan nähnyt, että joku oli ampunut kiväärillä alas, tai jos tulee vastaan koto-Suomen Ilmavoimat, vaikka on maa pieni niin kyllä meiltä pesee tarvittaessa, että onko sitä paremmassa turvassa siellä lentokoneessa kuin näreen alla, mitä Anton, onko? Tätä minä mietin aina kun ehdin muilta puuhilta tai jos oli vasiten sellainen hetki että asia tuli mieleen… ja miltä se tuntui tai näytti sieltä lentokoneesta, näkikö naapurin mies Huttusen poikaa, kun ei aina ehtinyt piiloutua… kuitenkaan ei osunut, hähäh, ainakaan niin että olisi sattunut!

Antonille tarinat olivat mikä tuttuja, mikä uudempaa, vaikka samoissa temmellyksissä ne kiertelivät, oli aika ennen sotaa ja sodan aika: jos Huttusen puheista pitäisi päätellä, sotaa oli kestänyt pian viisikymmentä vuotta ja muuta ajanvietettä ehkä kymmenisen. Huttusella on sotatrauma, päätteli Anton. Se on niin kauan kuin muistan näitä asioita jos on otettu… mutta selvin päin väistelee, sanoo että olihan ne, vaan nyt on nämä ajat… hassua kyllä minulle tuo kaikki on tätä samaa elämänpolkua? Ehkä kun en oikein koskaan jäänyt siviiliin, samat työt jatkuivat?

Huttusen mökeltyvä tarinointi vaipui välillä kuulumattomiin, sitten jokin ratkaiseva huipennus havahdutti Antonin:

-Enkä minä tiedä, osuiko siihen, sammal pölähti ja piippalakki lakosi kumpareen taakse, enkä koommin nähnyt. Mutta oli siinä kiirettä muutenkin… olen minä sitä miettinyt, että päättyikö siihen, olenko minä surmannut miehen… vai selvisikö, ehkä väisti ja ryömi jonnekin sivummalle… mistä sen tietäisi. Teitkö sinä veritöitä, Anton?

Autossa oli hetken hiljaista, tie kohisi renkaiden alla ja veri suonissa, jyskytti mietteliästä ohimoa, sitten Anton sanoi että tuskin, tuskin minä osuin vaikka yritin kyllä, sotaahan se varikollakin, muutamaan otteeseen joku tihulaisryhmä pääsi yllättämään, mitä jos osuinkin? Sotaahan tuo, ei siinä syyllisiä selvitetä kuin joskus sodan jälkeen ja kuka tuomitaan? Tai sitten väännetään peistä oliko kenties oikein piilotella torrakkoja, ota niistä sitten selvä mikä on oikein mikä väärin.

-Huttunen, minä en ymmärtänyt sotaa silloin enkä ymmärrä vieläkään, enkä tiedä osuinko keneen: eikä minuun osuttu, mutta monta kaveria meni kuten tiedät ja muistat. Minusta se oli helvetin sekavaa puuhaa alusta loppuun saakka ja jälkeenkin päin: vaikka miksi sotaan lähdettiin, sen kyllä ymmärsin ja mietin nämä tappamisasiat tuoreeltaan.

-Lähtisin uudestaankin, jos pitäisi.

Huttunen oli vaiti, pyöritteli hupenevaa pulloa kädessään ja yritti seurailla katseellaan kaistaviivaa. Humala teki tielinjauksen tarkastelusta pätkivää, vaikka reunaviiva olikin yhtenäinen, piti siristää silmää ja vaihtaa välillä, torjua sinnikästä hikottelua ja yrittää muodostaa sanoja, joilla vihjailla tauon tarpeesta. Miten pääsikin näin yllättämään… ehkä kuumassa autossa… olenpas… Anton, pysäytä…pysäytä nyt!

Keskellä pitkää suoraa, linja-autopysäkin liepeille horjahdellen mutta määrätietoisesti metsän reunaan pyrkivänä ressukkana, Huttunen myötäili pahaa oloaan näreen tykönä, pohjimmiltaan kilttinä miehenä ja metsän henkiä kunnioittavana kivenkoloja puolihäpeissään tähtäillen. Aikansa täristeltyään istahti kannolle, heilautti kättä autotien suuntaan missä Anton vartoi piipullisen kera, hamuili tupakkavälineitä mutta ei löytänyt ja haaveili kylmästä vedestä, sellaisesta sysimetsän taikalähteen vedestä mikä on raikas maultaan eikä yhtään humusmainen, sellainen mihin kiehtovat nymfit ja muut tarinoiden impyet tekevät juhannuskepposiaan.

-Ohoh, phuu, puhalteli Huttunen.

Otsalla kiilteli laskuhumala, kun Huttunen nojaili autoon. Mies oli aivan kalpea, huomasi Anton.

-Ottiko se noin voimille… otanko takakontista eväsvedet, mitäs sanot Huttunen? Ehkä se näin kesäkuumalla sinutkin lannisti… jatketaan matkaa kun olosi kohentuu… tässä, ota Huttunen vettä, se ajaa pahan hengen pois, lepytteli Anton ja ojensi vesipullon kärsivälle.

Matkaa jatkettiin, Huttunen poltteli harvakseltaan Armiron ja puheli kevyemmin, välillä mentiin kolmekymmentä kilometriä maisemia katsellen, odoteltiin kahvipaikkaa ja ennusteltiin sadetta.

[11]

Pian vaikuttikin siltä että taajamaa lähestytään, tien varsille näkyi nostetun mainoskylttejä joissa muistutettiin kevään mopedimalliston saatavuudesta ja erilaisista maatalouden traktorivetoisista lisälaitteista. Tehtiin tiettäväksi että Jeesus on näillekin kulmille tulossa ja Virenin Lasse menossa, jälkimmäinen hurjaa vauhtia: saavuttiin kirkonkylämaisemiin, äkättiin Gulfin kyltti ja ripeästi ruorista pitäen kaarrettiin James-farkkujen, Marimekko-mekkojen ja savukalakioskin välistä parkkipaikalle, pahimpia vesilätäköitä väistellen. Mulkaistiin Huttusen ehdotuksesta kasvatuksellisen varoittavasti moporykelmän suuntaan, mutta ilman mainittavaa tulosta.

Sisällä kahviossa oli levyautomaatti, sanomalehtiä ja Edacomin tekemä kassakone, jonka takaa löytyi kynsiään lakkaava neitokainen jota Huttunen aiheellisesti epäili huoltoaseman omistajan tyttäreksi. Herrat ostivat kahvikuppien lisäksi muoviin käärityt sämpylät, jotka osoittautuivat niin maukkaiksi, että Huttunen haki vielä yhden lisää.

Muutoin sisällä oli vähänlaisesti väkeä, muutama lottokupongin parissa askarteleva iäkkäämpi paikallishenkilö ja yksinäinen kauppamatkustaja, jonka ulkomuodosta päätellen viimeiset satakunta tai tuhannen huoltoaseman kahviota olisivat saaneet jäädä näkemättä, tunkkaiset hotelliaamut kokematta.

Miehen ympärillä leijui yleisluontoinen välinpitämättömyys, vaikutti siltä että olisi samantekevää tuleeko kauppoja vai ei, ostaako jälleenmyyjä perusvaraston vai tyytyykö selailemaan kuvastoa, mutisten:

-Kallista on…

Huttunen oli siinä määrin toennut, että tokaisi kauppamatkustajalle jotakin meteorologista – ulkona satoikin jo – siinä toiveessa, että keskustelu viriäisi. Kauppamatkustaja myönteli, sanoi että sateessa on se hyvä puoli että voi ajaa hitaammin, hän ajaa joko hitaasti tai pitää taukoja, jos on oikein hyvä sää hän jättää molemmat vaihtoehdot sikseen ja yöpyy motellissa vaikka olisi päivä.

Tämä riemastutti Huttusta, joka kolisteli kauppamatkustajan pöytään, vatkasi liioitellusti kättä ja esitteli itsensä viittilöiden samalla Antonin suuntaan, sanoi että jonkinlainen kauppamatka se on meilläkin mutta sekä tuote että hinta on vielä päättämättä ja ylipäätään olisi uuvuttanut riehakkuudellaan uuden tuttavuuden, jos Anton ei olisi puuttunut tapahtumiin.

-Salmisen Anton, päivää vaan. Tämä Huttunen taisikin jo esitellä itsensä ja ehkä teidätkin siinä sivussa. Mitäs sanot Huttunen jos me jo jatkaisimme matkaa?

Kauppamatkustaja Hirvonen esteli.

-Älkäähän nyt, tämä Huttunen, joka tähän tuli, jotenkin hauska tapaus, voisimmehan hetken tässä turistella. Minulla kun ei ole enää kiire, menen seuraavaan paikkaan sitten kun sinne menen. Mitäs… millä reissulla te nyt olittekaan? Helsinkiin menossa?

Huttunen pääsi vauhtiin ja sillä verukkeella Anton kävi hakemassa uuden kahvikupin, ei vain itselleen vaan koko seurueelle, tässä kun taitaa nyt mennä tovi jos toinenkin. Eikä ollut väärässä: vasta kun lakatut kynnet ilmestyivät pöytää järjestelemään, keräämään astioita ikään kuin vihjaten että kiitos käynnistä mutta nyt toivotammekin teille antoisaa matkaa, vasta silloin Huttunenkin havahtui, katsoi kelloaan ja pahoitteli Hirvoselle että joutuu nyt näin ryntäilemään, mutta kun matkaa sitä on meilläkin ja tulihan tässä jo tärkeimmät, mutta ennen kuin mennään tahdon toivottaa teille täten oikein hidasta ja yhdentekevää kauppamatkaa (Hirvosen omilla sanoilla) ja vielä kun he kävivät ulko-oven suuntaan kaikui heidän korvissaan Hirvosen huojentunut, remakka nauru.

