NOVELLIT: Eräs talvinen keskustelu

“Yleensä ei muisteta, että suomalaisessakin metsässä on tiikereitä ja muita eläimiä.”

img-135-R
-Ei varmaan ole! Huijaat!

Missä lapsia, siellä talvi. Eikä mikä tahansa, vaan vuoden 1907 talvi. On siinä kerrassaan kolmen kopla, Aukusti ja kaverit Johan, sepän poika Santeri. Kaikki syntyivät uuden vuosisadan mukana. Syyslukukausi on takana, kevääseen kuljetaan alamäkeä. Kukaan ei vielä tiedä, että kohtalokseen muodostuu historian dramaattisin ajanjakso. Heistä tulee vanhoja miehiä uuteen aikaan.

-Aukusti, isä jaksaa nostaa alasimen, se painaa monta leiviskää. . .
-Mitäs sitten. Ei jaksa nostaa maapalloa!
-Jos on jättiläinen, niin jaksaa nostaa. Mulla ei ole isää. . . isoveli on.
-Johan, ei sinun veljesi ole vielä aikamies.
-Ei ole, mutta iso se on. . .

Helppoahan tuo elämä vielä. Koulussa on kova kuri, mutta päivät ovat leikkisiä ajatuksia ja puuhia. Tuuli tuo joskus etiäisiä aikuisten maailmasta. Ne unohtuvat pian, sillä poikien ajatus käy vinhasti. Jos seurailee muutamankin sata metriä lumisella polulla, havaitsee että se on jo seikkailu itsessään.

Yleensä ei muisteta, että suomalaisessakin metsässä on tiikereitä ja muita eläimiä. Pojat huomaavat ne aina, he ovat vielä valppaita.

-Kumpi voittaa, tiikeri vai leijona?
-No leijona tietenkin. Onhan se iso. Kirjassa on kuvia. . .
-Hah. Et taida Aukusti tietää, miten suuri on tiikeri.
-Voiko joskus käydä niin, että pieni leijona voittaa suuren tiikerin?

Onneksi aikuisten maailmassa aikuiset ovat ohjaksissa. Siellä ne pienet ja suuret valtiot puuhaavat ihmisten parhaaksi. Viisaat, perin viisaat miehet laativat lauselmia, tutkivat karttaa ja muodostavat käsitteitä, joita kukaan ei käsitä. Sitä kutsutaan politiikaksi ja se saa joskus vääristyneitä muotoja, kuten diplomatia. Ponnekkaasti käydään konfliktista toiseen.

-Maailmassa on yli sata valtiota.
-Ja niissä on kuningas, mutta ei aina presidenttiä.
-Mikä se on presidentti?
-Harvassa maassa on keisari.
-Joo, minä tiedän, Japanissa on keisari!
-Kelkan naru meni poikki. . .

Pienen mäenharjanteen juurella pidetään tuumaustauko. Näppärät sormet sitovat katkenneen narun, ja matka voi jatkua. Kun Santeri korjaa kelkkaa, Johan ja Aukusti katselevat taaksepäin. He ovat sanattomia, sillä molemmat ymmärtävät ensimmäistä kertaa ajan kulun, historian vyöryn ja sen kauhean tosiasian, että aikaan ei voi palata, kerran kuljettu polku on ikuisesti jäänyt taakse.

-Mitä jos tulee sota. . .
-Sitten me laitetaan tykki porstuaan.
-Sisälle? Miksi ihmeessä?
-Kun on kova talvi, niin tykki menee jäähän. Ikkunasta ammutaan. . .
-Ei niin tehdä. Kyllä tykki menee sotilaiden mukana. Ne ovat ulkona, sotilaat. Aina.
-Minä käyttäisin miekkaa ja hevosta. Ne ovat oikeiden sotilaiden värkit.
-Tykki ampuu, eikä ole hevosta jäljellä. Sinne lentäisit taivaan tuuliin miekkoinesi.
-Mutta minä en aio jäädä tykinkuulan alle. Menen metsien kautta.
-Tuleekohan sitä koskaan sotia.

Kaikki pojat elävät kyllikseen ja näkevät vielä, miten napit laitetaan vastakkain. Ensin tapellaan omien kanssa ideologioita vastaan, sitten laitetaan ideologiat vastakkain ja tapellaan omien kanssa. Tykkejä saavat nähdäkseen niin, että vanhoilla päivillään tapaavat usein sanoa:

-Ne olivat niitä aikoja, ei niitä välitä muistaa.

Siihen ei löydetä ratkaisua, että voittaako tiikeri pienen leijonan, sillä tästä asiasta käydään yhä meidänkin päivinämme ankaraa väittelyä. Aika opettaa kuitenkin, että maailmassa voi tulla vastaan niin painavia alasimia, että niitä ei nosta sijoiltaan suurinkaan jättiläinen, ja että maailman valtioiden lukumäärä vaihtelee ajoittain, kuten myös se käytännöllinen tosiasia kuka niitä hallitsee vuorollaan. Politiikka murjoo karttoja, diplomatia vääristää sanojen merkitystä, useimmat presidentit ovat vallassa hetken, kunnes heidät vaihdetaan.

Hevoset sen sijaan jäävät historiaan, mutta pienet pojat pohtivat yhä, kuka on vahvin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *