NOVELLIT: Helmikuu

“Aseiden ääni vaiensi omatunnon; tehtiin näet rauhan työtä, sillä jokainen sota alkaa sanoilla. Rauha saavutetaan aseilla.”

talvisota
Jäljet päättyivät metsänrajaan osuneeseen kranaattikeskitykseen.

Musta, jäinen maa värjäsi lumeen historiaa. Jossakin näkyivät puolitiehen jääneet saappaat. Niillä ei otettaisi enää askelia matkan tultua päätökseen. Kotirintamalla ovi avattaisiin, eikä sanoja kuultaisi. Lasten silmissä olisi kysymyksiä, joihin etsittäisiin tuloksetta vastausta vuosikymmenten ajan.

Kervinen katseli saappaitaan. Hänestä ei ollut jäänyt muuta jäljelle. Kannaksen sotanäyttämö jakautui loputtomiin metsiin ja aukeoihin, peltoihin ja palaneisiin taloihin. Tiet risteilivät ja vetivät puoleensa ilmahyökkäyksiä. Niissä tuhoutuneet huoltokolonnat työnnettiin ojiin, syrjään. Yöt ajettiin täydennyksiä hupeneville joukoille. Yhdentenätoista päivänä Kervinen kirjattiin kaatuneeksi.

Siitä mihin aika päättyy, se myös usein alkaa. Kervinen ymmärsi kaksi asiaa, sen että hän oli kuollut ja sen että hän oli elossa. Muu oli epäselvää, kuten se miksi hän katseli kranaatin iskemäkuoppaa ja miksi oli hiljaista, vaikka taistelun äänet kantautuivat lähes sadan kilometrin päähän selustaan.

Toisella puolen linjaa käytiin sotaa, taisteltiin menetysten ja saavutusten vaihdellessa. Aseiden ääni vaiensi omatunnon; tehtiin näet rauhan työtä, sillä jokainen sota alkaa sanoilla. Rauha saavutetaan aseilla. Sodan teot hakevat oikeutuksensa käskyistä, Kervinen päätteli. Mies, joka latasi kranaatinheittimen eläisi huomiseen, eikä saisi koskaan tietää keneen kranaatti osui.

Oivallettuaan että saattoi vaellella taistelukentällä kenenkään huomaamatta, Kervinen kuljeskeli välimaastossa ja poikkesi silloin tällöin vihollisen tuliasemiin. Niissä oli samalla tavoin kurjat oltavat, mutta varusteet olivat runsaammin käytettävissä kuin omien puolella. Aikansa etsittyään Kervinen löysi heitinryhmän, josta kranaatit olivat lähtöisin. Hän istuskeli poteron reunamilla ja seurasi, kun miehet työskentelivät. Toisinaan tuliasemassa kävi jaosjohtaja, joka antoi lisäohjeita.

Aamun sarastaessa suomalaisten ylläkkö teki lopun heitinryhmästä. Kervinen näki joukossa kotikylän miehiä, Paatsin ja Tikkasen, jotka tulivat kärjessä ja niittivät heinikkoa tulisateella. Tikkanen sanoi tätä koston airueeksi, että nyt maksettiin Kervisen lunnaat. Sitten he jatkoivat eteenpäin aaltoilevan rintamalinjan mukana. Kervinen odotteli näkisikö hän muita kaltaisiaan, mutta vihollisen vainajat peittyivät hiljaiseen lumeen.

Palattuaan linjojen taakse Kervinen hakeutui korsun lähimaastoon. Paatsi istui korsun edessä ja vuoli leivästä suupaloja. Hän katseli kotirintaman suuntaan. Tikkanenkin meni, hän sanoi puoliääneen. Koska se on minun vuoroni… ajatus katkesi äkilliseen tulisateeseen. Keskitys pyyhki linjan pintaa ja miehet syöksyivät suojaan. Korsu oli vahvaa tekoa, mutta täysosumaa se ei kestäisi. Sirpaleet rouhivat ilmaa ja miehiä. Linjoissa valmistauduttiin rynnäkköön esisoiton vielä kestäessä.

Kervisen henki vaelteli taistelukentällä ja seurasi tilanteen kehittymistä. Vihollisen rynnäkkö kyettiin torjumaan, mutta tästä maksettiin kova hinta. Paatsi selvisi hengissä, niin kuin tulisi selviämään koko sodasta; hän kulkisi monien tilanteiden kautta kotiin, kutsuttaisiin jatkosotaan ja sieltä keskussotilassairaalaan, mistä rauhan ehtoja luetellessa pääsisi kotikylään toinen jalka lyhyempänä. Suutari tekisi hänelle eriparin saappaat eikä Paatsi koskaan lakkaisi puhumasta Tikkasesta, Kervisestä ja monesta muusta, jotka jäivät sotaan. Itsenäisyyspäivänä Paatsi saisi kunniamerkin, jonka myöntäisi presidentti, joka ei ollut nähnyt sotaa.

Välirauhan jälkeen Kervinen vaelsi yhä Lähteentien seuduilla. Kevät liukeni puroihin ja luonto teki parhaansa kätkeäkseen ihmisen jäljet niiltä kymmeneltä päivältä, jotka edelsivät yhdettätoista ja koko siltä talvelta jolloin vanha aika päättyi ja korvautui uudella, raa’alla väkivallan jaksolla. Kervisen saappaat olivat heinikossa, jota kasvoi kranaatin tekemään kuoppaan.

Kervinen tiesi kulkevansa täällä ikuisesti ja että hän oli sodan omatunnon ääni, joka yritettäisiin vaientaa tulevina vuosikymmeninä, mutta jäisi pysyvästi tämän kansan historiaan.

Leave a Reply