Autossa Huttunen sanoi että nyt on pelastettu yksi kauppamatkustaja uuteen elämään, kuulithan miten mies nauroi kuin pelikaani ja vielä kun tultiin oli niin maansa myynyt vaikka ei kaupanteosta enää perustanutkaan. Vaan miten paljon saakaan aikaan ihmispolossa kun osoittaa hänelle miten turhaa on maallinen patsastelu, miten läpinäkyvää materian haaliminen, kun samaan aikaan voi tarkastella kanssaeläjien edesottamuksia niistä parhaat ja humoristiset palat sivuun poimien; miten, jokaisessa piilee pieni epäonnistuja, miten suurinkin ruhtinas tai valtionpäämies kompastelee, tai miten runsaasti diplomaatteja on saatettu ei-toivottuun tilaan.

Niin ollen on samantekevää, myykö kauppamatkustaja Hirvonen aneita tahi kevään mallistoa. Tästä kun satakin vuotta odotellaan ei kukaan muistele jos ei pahallakaan. Tähän ei Anton voinut muuta kuin hörähdellä:

-Olet sinä Huttunen kanssa yksi kolportööri!

[12]

Päätieltä käännytään ja sovitellaan isoa autoa pienemmälle polulle. Tie kaartaa metsän sisään, mutta pian peltoaukea rajaa puut sorapatjan leventyessä. Siellä täällä näkyy ihmisen asutusta, tiloja latoineen ja pihapiirejä maatalouslaitteineen. Joissain kohdin on niittyä, toisinaan tulee kirjavia lehmiä tien vierustalle outoja kulkijoita katselemaan.

Anton hidastelee lehmien kohdalla, tervehtii mutta ei juurikaan saa vastakaikua. Sitten peltoketju tyrehtyy ja tie sukeltaa metsään, viettäen loivasti alaspäin. Huttunen kertoilee hajanaisia seikkoja näiltä seuduin, ilmeisesti asioita joista on saanut tietoja Pulliaiselta, isännältä, jonka maatilalle on pian saapuva ”Pelttasvaaran Helsingin delegaatio”.

Kahden pienen järvipolon ohitse mentäessä oikealla puolen on tienviitta, jossa ilmoitetaan Pulliaisen tilalle etäisyydeksi kilometrin päälle kaksisataa metriä. Heti viitan jälkeen käännytäänkin. Huttunen ryhtyy sitomaan kengännauhojaan, etsiskelee muovikassista tuliaiset valmiiksi ja ojentelee Antonille kahvipaketin, sanoo että se tulisi antaa emännälle, jonka nimi on sitten Mirja, mukava ja riuska työihminen, onkohan karjalaisia, Huttunen muistelee.

Pulliainen itse on Anders Rikhard tai AR, niin kuin tapaa kirjoitella papereihin alle. Muistathan Anton, että heillä on hieman omintakeinen käsityksensä miten täällä metsän siimeksissä ollaan ja oleskellaan, tähdentää Huttunen. Onhan tästä puhuttu. Vaan tuossahan ovatkin, huudahtaa Huttunen. Anders Pulliainen on huomiota herättävän suurikokoinen mies.

Pituutta lie kahteen metriin ja elopainoa on kertynyt, mies on vanttera mutta ei välttämättä ylipainoinen. Tummista hiuksista on vähänlaisesti jäljellä, otsaa koristaa satunnainen kiehkura, joiden lomassa on hikikarpaloita. Sinivalkoruudullisen flanellipaidan hihoja on kääritty puoliväliin käsivartta. Valtavat kourat ovat kuin tehty heiluttelemaan tukkipuita savotassa, tai nostelemaan jäihin pudonneita rekiä, silloin kun heikommat lähtevät huutelemaan traktoreita hätiin.

Ja Mirja, Andersin vaimo! Siinä jos missä on rehevä nainen, tummana aaltoilevan hiuspehkon kätkemien silmien takaa löytyy usean synnytyksen koulima, tuoreen pullan ja muhevan ruokamullan myöhempien aikojen Eeva, nainen, jonka voi ohittaa mutta ei unohtaa.

Mirjalla on muodikkaat lappuhaalarit ja niiden alla Marimekon unisex-kauluspaita; sellainen, jota voi pitää sosiaaliturvatunnuksen loppuosasta riippumatta. Jaloissaan Mirjalla on punaiset saappaat, jotka on leikattu puolivälistä vartta, kesäkäyttöä silmällä pitäen. Mirja on ehkä reilun viidenkymmenen, mutta viehkeä ja tavallaan sorja, huomaa Anton. Ehkä Andersilla on mukavaakin Mirjan kanssa…

Auto käy hetken tyhjää, jäähdytellään laakereita pitkän ajon jäljiltä. Huttunen ja Anton nousevat autosta, tervehditään puolin toisin. Pulliainen on heti hyvää pataa Huttusen kanssa, kun ennestään tuntevat, mutta Anton hieman varovaisemmin käsipäivästelee, Mirjan kohdalla suorastaan teitittelee. Tämäkös remakoittaa Mirjan, joka nipistää kursailematta Antonia poskesta ja sanoo:

-Ei täällä ole ennenkään otateltu. Senkus vaan porstuaan ja kahvipöytään, minä oon laittanu teitille Huttusen poika ja Salminenkos se taisi olla, semmoiset eväät jotta pian tahotte painua riiheen ettoneelle. Onhan sitä matkaakin taiteltu, vaan ny on hoppu pois, sano entinen piika kun tiineeks kävi, ilakoi Mirja.

Melkoinen kivikasvo pitää aikuisen miehen olla, jos ei tuosta sula kuin hanki heinäntekoon. Anton tunteekin olonsa heti kotoisaksi. Nämähän on mukavia ihmisiä ja mikäs täällä ollessa, suopean auringon alla. Tämä on ensimmäinen etappi, nyt ollaan tosiaan reissussa, miettii Anton. Jos Tampereelta olisi käännytty takaisin, se olisi ollut sellainen päiväajelu, mutta tänne kai nyt tultiin hetkeksiihan olemaankin, vierastelemaan.

Mennään ja kahvitellaan, syödään useampikin pulla ensi hätään vaikka Mirja vakuuttelee varsinaista apetta olevan tuloillaan. Jutellaan niitä näitä, Antoninkin pitää hieman esitellä itseään, kuka on ja mistä tulee ja miksi. Lydiasta Anton ei nyt välitä puhua, ollaan vain menossa pääkaupunkiin asioille. Huttunen vähän vilkuilee, mutta jättää sanomatta. Eihän sitä kaikkea tarvitse heti selostaa, täällä ollaan ainakin yön ellei peräti kahden yli. Sanokoot sitten jos siltä tuntuu, miettii Huttunen.

Anders on vähän levottoman oloinen. Huttunen tietää mistä on kyse, kun täällä perukoilla käy harvemmin vieraita on Anders tietysti toiveikas, että saisi esitellä hieman puuhastelujaan… Noustaankin pöydästä ja kopistellaan pihamaalle tekemään tupakointipuuhia. Mirja jää sisälle ja huutelee perään että tunnin päästä sitten, elekeehän myöhästykö tai tullee huutia, joka iikalle.

Miehet tupakoivat kuka mitäkin ja viimein Anders kysyy josko ehkä mentäisiin tuonne navetan päätyyn, hänellä on siellä vähän näytettävää. Kun täällä talous pyörii jo rutiinilla, selittää Anders, lehmien hoito on modernisoitu ja muutoinkin tila elättää hyvin heidät ja nyt jo aikaikään ehtineet lapsetkin, niin jotain pientä harrastetta on tullut kehitettyä. Sinähän olet Anton myös kalamiehiä, Anders kysyy vaikka tietää näin olevan; Huttunen on kyllä pari viikkoa sitten antanut puhelimitse perustiedot tulokkaista.

Navetan pohjoispäädyssä on työhuone tai varastotila, mihin ehkä saisi mahtumaan reilun viisi metrin mittaa suuntaansa. Huone on sähköistetty, joten siellä on hyvä valaistus. Ikkunan liepeillä on suuri työpöytä ja seiniä kiertää lattiasta kattoon ulottuva varastohylly, jossa on samankokoisia etiketein varustettuja laatikoita.

Lattialla on sekalaista romua, joitakin pressukankaalla peitettyjä koneita tai laitteita ja siellä täällä enemmän tai vähemmän purettuja pienikokoisia paikallismoottoreita. Siellä missä ei ole hyllymetrejä, on seinillä erilaisia työkalutauluja, joiden koukuissa riippuu jo hyvän yleiskorjaamon valikoima erilaisia lenkkiavaimia, vääntövarsia, vasaroita ja muita mekaanisen touhuamisen välineitä.

Pöydällä on röykkiöittäin uistimia. Viilapenkissä on kiinni ainakin yksi omatekoinen lusikkauistin ja hetken näkymää silmäiltyään Anton huomaa, että ilmeisimmin Anders tekee itse uistimia. Katossa on J-kirjaimen muotoisia koukkuja, joissa roikkuu vapoja, varmaankin parikymmentä erilaista. Osassa on kela kiinni, osassa ei. Pääosin ruotsalaisen Abun välineitä, tarkkailee Anton. Taitaa isäntä olla innostunutkin kalamies. Välineet ovat moitteettomassa kunnossa, Anders on huolellinen toimissaan, sanoo Huttunen.

Parimetrinen jätti on kuin lempipuuhassaan, kun saa esitellä repertuaariaan. Tässä on ensimmäinen itsetehty vaappu, näyttää Anders.

-Tein sen balsapuusta, joten se on kelluva. Ja tämä tässä on hyväksi osoittautunut lusikkauistinmalli, nimesin sen Summanmutikaksi ja tähän pienempään Salakkaan käy vallankin ahven oikein ravakasti. Katsopas Anton kun minä olen tietenkin tästä kalastuksesta innostunut, mutta huomaatkos sinä yhden jutun. Katso itse, ota tästä, sanoo Anders ja ojentaa Antonille Salakan.

Anders on kalamiehenä utelias, mutta hieman hämillään. Mitähän tästä nyt pitäisi löytää… jaa!

-Eihän tässä ole koukkuja, eikä ole edes paikkaa mihin laittaa. Ovatkos nämä puolivalmisteita, ihmettelee Anton. Porataanko tuohon reikä ja pujotetaan rengas, vai tuleeko näihin ehkä tinaamalla yksi koukku vatsapuolelle, niin kuin niissä ruotsinmaan ruohikkouistimissa?

Niin se varmaan on, juhlii Anton mielessään järjen voittoa yli materian; Anders tekee näitä kai myyntiin ja teetättää viimeistelytyöt jälleenmyyjällä. Eihän täällä näy koukkuja missään.

Huttunen katselee ikkunasta ulos ja odottelee mitä tuleman pitää. Hän kun tämän tietää, sen että Anders kalastaa koukuttomilla uistimilla ja metsästää itse virittämällään pienoiskiväärillä, missä liipasimen painallus soittaa nauhalta sorsapillin pärähdyksen.

Ja tähän kaikkeen on sota syynä: se miten ihminen vimmastuu toistaan tärvelemään jonkin ohimenevän aatteen tai vaahtosuisen ideologian merkeissä, tämä on saanut Anders Rikhard Pulliaisen suunniltaan pettymyksestä ja inhosta jo kauan sitten, kun Huttunen ja Pulliainen olivat samalla työnantajalla kuin Antonkin.

Pulliainen joutui näkemään omin silmin mitä jälkeä syntyy, kun raavaat miehet laitetaan metsään ottamaan mittaa toisistaan. Ja silloin syntyi päätös, tästä kun selvitään, niin minä olen sitten rauhan mies vast’edes, karjaisi Pulliainen niin kovalla äänellä että vihollinen ja oma väki säikähtivät hetkeksi: ammunta taukosi hetkeksi ja ikään kuin anteeksi pyydellen aseita käynnisteltiin, ruvettiin laskettelemaan sarjoja toisten harmiksi.

Anton pitelee uistinta hölmistyneenä kädessään, kun Anders selittää että mitään koukkuja ei niissä ole eikä myöskään tule, että nämä ovat näin juuri tarkoitettu käytettäväksi.

-Anton. Mirjan kanssa me myytiin nämä metsämaat ja nuo kaksi järveä kansallispuistoksi. Minä laitoin siihen paperiin sellaisen ehdon, että minä saan täällä kalastaa ja metsästää minkä ehdin, mutta muutoin pitää olla seudut luonnontilassa paitsi mitä nyt metsänhoitajan tai ehkä kalatalousinsinöörin kanssa toisin päätetään. Että täällä ei siis käytännössä saa kalastaa tai metsästää… mutta nyt varmaankin ymmärrät. Minä voin olla koko kesän kalassa kummalla järvellä vaan, eikä ole mitään pelkoa siitä että saalista tulisi. Kun en minä sitä tarvitse. En niin välitä kalasta, etenkään sotavuosien jälkeen, eikä Mirjakaan. Mutta hauskaa on kalassa olla ja hauskaa on pientä riistaa jahdata.

-Se luodikko mikä on siinä, annatkos tänne?

Anton teki töitä pyydettyä ja hätkähti kun Anders latasi ja tähtäsi suoraan Huttusen rintakehään. Ampu tulee, sanoi Anders ja veti liipasimesta. Torrakko pärähti kuin sorsa ja tämä herätti Huttusen hytkymään onnellisen miehen naurua. Anton ei vieläkään oikein tiennyt mistä tässä on kysymys, mutta jotenkin aavistus teki tuloaan, että Anders on viisaamman puoleinen maamies…

Pulliaiset jäivät taakse miesten suunnistaessa Tampereelle. Virran Matti asui maatilalla, samaten kuin Pulliainen mutta kovin erilaisin puittein. Matin vaimo Aino kulki pihamaalla miehen perässä huokaillen ja käsiään väännellen, kun matkalaiset saapuivat.

-Terve mieheen! Huttunen, sinähän olet kasvanut isoksi!
-No, mitäs tässä… kuinka menee Virran Matilla?
-Sinä tiedät että periksi ei anneta. Voi tulla desantteja. Vaan ei tänne!
-Kuule Matti, tässä on Anton.
-Ja missäs sitä palveltiin?
-Päivää, tein minä osuuteni…

Huttunen kiirehti väliin, tiesi Virran Matin olevan tarkka mies sotatöistä, rintamakarkureita Matti ei voinut sulattaa eikä tällä tontilla saanut poikkiteloista sanaa kuulla menneistä. Matti oli hieman sodassa tärähtänyt, pystyi hoitamaan leiviskänsä mutta rouvaparalla oli joskus tekemistä kun Matti ryhtyi kaivamaan pellolle juoksuhautoja tai kielsi kulkemasta päiväsaikaan navetalle, näkyy näet vihollisen lentokoneisiin.

Aino tunsi miehensä oikut eikä niistä osannut soimata. Koville joutuivat sodassa, sai olla onnellinen että mies tuli muutoin ehjänä kotiin. Heti sodan jälkeen hävetti olla nuorikkona, kun Matti ei suostunut nukkumaan tuvassa vaan rakensi itselleen korsun takamaastoon. Tapa jäi tuonnempana, eikä haitannut perhesuunnitelmia. Jälkikasvua kertyi siinä missä muillakin. Vuosikymmenten myötä Matin tuulenpuuskiin totuttiin eikä aina ollut varmaa, pitikö hän yllä vanhaa peliä vain tavan vuoksi, vai oliko vieläkin desanteista huolissaan.

Matilla oli harrastuksena kellojen korjailu. Hän oli perinyt sedältään kellosepänliikkeen, mutta sulki sen heti ja siirsi varaston kotiinsa. Joskus hän myi kelloja torilla ja tapahtumissa. Väliin meni vuosiakin muissa puuhissa, maatilallisella tekemistä on riittämiin, markkinakojuissa joutavat vähemmätkin nuokkumaan, sanoi Matti. Toki kellojen myynnistä sai mukavasti lisätuloja, joten se kannatti kun puuhaan ryhtyi.

Aika kului Ainon ohella Matinkin polulla. Mieskolmikko äityi muistelemaan menneitä. Antoniin Matti suhtautui hieman varauksellisesti, mutta laantui sitä mukaa kun Huttunen kertoili hurjia tarinoita tuliylläköistä joihin junavarikolla jouduttiin rajanpinnassa. Desantteja perkele, huudahti Matti. Välillä Huttunen vilkaisi Antonia ja varmisti, että tämä ymmärtäisi mistä on kyse. Aino kierteli miesryhmää ja kyseli kahvikuppien tilaa, saako olla lisää pullaa vai tahdotteko oikein ruokaa, hän tohotti.

Huttunen ymmärsi yskän ja vihjaisi Antonille että rupattelisi Ainon kanssa. Matti oli jo täydessä vauhdissa, hän johti puolustustaisteluja eikä tahtonut käskynjaoltaan ehtiä kuuntelemaan muita. Ainosta paljastui herkkä ja älykäs ihminen, joka kaipasi juttuseuraa. Eräällä tavalla hänen ja Antonin välille syntyi heti ymmärrys, molemmat yksinäisiä sieluja. Anton jopa tunnusti Helsingin matkasuunnitelman olennaisen sisällön, että hän ei saa lepoa eikä rauhaa, kunnes Lydiasta on otettu selvää.

Syötiin tukevasti ja Mattikin rauhoittui, halusi kertoa mitä harrastelee kellojensa parissa ja ennen muuta miten tämä askartelu saa mielen rauhalliseksi. Ainokin myönteli, sanoi Matin tulevan kelloverstaasta ihan eri miehenä ja usein sellainen hauska pilke silmäkulmassaan. Ja tulihan niitä lapsia, Matti esitteli valokuvakokoelmaa lipaston reunalla. Sitten Matti vakavoitui ja sanoi rakentaneensa jo pitkään sellaista kelloa, että sitä ei tarvitsisi vetää ollenkaan. Se olisi Virran Matin itsensävetävä seinäkello, kun sitä joskus lehdissä esiteltäisiin.

Matti selosti mekanismia muiden pohtiessa eräitä luonnontieteiden lainalaisuuksia. Mutta siinä he menivät harhaan: Matti oli perillä näistä seikoista. Hän kohautti olkapäitään todetessaan jo viisikymmenluvulla havainneensa puuhan mahdottomaksi. Energiaa kuluisi aina hukkaan, sitä olisi tuotava mekanismiin ulkopuolelta. Eikä samaa jousta voinut käyttää itsensä virittämiseen, kyllä Matti tämän ymmärsi.

Näyttäessään viimeisintä versiota itsensävetävästä kellosta Matti vakavoitui ja totesi:

-Minun kellojeni jokainen laakeri, jokainen vipu on laskettu tarkkaan. Nämä ovat maailman parhaalla mekaanisella hyötysuhteella olevia seinäkelloja. Minä olen siitä vähän helvetin ylpeä, eikä sitä pysty kukaan minulta riistämään.

[13]

Kaarrettaessa kahdeksaakymppiä ja tien loiventuessa sillanjuureen näkyi edempänä jotakin hälinää, tuli tarve hidastella. Huttunen yritti tähystellä samalla kun haeskeli pienempää vaihdetta. Kuljettiin sellaista reipasta kävelyvauhtia, edessä ja takana oli henkilöautoja ja yksi osuusliikkeen kuorma-auto, joka esti paremman näkyvyyden. Tiensuoraa reunustivat jylhiksi päässeet männyt. Huttunen sanoi, että jopas on honkaliitto.

-Honka…petäjä… se on honka, honka sulla on Huttunen hattusi alla. Petäjiähän nuo, Anton puuskahti äkkiväärästi mutta lempeästi, niin kuin kaverille kivahdetaan.
-Se on honka. Länsisuomessa sanotaan niin.
-Onhan sinun asuntosi länteenpäin, en kiellä. Mutta petäjä.
-Honka, siitä on kuule tasavallan presidentin virallinen lausunto.
-Liekö pistänyt petäjäistä sekaan, otatteli Anton.

Pysähdellyt letka nykäisi miehet liikkeelle, kytkinjalka oli tarkkana äkkipysäysten varalta. Näkyi vilkkuvia valoja, kiireisen näköisiä miehiä joko metsään katsoen tai sieltä pois, ilmassa oli metsänhoidollista tunnelmaa.

-Nämähän karsivat metsää. Ja ovat tien tukkineet…
-Vaan ei passaa tukkirekalla ojaan kaartaa. Etenkään lastin jo painaessa runkoaisoja. Onhan tuossa varmaan noita metsureiden autojakin.
-Katohan, paikallisen maamiehen traktorikin. Saa varmaan hyvät tienestit.
-Ja kotona, tuvan pöydällä odottaa rouvan nootti.
-Niin ukko kun on nämä tienestit iltasella huljutellut menojaan.
-Maalaisen rouvan kiukku on tuikea. Se on pellolla paahtunut, ja talvisin aamuvarhaisella navettapolulla kylmistynyt.
-Ukko sen kun ajelee traktorilla. On hyvää pataa samanmoisten kanssa, yhdessä on isot pellonraivaukset tehty, miksi ei hieman annettaisi taustatukea, jos sisäpolitiikka käy liian kuumaksi.
-Naapurisopu on kaiken viisauden alku.
-Jos on hyvä naapuri.

Linja-autopysäkin kohdalla oli uusi Volvo, josta nousi kuljettajan paikalta valtavan pitkä mies. Sellainen, jonka viereen jos sijoittaa aikamiehen, tuntee tämä itsensä keskenkasvuiseksi nulikaksi, toivoo että vaimo ei ole liki.

-Katos Anton että on julman kokoinen mies. Oikein hongankolistaja, ihmetteli Huttunen.
-No on! Tuohan täytyy olla päälle kahden metrin ilman kypärää, onkohan tuo suomalaisia ollenkaan. Joku viikinki. Ehkä on pahamaineinen rangaistusvanki, jolle on annettu työleirin sijaan komennus tänne Suomen niemelle puita harventamaan.
-Kolistamaan honkia.
-Heh!

Miehet katsoivat syrjäkarein toisiaan, suupielissä väpätti jo virke, odottelivat hetken että jos toinen aloittaisi… Huttunen ehti ensin, kertoi miten tässä on skandinaavinen Hongankolistaja, viimeinen sukuaan, joka tulee hankaliin paikkoihin uudella Volvolla eikä anna haastatteluja, katsoo vain tuikeasti metsään ja ehkä sanoo mestarille: yksikään ei jää pystyyn, kerää keskiaikaisen pyövelin varusteensa ja tönäisee heikommat polulta syrjään pelkällä varjollaan, ryskii metsään ja ottaa isosta männystä kiinni niin että lähiseuduilla sataa neulasia päiväkausia.

Metsään ei saa silloin mennä, on pysyttävä sadan metrin päässä. Lapset pitää lähettää kotiin suojaan. Hongankolistaja vetäisee nahkaisen hihnan olkansa ylitse ja kiipeää liki nelikymmenmetriseen mäntyyn niin että vesi vetäytyy ojissa, pääsee lähelle latvaa ja pysähtyy siellä.

Joo, ilahtui Antonkin, siellä se ottaa ensin piipun ja tupakkanyssäkän, loimottaa tulen pesään ja sylkii tikun sammuksiin. Hongankolistaja on tehnyt työtään pitkään, oppinut Siperiassa ja Alaskan reissuillaan että hosumalla tulee vain kuusipäisiä metsänriekaleita, että mestarina voi oman työtahtinsa ja hintansa luetella. Viimein piipullinen on kohisteltu ja toiminta alkaa.

-Silloin kaikki ikään kuin pysähtyy, metsä tietää odottaa kauheaa mäiskettä, Hongankolistaja ottaa männystä mittaa ja nujertaa siltä luonnon. Hirmuinen pauke käy metsän uumenista, kun Hongankolistaja reuhaa mäntyä käsintehdyllä kymmenkiloisella nuijalla. Varressa on biisoninnahkaa, jotta siitä saa hyvän otteen. Itse nuija on tehty satametrisen punapuun latvaoksasta, Alaskan ilta-auringossa kypsyneestä sisun ja pitkämielisyyden kuiduista. Hongankolistaja on nuoruudessaan käynyt Alaskassa oppia hakemassa, mutta yhtä kovia miehiä ei sieltä löytynyt ja kun karhutkin oli häädetty silkalla ärjymisellä oli saaliiksi jäänyt tämä tarkkuusinstrumentti, ja ehkä jokin jo aikaihmiseksi kasvanut jälkeläinen.
-Mäiske kuuluu ehkä hyvinkin puolen tunnin ajan, jotenkin yksitoikkoisena ja surumielisenäkin, kuin konekiväärin papatus iltayöstä kesäisen lammen vastarannalta, huomauttaa Anton.

Viimein tulee valmista, iltaruskon sarasteessa Hongankolistaja laskeutuu puusta ja keräilee tavaransa, kuljeskelee kohti väkijoukkoa sanoen: -Voitte huomenna kaataa sen. Siltä on nyt luonto pois. Väki ihastelee, tyytyväinen hyminä ja nyökkiminen aaltoilee nöyrien, varpaita tarkastelevien katseiden lomasta.

Kun Hongankolistaja pakkaa työvälineitään Volvon takakonttiin ja silmäilee kylän nuorempaa naisväkeä, osa näistä tupsahtaa tiineeksi pelkästä äkillisen huomion kohteeksi joutumisesta.

-Hongankolistaja on eri mies. Se on vähän kuin Väinämöinen.
-Mutta tarkka työn ja tupakan laadusta, miettii Huttunen.
-Caravellea se polttaa ja iltaisin ottaa ehkä konjakin.
-Onkohan sillä oppipoikaa, ihmettelee Huttunen.
-Ei ole, kun ei synny riittävän pitkänhuiskeaa, julmaa poikalasta.
-Ehkä tuleekin naispuolinen Hongankolistaja, jokin amatsooni.
-Ehkä niin, Volvollahan tuo ajelee.
-Vaan mitä sanot, Salminen. Onko hyvä mies, Kekkonen.
-Kekkonen?
-Niin, onko se Suomen asialla. Tekeekö viisaita.
-Mutta sopiiko sitä otatella.
-Mikäs maa se semmoinen olisi, jossa ei saisi otatella.
-Sanopa se, virkkoi Anton.

Hakkuutyömaa jäi taakse kuin nekin ajat, jolloin rahtilaivojen sijainnista, rahdista ja suunnasta kiisteltiin, kiipeiltiin palmuihin tai uitiin lämpimien vesien äärellä. Aika patinoi ihmisen, mietiskeltiin ja katseltiin hiljentyvää maaseutua. Huttunen intoutui laajemminkin miettimään maailmanpolitiikkaa, mutta ei löytänyt siitä mitään tolkkua. Suomen asioita puidessa nähtiin paljon hiljaisia mielipiteitä, sellaisiakin joista vaiettiin. Ehkä olikin vain yksi totuus, yksi jota ei käy kiistäminen.

Maa liikkuu siihen suuntaan mihin sitä ohjataan. Joskus maata ohjaa toinen maa, toisinaan pienikin saa äänensä kuuluviin, järjestää suuria kokouksia joissa ihmisillä on hassuja kuulokkeita päässä. Valokuvia otetaan sarjatulella, missä mustat autot kulkevat. Niin kuin nyt tämä ETYK, hetken ollaan salamavalojen loisteessa. Ehkä tulee suuriakin valtioihmisiä tänne. Saakohan ne asioihin tolkkua? Välttyykö maa sodankäynniltä, saadaanko muuallakin elellä ja touhuttaa sellaisia pieniä, kesäyössä ehkä jännittäviäkin asioita.

Huttunen oli pitkään hiljaa, ohjaili tietä seuraillen ja poltteli Armiroa. Sitten, silmissä kirkastunut mutta surumielinen katse, virkkoi:

-Tiedätkö Anton, tämä Suomen kansa on niin kuin äsken näkemämme metsikkö. Sitä lyödään surutta, katkotaan ja tallotaan. Tullaan vierailta mailta ja raastetaan kappaleiksi. Mutta mitä tekee suomalainen, kun kevät koittaa? Pieni ja hento varpu kurkottaa valoon ja vieressä toinen. Kun aikaa kuluu, on uusi metsä noussut. Raikas tuuli sivelee vahvoja käsivarsia. Joku ehkä muistelee hakkuutyömaata, mutta tämän kansan luonteeseen kuuluu myös ymmärrys, ehkä jonkinlainen anteeksiantokin. Sattuuhan sitä, että ihmiset tekevät virheitä. Miksi ei sitten valtiotkin ja erinäiset ideologiat. Mutta Suomen kansa, se kasvaa kohisten ja viskoo käpyjä tantereeseen. Niistä kävyistä kasvaa seuraava sukupolvi. Ja vielä koittaa aika, että meitäkään ei ole.

-On vain kaksi hautakiveä, joissa lukee: tässä lepäilevät Huttunen ja tuossa vieressä Salmisen poika. Molemmat elivät aikansa eivätkä järin piitanneet suurista melskeistä, pitivät niitä enemmän pienten ihmisten mökellyksenä.

[14]

Järvenpään ja Tuusulan sivuuttamisen tienoilla, kun taiteilijoiden rantatie oli nähty ja mietitty ääneen oliko näillä seuduin ehkä mukavia naapureita, Huttunen uteli mitä sanoisi Anton, jos kaarrettaisiin lentokentälle ja otettaisiin saapumiskahvit samalla kun totuteltaisiin Helsingin menoon.

-Niitä ulkomailta tulleita näkyy joskus Helsingissä. Voidaan siinä samalla katsella, onko heissä ehkä kaukaisista maista lentäneitä.

Anton, joka ei ollut lentänyt saati koskaan käynyt Helsingissä, suostui ehdotukseen. Mentiinkin oikopäätä Ruskeasannan paikkeilta sellaiselle kaistalle, joka vie kentälle. Kaista oli merkitty lentokoneen kuvin. Taksiautoja puikkelehti muun liikenteen seassa, linja-autoista puhumattakaan joita näkyi olevan pelkästään kentälle vievällä tiellä enemmän kuin Pelttasvaarassa, vaikka postiautokin laskettaisiin mukaan.

Huttunen luennoi erinäisistä lentoliikenteen ilmiöistä ja siitäkin, että moni matkustaa, mutta runsaasti on maita joista ei niin vain lähdetäkään lomille.

-Näkyy olevan. On paljon, paljon ihmisiä.
-Odotas kun päästään tallustelemaan pääkaupunkiin. Katohan vaan! Tuossa laskeutuu, onkohan ysi?
-Tuo? No on siinä oikeat värit. Ehkä sen näkee kentän kahviosta, kunhan on kapteeni koneensa pysäköinyt.
-Aika kova melu näistä lähtee, kun kantautuu autoon sisälle.
-Meneehän noita kotikulmillakin, vaan ovat korkealla.
-Kymmenessä kilometrissä kulkevat.

Huttunen ohjaili Dodgen parkkipaikalle. Hetki oiottiin jäseniä ja tuumailtiin minkä tupakkapuuhilta ehdittiin. Auto laitettiin lukkoon. Huttunen sanoi että nyt ollaan Salminen liki Helsinkiä, eikä täällä jätetä auton ovia auki tai virtalukkoon avaimia. Anton katseli ympärilleen. Joka suunnassa oli hälinää, autoja vilahteli ja ihmisiä niiden kyydissä.

-Täällä on kauniita naisia.
-Älä tuijota! Ne huomaavat muuten, että ei olla paikallisia.
-No, kukas täällä sitten on paikallinen. Lentokentällä.
-Lentoemännät ainakin. Nehän asuvat kentillä, mutta posti ohjataan johonkin lähiöön.
-Pitääkö niiden olla noin kauniita. Eikö muuten saa töitä lentokoneesta?
-Edustavia, kielitaitoisia ja koulutettuja pitää olla. Useimmat ovat nättejä.

Käveltiin pääovesta sisään ja siinä huomattiin, että kentällä on tosiaan monenlaista kulkijaa. Antonia kiinnosti kovasti muutama turistiryhmä, joista pääteltiin että ovat Japanista tulleet. Rintamuksilla roikkui kameroita ja käsissä matkalaukkuja. Muutamia pieniä lapsia huuteli isojen polville, vaan eivät saaneet suurempaa huomiota osakseen.

Pienen kahvilan pöydistä kantautui mielipuolinen kalabaliikki. Siinä taisi olla sekoitus valtakieliä ja kuten miehet pian huomasivat, kieltä käytetään vallan välineenä. Jokin ulkomaalaisrouva ilmaisi tyytymättömyyttään. Pöydässä istuva mies oli vajonnut mietteliäisyyteen, eikä juuri osallistunut keskusteluun.

-Onkohan rouvan hajuvesipullo pakattu ylösalaisin.
-Jokin painava syy pitää olla, kun noin melskaa.
-Ukko näyttää väsyneeltä. Lentäminen on raskasta.
-Yksin tai suuremmalla joukolla, se käy voimille.

Päärakennuksesta löytyi lasivitriiniin sullottu lentokoneen moottori, jonka sai pyörimään, kun laittoi kolikon lippaaseen. Anton katseli sitä mielenkiinnolla, mutta totesi pian, että junan moottori on paljon suurempi. Huttunen tuijotti lumoutuneena osittain aukileikatun moottorin osia, jotka pyörivät verkkaisesti sähkömoottorin avulla.

Siinä määrin kiehtova aparaatti oli esillä, että muutamakin kolikko päätyi kojeeseen. Miesten vierelle ilmaantui kuin tyhjästä joukko pikkupoikia, joille Huttunen selitti mistä on kyse, kunnes ymmärsi poikien puhuvan jotakin muuta kuin suomen kieltä.

Aikansa moottoria pyöriteltyään miehet päättivät, että tähän väliin sopii kahvi ja toiselle ehkä konjakki. Kentällä on hyvin varustettuja liikkeitä, joista eräs sai tehdä sikarikauppoja Huttusen kanssa. Mentiin sitten kahvilaan, jossa äskeinen ponsipuhe oli laantunut. Nyt myös rouva oli mietteliäs, mutta miehen ilmeestä oli nähtävissä, että joskus harkittu lause korvaa useamman hätäpäissään päästellyn.

-Valtakysymys lienee ratkaistu.
-Tai ehkä rouvalta uupui tarmo.
-Silti olisi hauska tietää, mistä moinen. Kesken lomamatkan.
-Tutkimattomia ovat tiensä.
-Miksi ovat naiset niin vihaisia.
-Lieneekö niitä, niitä juttuja joista emme saa selvyyttä.

Kahvi maistui jännittävältä, erilaiselta kuin kotona. Kuppikin oli jotenkin kansainvälinen. Siinä luki sinisellä Finnair. Minne vain katselikin, oli tekstejä ripoteltu kyltteihin ja viittoihin. Melkein kaikissa oli sama asia vähintään suomen, ruotsin ja englannin kielellä.

Niillä, jotka kuuluivat henkilökuntaan, oli pieniä lippuja takin rintataskun päälle kiinnitettyinä. Hyvä on ulkomaan eläjän tänne tulla, totesivat miehet. Saa puhutuksi minkä tahtoo ja ehkä tulee ymmärretyksikin. Huttunen herkesi mietteistään ja kertoi eräästä tuttavastaan, joka on asustellut näillä seuduin sodan jälkeen tänne muutettuaan. Yhteyttä on pidetty, mutta harvakseltaan.

-Vuolalahden Pekka käy täällä toisinaan.
-Miksi, matkaileeko hän. Tai onko työn takia.
-Pekka on yksineläjä, sodan jälkeen vaimo menehtyi eikä lapsia ehditty saamaan.
-Miksi Pekka käy lentokentällä?

Huttunen kertoi Pekasta, miehestä, joka on niin yksinäinen, että käy usein lentokentällä iltaisin. Yleensä Pekka ottaa kahvin ja polttelee muutaman tupakan sillä välin, kun silmäilee saapuvien lentojen ilmoitustaulua. Laskua odotellessa ja toista maksellessa onkin tilaisuus jo tarkkailla ohikulkijoita, mutta varsinaisesti Pekka suuntaa kiinnostuksensa niihin oviin ja käytäviin, joista saapuneet päästetään odotustiloihin.

Jos kävisikin niin onnellisesti, että Mallorcan lennolta löytyisi jokin vanha tuttu. Sellainen takavuosien kaveri, jonka kanssa on käyty kauppakoulua, tai riehasteltu tätä ennen omenavarkaissa ja muiden kolttosten parissa.

Tai ehkä saapuisi jokin aseveli, rintamavuosilta. Pekka on ajatellut asian niin, että jos matkalainen on juttutuulella, voisi hän ajella toisen kotiin ja viedä matkatavarat samalla. Turha sitä on taksia ottaa, jos löytää samaan suuntaan menijöitä.

Yleensä väki on vierasta, eikä tuttuja piirteitä näy. Pekka tarkkailee saapujia kuitenkin suurella mielenkiinnolla. Tuossa on nuori perhe lapsineen ja tuossa on eläkeläisten bingoryhmä. Joskus näkee liikemiehiä, varsinkin Lontoosta tulevilla lennoilla. Julkimoitakin näkee, he kun matkailevat milloin eivät vietä aikaansa gallerioiden avajaisissa tai muissa riennoissa.

Yleensä Pekka lähtee kotiin yksin ja alakuloisten mietteiden vallassa. Miten sitä onkin niin yksin ja näin suuressa kaupungissa. Onhan niitä tuttuja, vaan harvassa ja nekin muualla päin maata. Pekka on kuitenkin yksinoloonsa tottunut ja kotiin päästyään keittää teetä. Olohuoneessa on mukava sohva ja sen päälle taiteltuna peite ja kirja. Lukuvalo sammuu vasta lehdenjakajan tuloon ja kun Pekka on käynyt parvekkeella katsomassa, miltä nouseva aurinko näyttää.

-Hieman on surullinen tarina ja tuttuakin siinä piilee.
-No, ehkä teissä on jotakin samaa.
-En sitä, onhan minulla kavereita niin kuin sinäkin.
-Moni jäi sodan jälkeen yksin, vaikka oli seurassakin.

Huttunen käy vielä kertaalleen sikarikaupassa ja sillä välin Anton katselee ulkomaisia lehtiä telineessä. Niissä on kuvia prinsessoista ja presidenteistä. Amerikan presidentistä Richard Nixonista on vieläkin kuvia, vaikka edellisvuonna joutui jättämään paikkansa. Oli tullut suhmuroitua ja mikä pahempaa, jäätyä siitä kiinni. Tätä miettiessään Anton muisti, että harvassa maassa on presidentti niin pitkään virassa kuin Suomessa.

Entä jos Suomi olisikin kuningaskunta, monarkia. Olisi joku Väinö II, jota edelsi ykkönen. Väinö olisi hyvä ja laupea kuningas. Hovissa olisi näitä silmäätekeviä, joista osa muistuttaakin ilvehtijöitä, tai vähintään lakeijan ammattikuntaa. Näinhän se menee, valta houkuttelee vallattomia.

On niitäkin, jotka kumartelevat syvimmin muiden maiden mahtiheppujen suuntaan. Eikö vain tulisi suomalaisenkin ensin miettiä, mikä on maan etu ja vasta sitten mikä on toisen maan hyödyksi. Vaan ovatko ajat toiset ja toisten tekemiä ajatukset.

Huttunen yhytti Antonin lehtikioskin kulmilta ja sanoi, että nyt kun kerran täällä ollaan niin käytetään tilaisuus hyväksi. Mennään autolle. Kun tästä lähdetään Helsingin suuntaan, niin minä tahdon tätä juhlistaa. Matkaa on tehty jo melko tovi enkä nyt puhu vain ajasta. No, mennääs nyt, hoputteli Huttunen. Anton seuraili perässä hajamielisesti ja loi pikaisia katseita lentoemäntien rykelmän suuntaan. Kauniita olivat!

Parkkipaikalle päästyään Huttunen syöksyi tavaratilaan ja siellä aikansa pengottuaan suoristautui ja näytti Antonille Suomen lippua. Se oli kooltaan sellainen, mitä näkee valtion autoissa: pieni, lokasuojaan kiinnitettävä. Huttunen väkersi aikansa ja niin olikin Dodgessa lippu keulassa ja hetken kuluttua Huttunen takapenkillä.

-Anton minä kun otin konjakin, niin annan täältä ajo-ohjeita.
-Eikö siellä kaupungin keskustassa ole kova liikenne?
-Saatpa nähdä, että Huttusen ohjeilla pärjää missä vaan.

Miehet lähtivät liikkeelle, Huttusen esittäessä muualta kotimaahan palannutta diplomaattia ja Antonin noukkiessa puhetulvasta tietoja siitä, mikä kaista tulisi valita, mihin päin kääntyä. Huttunen oli hyvällä tuulella ja hyräili samalla kun puhui. Tämän taidon Huttunen oli oppinut jo nuorena mutta ei muistanut missä tai miksi. Kovin persoonallinen puheenparsi siitä kuitenkin syntyi ja tämä sai Antonin hyvälle mielelle.

Käännyttiin kehä kolmoselta Tuusulantielle, mutta sitten tapahtuikin kummallisia asioita. Heti liittymän jälkeen auton vierelle ilmestyi poliisimoottoripyörä ja käsiohjeista oli pääteltävissä, että kaistaa pitäisi vaihtaa lähemmäksi tien keskiaitaa. Anton teki töitä käskettyä ja Huttusen pää pyöri kuin huvipuiston lapsilinko. Edessä ja takana näkyi pitkä autosaattue, johon heitä nyt ohjattiin.

-Helvetti! Nämä on niitä ETYK-autoja!
-Mitä nyt tehdään?
-Anna mennä vaan, ei tästä nyt pääse poiskaan!
-Taisit Huttunen saada meidät kiipeliin!
-Eläs nyt, antaa tilanteen mennä! Tästä kun päästään Helsinkiin, niin luikahdetaan omille teille.
-Kaikkeen sitä joutuu, kun sinun kanssasi reissaa.

Saattue ohjattiin kantakaupungin suuntaan sivukatujen liikenteen ollessa pysäytettynä. Huttunen mietti ankarasti miten pälkähästä päästäisiin, Antonin ohjaillessa yhä likemmäs tapahtumien keskipistettä. Salamavalojen välkkeessä Dodge pysäytettiin pääoven eteen ja oikean puoleinen takaovi avattiin ulkopuolelta. Huttunen nousi autosta häkeltyneenä ja käveli suoraan kohti ovea. Molemmilla puolilla oli turvamiehiä ja heidän takanaan hälisevä lehdistö. Antonille näytettiin merkkiä, että nyt pitää ajaa eteenpäin ja liikennepoliisit ohjasivat hänet kulman taakse missä oli valtavasti suuria edustusautoja.

Huttunen kohkasi pääovesta sisään ja turvamiehen saattelemana hallin perällä toisesta ovesta sisään. Siellä oli presidentti adjutantteineen ja lisää salamavaloja. Kekkonen kätteli Huttusen peitellen yllättyneisyytensä ja äsähti kuiskausetäisyydeltä jotakin. Adjutanttiin tuli vauhtia ja hän otti turvamiehen kanssa Huttusesta käsivarsiotteen ja saattoi jonnekin takahuoneeseen, missä hänet istutettiin tuoliin. Turvamiehellä oli pistooli kädessä.

Presidentti tuntee teidät, adjutantti sanoi. Miksi olette täällä kutsumattomana, hän tiukkasi Huttuselta. Turvamiehen katse pysyi lujana kun Huttunen selitteli koko sitä tapahtumaketjua, minkä vuoksi he vahingossa eksyivät saattueeseen. Adjutantti kertoi presidentin sanoneen että vie pois tämä hullu, minä tunnen sen eikä sen pidä olla täällä.

Huttunen loukkaantui siitä että häntä sanottiin hulluksi ja vielä noin korkealta taholta. Hän tosiaan tuntee presidentin vanhastaan, on tullut joskus tehtyä yhtä sun toista ja ennen kuin tämän näköiset klopit ovat syntyneetkään, Huttunen lateli. Turvamies potkaisi tuolin jalkaan sanoen että suu pidetään nyt supussa ja täältä lähdetään ihan toisenlaisessa saattueessa.

Anton ihmetteli ulkopuolella tilannetta ja sitä minne Huttunen katosi. Muiden autojen kuljettajat katselivat Antonia kulmien alta, Dodge vaikutti seurueessa jo kovin vanhanaikaiselta. Jotkut supattelivat keskenään ja viittoilivat poliisiauton suuntaan, joka lähestyi pientä ovea juhlarakennuksen sivustalla. Yksi poliiseista harppoi Antonin suuntaan ja samalla toinen poliisi ilmestyi auton takaa. Sitten Anton olikin jo käsiraudoissa ja hetken kuluttua saman poliisiauton takapenkillä missä Huttunenkin. Nyt kävi huonosti, Huttunen sanoi kun Saab nytkähti liikkeelle.

Miehiä kuulusteltiin ja pidettiin turvasäilössä, kunnes presidentiltä saapui tieto, että heidät voidaan vapauttaa. Huttuselle oli erityinen viesti, jonka poliisikomisario röhönauruaan pidätellen toisti, varmuuden vuoksi niin kovalla äänellä että sen kuulivat kaikki.

Anton nauroi niin että vedet valuivat silmistä, mutta Huttusesta kuului vain pihinää. Dodge oli pysäköitynä poliisiaseman edustalle ja lokasuojan lippu oli kadonnut. Virkailija antoi Huttuselle avaimen ja kehotti ajelemaan vähemmän huomiota herättävällä tavalla.

He ajoivat sanomatta sanaakaan lähimmälle huoltoasemalla ja ostivat kupillisen kahvia. Molemmat katselivat ikkunasta pihamaalle ja välttelivät katsekontaktia. Sitten he vilkaisivat toisiinsa ja nauroivat niin, että kahvi ehti jäähtyä kupeissa. Huttunen kertoi miksi hän tuntee Kekkosen ja miksi tämä on niin äreänä, että kaikki suuttumus ei suinkaan johdu tahattomasta korkean tason vierailusta. Anton sanoi nuortuneensa ainakin kymmenen vuotta ja nyt on jotain mitä muistella, mikäli emme päädy Siperiaan työleirille.

-Sitä ennen meidän tulee löytää hotelli ja asettua taloksi, Huttunen hörähteli.

[15]

Päivät kuluivat kaupunkia kierrellessä ja ostoksia tehdessä. Huttunen liehui kahvilasta toiseen ja selosti nähtävyyksiä Antonille. Muutaman kerran Anton uteli mistä Huttunen tuntee Helsingin näin hyvin, mutta sai vastaukseksi jotakin epämääräistä työmatkoihin liittyvää vaikka tämä ei tainnut pitää paikkaansa.

Pääkaupunki imaisi molemmat miehet reilun viikon ajaksi, he tulivat iltaisin hotellille ja yleensä nukahtivat oitis päivän jäljiltä. Anton tunsi miten kaupunki herätti jotakin hänen sisällään.

Korjaamomessujen lähestyessä Anton ja Huttunen selvittivät myös Lydian yhteystiedot ja Huttunen soitti hotellin aulasta hänelle. Puhelu oli lyhyt mutta tuloksekas, he sopivat tapaamisen Esplanadille ravintola Kappeliin messujen jälkeiselle viikolle. Anton kuulusteli Huttuselta puhelun sisältöä moneen kertaan ja tyytyi vastaukseen. Lydia oli pahoitellut kiirettä, näytäntöön valmistautuminen oli kesken, mutta hän tapaisi miehet mielellään.

Seuraavana päivänä Huttunen teki löytöjä muutamista liikkeistä, joissa myytiin Huttusen mukaan herrasmiehelle ja maailmanmatkaajalle sopivia tykötarpeita. Yhtä näistä päästiinkiin tositoimissa testaamaan. Miesten ollessa jo runsaassa keski-iässä, heille oli tapahtunut se mikä on nähtävissä kun katselee ympärilleen. Korvien ja nenän karvoitus oli päässyt vaivihkaa repsahtamaan villiksi. Tähän pulmaan Huttunen löysi ratkaisun, jota ryhtyi testaamaan heti hotelliin päästyään.

Antonin katsellessa televisiota kuului yhtäkkiä valtava rääkäisy ja kolinaa kylpyhuoneesta. Kun Anton ryntäsi katsomaan mitä oli meneillään, hän löysi Huttusen lattialta polvillaan, nenäänsä pitelemässä. Toisessa sieraimessa oli jonkinlainen sähkökäyttöinen nenäkarvatrimmeri, joka oli leikannut kiinni pahemman kerran. Huttusen silmät pullottivat kuin tennispallot ja kyynelvirta valui vuolaasti punoittavia poskia pitkin. Ai saakeli että sattuu, sähisi Huttunen.

Huttunen käski tehdä asialle jotakin mutta mitä tahansa Anton kokeili, sai aikaan viheliäistä kipua Huttusen nenässä. Hän yritti pyörittää trimmeriä vastapäivään, käynnistellä ja sammuttaa moottoria ja vetää sitä pois nenästä, yhtä kaikki Huttusen huuto kaikui käytävään asti ja viimein hotellin henkilökunta saapui yleisavaimilla sisään. Lopuksi portieeri sanoi Huttuselle että nyt sattuu ja rykäisi yksin teoin koko laitteen irti. Huttunen ulvahti ja sortui nyyhkyttäväksi kasaksi Antonin ja muiden haukkoessa henkeään naurunremakasta.

Laite päätyi roskakoriin ja Huttunen alakerran baariin, kun oli saanut silmänsä kuivattua ja pahimman punoituksen laskemaan. Muutaman grogin jälkeen molemmat nauroivat tapaukselle ja päättivät pysyttäytyä jossain määrin vanhanaikaisina herrasmiehinä, vailla nykyajan kotkotuksia.

Baarissa oli mukavaa suunnitella korjaamomessukäyntiä. Huttunen selitti että aikoo varustaa ja modernisoida korjaamoa, on syytä pysyä ajan hermolla. Autokanta nuorentuu Pelttasvaarassakin ja osa näistä nykyisistä korjaamolaitteista mahdollistaa hänelle jo kevyempää työtä. Sinun veljesihän on tietokonealalla, Huttunen muisteli. Nyt on tullut korjaamoihin sellaisia testereitä edullisesti saataville, mitkä ennen maksoivat omaisuuksia. Sytytysjärjestelmää voi tutkia tarkalla luupilla. Pyöränkulmien säätöön on kuule tullut paljon uutta laitetta, Huttunen jatkoi. Sitäpaitsi hallissa olisi tilaa uudelle nosturille tai kahdelle. Ottaa selkään lattialla rypeminen.

Anton junahuoltomiehenä ymmärsi työergonomian päälle. Onneksi junissa melkein kaikki osat ovat niin painavia, että niitä varten on ollut nostureita käytettävissä. Periaatteellisesti Anton myönteli että hyvä on alan kehitystä seurata ja se, joka sijoittaa työkaluihin sijoittaa myös omaan hyvinvointiinsa.

Messuilla Huttunen oli kuin kotonaan. Hän kierteli osastoilla, kuunteli myyntimiesten puheita ja väitteli joskus myyjien kanssa. Mukanaan hänellä oli muistivihko, johon hän kirjasi tekemiään hankintoja. Joistakin laitteista sai useampia tarjouksia, joita Huttunen vertaili iltaisin vihkoa selatessaan. Muutamassa päivässä hän teki niin suuren määrän tilauksia, että useimmat myyjät ryhtyivät tervehtimään miehiä jo kaukaa messualueen laidalta. Kokonaan uusi rengaskone hankittiin, kaksi pilarinosturia ja yksi ajosiltanosturi, suuria työkalukaappeja sisältöineen ja valojensuuntauslaite, paineilmakompressori ja lukuisia pienempiä tarvikkeita. Niistä sovittiin, että toimitetaan isossa erissä Pelttasvaaraan syksyn alkupuolella.

[16]

Lydia istui pitkään hiljaa, katseli Mantan patsaan suuntaan ja pyöritteli viinilasiaan. Sitten kun alkoi olla selvää, että sieltä patsaan suunnasta ei tulisi ketään tai mitään jolla tästä tilanteesta voisi päästä ohi, hän kääntyi katsomaan miehiä ja sanoi:

-On hyvä, että tulitte tänne. Kyllä minä olen teitä molempia ajatellut näinä vuosina, sinuakin Huttunen, ettehän te vain olettaneet minun olevan niin kylmäsydäminen… mutta ajat, ne olivat toiset… ja ovat nytkin, siitähän on herranjumala kaksikymmentä vuotta kun lähdin. Ja miksi silloin tänne tulin, siitä kerron kyllä teille molemmille kohta. Mutta sitä ennen… tässä menee nyt pitkään. Jos herroja ei haittaa niin minä tilaan hieman ruokaa. Ja sillä välin käyn tuossa ulkona savukkeella. Minkä tahdon tehdä yksin, on tässä nyt hetkeksi sulateltavaa… odottakaa siis tovi.
-Toki, mikäs tässä, odotellaan, tuli kuin yhdestä suusta.

Nälkä tuli myös miehille, jotka tunsivat olonsa nuorukaisiksi. Eikä aivan myönteisessä mielessä; Lydian edessä he jotenkin taantuivat, ujostelivat ja etsiskelivät sanoja. Pahimmissa kohdin katselivat toisiaan, auta nyt veli hyvä… hassua sinällään, että miehillä on elämänkokemusta yhdessä satakaksikymmentä vuotta, ja silti ollaan kuin ensi kertaa saatille.

Tilannehan oli toki kaikille oudoksuttava, eikä vähiten Lydialle, joka ei oikein saattanut käsittää että Anton oli jäänyt häntä odottamaan ja siinä sivussa ilmeisimmin arkistoinut koko elämänsä… mieshän oli kuudenkymmenen siinä missä hänkin, voiko todella olla niin että hän on elellyt yksin siitä lähtien? Eikö nyt Pelttasvaarasta olisi emäntää löytynyt, onko Lydia jotenkin vastuussa tästä ihmiskohtalosta? Ja Huttunenkin

Kolme savuketta myöhemmin, käytyään hämmentynyttä ja tuloksetonta ajatustenvaihtoa Mantan kanssa, Lydia purjehti sisään Kappeliin parahultaisesti annosten tullessa pöytään. Ja sanoi heti alkuun että nyt puhutaan asiaa, että hän tahtoo kyllä keskustella molempien kanssa sitten ihan kahdestaan sellaisista yksityisluonteisemmista asioista, mutta aloitetaan nyt siitä kuka hän on ja miksi hän asuu Helsingissä ja niin edespäin.

Lydia puhui vuolaasti viisikymmenluvusta, siitä miten Pelttasvaara oli tuntunut aivan liian ahtaalta ja sotamuistojen värjäämältä seudulta. Teatteriala oli hänelle niin vahva kutsumus, että siihen huutoon tuli vastata; moderni aika muutti suuriin kaupunkeihin ja mikäli Lydia tahtoi kehittyä näyttelijänä, oli vaihtoehtoja niukasti tarjolla eikä yksikään kotiseudulla. Hän oli jo sodan jälkeen harkinnut Helsinkiin muuttoa, kyllähän Anton tämän muisti, mutta viisikymmenluvun puoliväliin tultaessa oli käymässä ilmi että jos nyt ei lähde, niin jämähtää paikalleen.

Ja sitten oli lehdissä ollut ilmoituksia, joihin Lydia oli hanakasti tarttunut ja yhteen oli vastattu: hänet oli hyväksytty teatterialan opintoihin Helsinkiin, samaisen vuoden syksylle. Niihin aikoihin Lydia oli havainnut, että Anton on yhä sodan jäljiltä vieraantunut, pakenee sisimpäänsä vaikka kymmenen vuotta on eletty rauhaa. Jonkinlainen pakokauhu valtasi minut… tahdoin pois siitä kaikesta…

-Ymmärtäähän Anton, että minulla ei ollut muuta kuin lähtö edessä? Ja oli siinä muutakin… minä olin raskaana. Sitä en kertonut.
-Raskaana? Onko sinulla lapsi, hätkähtivät miehet.
-Minulla on poika. Tapio. Hän on pian kahdenkymmenen ikäinen.
-Kuka… kenen… tai siis onko hän…
-Minä en tiedä. En muuta kuin että joko sinun, Anton, tai…

Huttunen pyörtyi tuoliinsa. Anton ja Lydia virvoittelivat Huttusen, joka heti toettuaan huudahti:

-Ohoh!

Yleisen hämmingin jälkimainingeissa Anton kokosi itsensä ja sanoi ääneen sen mitä kaikki ajattelivat, että hän ei tiennyt Huttusen ja Lydian suhteesta mitään, oliko sitä kauankin jatkunut? Ja miksi lehdissä ei ollut pojasta mainintaa, hän oli kyllä tarkasti seurannut tapahtumia, olisi huomannut jos sellainen uutinen olisi julkaistu tai myöhemmin asiasta kirjoitettu. Lydia jatkoi:

-Ne ajat olivat sellaiset, että minä katsoin parhaaksi kadota maisemista. Ei sitä olisi voinut oikein kunnialla selittää olipa se kumman tahansa. Ja kyllä se on niin, Anton, että jo pidemmän aikaa me heilastelimme Huttusen kanssa… väärinhän se oli sinua kohtaan… sekin lisäsi haluani lähteä pois… ja Huttunen, tai mieluummin Asko niin kuin sinua aina kutsuin… ei minun ollut helppo lähteä. Minä mietin monesti täällä, että otan sinuun yhteyden, mutta se jäi. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmalta tuntui antaa asioiden olla. Tapion minä annoin sisarelleni Loviisalle kasvattilapseksi, he kun eivät Kaukon kanssa voineet lasta saada ensinkään, sekin raastoi sydäntäni. Mutta vielä tuolloin työni… siis vaikka tämä teatteriala on aina ollut edistyksellistä, vapaamielistäkin… niin tietyt asiat ne ovat täälläkin vaikuttaneet. Minä en voinut pitää lasta, varsinkin kun päivät menivät sekalaisia töitä tehden ja illat opintojen parissa. Tapiolle minä olin Lydia-täti aivan tähän vuoteen asti… nyt hän tietää, ja luojan kiitos otti asian melko helposti vastaan. Loviisa ja Kauko ovat olleet hänelle vanhempia, en minä.

Ja sitten olikin Huttusen ja Antonin vuoro käydä ulkona tupakoimassa.

-Huttunen kuule. Vai pitäisikö sanoa Asko.
-Anton, nyt puhutaan mies miehelle. Siitä on kauan. Tokihan sinä tiedät pienet paikkakunnat…
-Saatana, Huttunen.
-Elä nyt, jutellaan tämä asia, yritti Huttunen.
-Helvetti. Kaikista kavereista sinä, oikein kieroista kieroin. Etkä mitään sanonut, et silloin etkä jälkeenpäin, nytkään?
-Anton minä en osannut sanoa mitään. Arvaa vaan halusinko asiat selvittää… se on mieltä painanut aina, sovitteli Huttunen.
-Äh, anna olla. Minun pitää nyt vähän kävellä. Roisto, saatana.

Anton häipyi kulman taakse ja viiletti vihassaan kohti Eteläranta kymppiä, taloa jossa päätettiin mitä työ maksaa, silloin kun normaali ihminen valmisteli kevättä; vasta kivijalassa, talon kulmassa sijaitsevan autokorjaamon kohdalla hän pysähtyi, latasi piipun ja sytytti.

Vihastunut Anton puhalteli pitkiä haikuja, ulkoilutti muuatta kirosanaa ja mutisi sellaisia loitsuja joita vain junahuoltomies osaa, sellaisia joista näillä kulmin päätyisi järjestyspoliisin hoteisiin jos liiaksi mekastaisi. Jatkoi hetken kuluttua matkaansa, päättäväisin askelin, jotka kuljettivat hänet aina Tähtitorninmäelle ja sieltä Eiran ja Punavuoren halki kaupungin ydinkeskustaa kohden.

Kiivaus ja äkeentyminen jäivät jonnekin rantateiden kulmille. Anton ei tahtonut nyt muuta kuin olla rauhassa, sulatella asioita kahden vuosikymmenen tultua kahvipöydässä kuitatuksi tuosta vain! Onko tämä laitaa, hän mietti. Ei tarvitse ihmetellä miksi Huttunen oli niin epämääräinen joidenkin asioiden suhteen… sillähän oli kolkutteleva omatunto.

Muutama Merimiehenkadun kantahamppari yritti pummailla savuketta, mutta huomasi pian että tältä mieheltä sitä saattaa tulla tulisempaakin palautetta, jättäen pyyteensä sikseen. Anton saapui viimein hotellille ja meni suoraa päätä baariin jossa tilasi melkoisen vahvan snapsin, ‘Marskin hengessä’. Viiden annoksen jälkeen Anton alkoi olla tukevassa nousuhumalassa, mutta liikunta Helsingin halki oli nitistänyt pahimman uhon. Anton mietiskeli huurteisia, orastaen sovinnollisia ajatuksia.

[17]

Anton pysäytti Dodgen Pelttasvaaran kirkon eteen ja Huttunen Lydiansa kera nousivat takapenkiltä. Ovea piti Tapio, joka iski silmää isälleen ja sanoi tosipaikan tulevan joskus eteen vannoutuneille poikamiehillekin. Huttunen ja Lydia kävelivät kirkon oven suuntaan Antonin katsellessa heitä lievän piston sydämessään tuntien, mutta sen päättäväisesti vaientaen.

Risto ja Maiju kävelivät Antonin luokse ja sanoivat, että näin oli parasta, ei heillä sittenkään olisi aikaa täällä käydä. Työ pitää heidät Helsingissä ja he päättivät mieluummin matkailla maailmalla kuin vetäytyä lomiksi Pelttasvaaraan. Talossakin olisi ollut kaikenlaista huolehdittavaa. Hyviin käsiin se päätyi… mennäänkö jo sisään, joutuvat muuten vartomaan, Risto sanoi lopuksi.

Pappi osoittautui sanojensa mukaiseksi vihkien Huttusen ja Lydian. Tapion vanhemmat olivat nyt virallisesti avioliitossa ja heistä oli tullut läheisiä, vaikka Tapio olikin kasvattivanhempiensa vieressä etummaisella penkkirivillä. Huttunen jäisi nyt virallisesti eläkkeelle, sillä korjaamolle oli löytynyt uusi yrittäjä. Jo messuilla Huttunen oli päättänyt ostaa seuraajalleen kunnon koneet ja laitteet, vaikka ei tiennyt Tapiosta eikä Tapio vielä tiennyt ryhtyvänsä alalle. Tietysti hän saisi nyt opastusta ensi alkuun ja valmiin asiakaskunnan.

Kirkosta ajettiin juhlapaikkaan hääparin uppoutuessa toisiinsa Dodgen takapenkillä. He katselivat toisiaan hyräillen ja välillä Huttunen iski silmää taustapeilin kautta Antonille, joka huomasi että asiat olivat päätyneet oikeille paikoilleen. Juhlatilaisuuden jälkeen Anton kätteli hääparin ja sanoi lähtevänsä illan mittaan jo paluumatkalle, mutta tulevansa taas pian käymään. Ja pätee tämä toisinkin päin, osoitteenhan tiedätte!

Pelttasvaaran jäädessä taakse Anton katseli ohikiitäviä maisemia joissa oli viettänyt koko elämänsä. Tämä oli se maailma, jonka isä-Edward koki omakseen ja se maailma, jonka minä luulin omakseni, hän ajatteli. Mutta nyt tämän kaiken jättäminen on luontevaa ja oikein. Kuten oli oikein sekin, kun Huttunen viisikymmenluvulla saarnasi Kekkoselle ulkopolitiikasta. Mitäs ryhtyi arvostelemaan Huttusen korjaamon siisteyttä, kun hänet oli revitty sängystä iltamyöhään Cadillacin rengasta paikkaamaan. Potut pottuina, sanoi Huttunen eikä saanut korvausta suoritetusta työstä.

Tilanne oli yltynyt niin pitkälle, että miehet olivat kiivaasti sanailleet korjaamohallissa. Viimein Huttunen oli käskenyt presidentin seurueineen pihamaalle työturvallisuusseikkoihin vedoten. Tämäkään ei ollut riittänyt: Huttunen oli värvännyt perintätoimiston ja lähettänyt tasavallan presidentille laskun rengastöistä ja poliittisesta konsultaatiosta.

Silloin Kekkonen hiiltyi ja lähetti asiamiehet käymään Pelttasvaarassa. Huttunen juotti asiamiehet humalaan ja päissään he allekirjoittivat valtiokonttorin shekin, minkä Huttunen lunasti heti seuraavana päivänä pankista. Viimeinen niitti Kekkoselle oli, kun hän oivalsi Lydian olevan Pelttasvaarasta kotoisin. Mutta tämän hän piti visusti omana tietonaan ja kävi usein teatterinäytännöissä, kun tilanne sen salli. Lydialle hän ei koskaan vihjaissut tuntevansa Huttusta, eikä Lydia kertonut Huttusesta mitään presidentille. He puhuivat vain taiteesta ja toteuttivat diplomatiaa.

Vuosikymmenet vaihtuivat mutta presidentti säilyi. Viisikymmenluvun renkaanvaihdot painuivat historiaan, kunnes ne jälleen pulpahtivat huippukokouksen yhteydessä esiin. Antonia nauratti, miten suuret ja pienet lonkerot kiertyvät toisiinsa ja miten vaikeaa on ennustaa lopputulosta. Kun elämän iso pyörä lähtee pyörimään, se näkyy ja kuuluu kauas.

Lydia oli silminnähtävän onnellinen ja helpottunut päästessään Helsingistä takaisin Pelttasvaaraan. Hän nautti suunnattomasti Huttusen seurasta ja huomasi rakastuvansa tähän lujasti. Huttunen ihmetteli itsekin miten tässä näin hyvin oli käynyt ja onnitteli itseään aiheesta. Tapiossa saattoi nähdä isänsä piirteitä muutoin paitsi suhteessaan työntekoon. Hän olikin tavattoman ahkera ja sisukas nuorimies, joka keskittyi heti korjaamon toimintaan täydellä laajuudella. Kylällä oli sitäpaitsi muuan Tapion mielestä viehättävä Anja, jonka kanssa he tapasivat viettää iltoja…

[18]

Helsinkiin Anton rakastui kesän mittaan niin palavasti, että tiesi jäävänsä näille sijoilleen, vallankin kun pappilan päärakennuksesta oli tehty kaupat ja Lydia – Huttusensa kera – lunasti myös Antonin kerrostaloasunnon Pelttasvaarasta. Siihen asettui Tapio. Eirassa, Huvilakadulla sijaitsevan Lydian pienen asunnon Anton osti samassa rytäkässä ja sen ohella jäi mukavasti vielä säästöönkin: Anton laskeskeli, että näillä pärjätään vielä muutama vuosi, kunnes saadaan virallinen eläke, ja tulopuoli on niiltä osin ratkaistu.

Ja siitä syksystä Helsingissä tuli Antonille kuin kevät. Hän nautti merituulesta, satamien ja torien vilinästä, lokkien äänistä ja ylimalkaan kaikesta mikä tekee Helsingistä maan pääkaupungin. Erityisesti raitiovaunuista hän piti, siinä määrin että huonoilla säillä otti asiakseen kulkea jokaisen reitin molempiin suuntiin. Samalla tuli perehdyttyä kaupungin karttaan ja luotua ikään kuin koordinaatit uudelle elämälle.

Uusi aika vei Antonin pyörteisiinsä, muistot ja haaveet sekoittuivat nykyhetkeen ja välillä saattoi ajatella, että näin pitikin tapahtua; että tässä on se mihin hän on tähdännyt halki elämänsä, aina pimeässä mutta haparoinnista huolimatta jonkin oudon voiman mitä voisi nimittää kohtaloksi tai sattumaksi johdosta, että kaikella oli tarkoituksensa mutta suurimmaksi osin taakse jäi merkitykseltään lempeästi katoava. Oli vain tässä ja nyt ja huomenna. Päivät olivat kuin postikortteja, jotka lähetetään tulevaisuuteen.

Kauppatorin liepeiltä Antonilla oli tapana kuljeskella rantaa pitkin Tähtitorninmäelle, pysähdellä Ursulaan kahville, toisinaan pidemmäksikin aikaa. Siellä oli mukavasti puheensorinaa, erilaisia ihmisiä läheisineen tai yksin, niin kuin Anton. Nuoria pareja lastenvaunuineen Anton tykkäsi seurailla; uusia ihmiskohtaloita, elämänjanoa sekoittuen hälinään ja sateenvarjoihin. Pieniä ihmisiä joilla oli värikkäitä vaatteita, alussa olevaa aikaa.

Eräs rouva, joka usein näkyi Ursulan editse kulkevalla kävelytiellä pienen koiransa kanssa, kiinnitti Antonin huomion.

-Minä olen Eila. Ja tämä on Vikke, hän näytti koiraansa.
-Päivää, kohottautui Anton ja katsoi häntäänsä heiluttavaa Vikkeä.
-Olette juoneet kahvinne. Lähdettekö seuraksi, kävelylle?
-Tulenhan toki, niin… minä olen Anton. Anton Salminen.
-Minä tiedän sen, iloinen nauru helähti Eilalta.

Syystuuli puhalsi kaikkiin suuntiin niin kuin Helsingissä on tapana. Laivat lähtivät, toisia lastattiin satamissa. Kolmosen raitiovaunu kulki kehäänsä niin kuin aika kiertää ihmisten selän taa, tulee kohdalle ja yllättää sateessa kulkijan.