NOVELLIT: Hildurin Enigma

“Tästä ymmärrämme, että todellinen vapaus ei koskaan kuole, eikä sitä kyetä vaientamaan.”

albatross_clip_art
Hildur Taavitsa palveli kauppamerenkulun tietoliikennetehtävissä jokseenkin koko työuransa.

Niihin aikoihin, kuten satunnaisten radiotaajuuksien kuuntelijat hyvin tietävät, merenkulun viestiliikenne oli luonteeltaan punktuaalista. Käytettiin morsekoodia, joka siis koostuu pisteistä ja väliviivoista. Näiden lukumäärillä, sekvenssillä ja suhteellaan toisiinsa voitiin ilmaista, mitä nyt kulloinkin parhaaksi nähtiin.

Muutokset koettelivat merenkulun erityisalojakin. Siirryttiin nykyisiin viestintäjärjestelmiin. Tarve radiosähköttäjiin laantui. Samoihin aikoihin Hildur teki havaintoja siitä, että miespuolisten kollegojen häntä kohtaan tuntema – lievästi eroottisluonteinen – kiinnostus oli jäämässä peräti harvinaiseksi tapahtumaksi.

Aika oli kantanut selässään iän, jonka saavutettuaan useimmat suunnittelevat eläkkeelle jäämistä. Niin myös Hildur Taavitsa, joka lähetti toistaiseksi viimeisen radioviestinsä Helsingin edustalta. Monissa myrskyissä seilanneelle Hildurille ajatus marttakerhoista tuntui vieraalta. Ei hänestä olisi myyjäisiin eikä Pelastusarmeijan operatiivisiin tehtäviin, sillä ronskista luonteestaan huolimatta Hildur oli vakaumuksellinen pasifisti.

Vaikea on merenkulkijan maalle asettua, sen tiesi Hildur vanhojen ystäviensä ja lukuisten omaelämänkertojen luennan nojalla. Joku sortuu juopottelemaan, notkuen satamissa, toinen hankkii pienen aluksen jolla kyntää viettävää ajan peltoa.

Hildur oli viettänyt koko aikuisikänsä merillä. Tuloja oli kertynyt mukavasti, eikä Hildur taloudestaan tarkkana suonut varallisuuden olla kertymättä. Hän tiesi, että rikkaiden salaisuus on siinä, että ovat ylipäätään pitäneet varansa. Perhettä ei ollut kertynyt, vaikka ”läheltä piti” – tilanteita oli sattunut tuon tuostakin, kunnes eräät järjestelyt olivat vapauttaneet siitäkin riskistä.

Suunnitelmataloutta se on minunkin talouteni, pohdiskeli Hildur nuorempana vaikka muutoin pitikin kaikenlaista poliittista kohkaamista penseänä, maakrapujen joutilaisuuden ilmentymänä. Hildur pani toimeksi ja osti Helsingistä pienen asunnon ja keskisuomalaisesta maaseutukaupungista toisen vastaavan. Lisäksi hän osti kesämökin pohjoisen Lapin tienoilta. Eihän tiedä, vaikka joku noheva poroisäntä tulisi vastaan tunturin kupeella.

Ensimmäinen vuosi mantereella sujui tuoreiden asuntohankintojen, niiden sisustamisen ja ylipäätään asettumisen merkeissä. Hildur valitsi hyvälaatuisesta rouvien vaatehtimosta sellaisia leninkejä, joiden hihat peittivät muutamia nuoruuden melskeissä otettuja tatuointeja. Yhdessä niistä oli kuva albatrossista, valtavasta aavojen linnusta, joka Hildurille symbolisoi vapautta. Hildur kuitenkin ymmärsi, että sulkeutuneessa ja yksitotisessa maassa iäkkäämpi tatuoitu rouvashenkilö saattaa kärhämöittää muutoin jäyhän kansan sivistyneistöä. Mitä sitä suotta sohimaan, pohdiskeli Hildur. Minä olen nähnyt maailmaa, mutta ovatko nämä.

Hildur kiinnitti pian huomiota siihen, että maassa tuntui vallitsevan kovin säännöstelty ja vaihtoehdoton yhteiskunnallinen keskustelu. Mistähän tuokin johtuu. Onko ehkä niin, että Suomi olisi jotenkin jäänyt saareksi, että se ei olekaan mannerta. Hyvät naapurit vaihtelivat. Mistähän oli perua näiden edistyksellisenä itseään pitävien taipumus hakea hyväksyntää muualta kuin oman kansan keskuudesta?

Ovatko millä asialla, mietti Hildur. Joskus iltaisin Hildur mietti, että hyvää tekisi monille nähdä maailmaa, joutua ehkä putkaan heitetyksi jossakin kovin toisenlaisessa maassa, osallistuttuaan ensin riehakkaaseen vapaa-ajan tapahtumaan. Siinä moni oppisi kouriintuntuvasti, mistä on kyse vapaudessa ja ennen muuta sanan sekä ajattelun kahlitsemattomuudessa.

Yhteiskunnallisten havaintojensa ohella Hildur pohdiskeli disinformaatiota ja sen syvintä olemusta. Historiaa vapaavuoroillaan lueskelleena hän oli sitä mieltä, että disinformaatio on perinteinen ja koeteltu mekanismi ohjata kokonaisia kansakuntia. Hildur tunnisti runsaastikin disinformaatiota. Ihmeteltävintä oli, miten niin harva tuntui olevan tästä perillä.

Aivan kuin maakravuista merenkävijöiden piirissä viljellyt letkautukset pitäisivätkin paikkansa. Vaan minkäs sitä taustoilleen voi, tulee pyrkiä ymmärtämään ihmisyyttä ja nihilistejä vallankin, ajatteli Hildur iltaisin ennen maate asettumistaan.

Uniin sekoittui toisinaan outojakin sivujuonteita. Joskus Hildur heräsi keskellä yötä, otsa hiestä märkänä. Aivan kuin unessa olisi käynyt ilmi, että Hildurille olisi vielä tarvetta. Auringon jo noustessa Hildur yleensä valmisteli itselleen meriaamiaisen ja mietiskeli näitä unia. Joskus oikea käsi naputteli morsekoodia pöydän pintaan, kun vasen haroi hiuskuontaloa, etsiskellen sieltä ajatuksia. Eräänä alkusyksyn aamuna näin kävikin.

Hildur paikallisti Helsingistä hyvälaatuisen tavaratalon työkaluosastolta juotoskolvin. Lisäksi ostoksiin kuului piensähkö- ja muita elektroniikkatarpeita, sekä retkeilyssä hyödyllisiä tarvikkeita kuten teltta, makuupussi ja eränkäyntiin sopivia vaatteita. Hildur osti myös Trangian, joka onkin vallan pätevä vempele, jos tahtoo tehdä ruokaa sateisina iltapäivinä sysimetsissä. Myyjän ilmeestä huokuneeseen ihmettelyyn Hildur tokaisi:

-Lahjaksi kummipojalle…

Talvi kului alta pois niin kuin Suomessa yleensä, mutta Hildur oli työn touhussa. Usein asunnon ikkunoista sammutettiin valo vasta aamukahden tietämillä. Päivisin Hildur kuljeskeli ostoskeskuksissa eri puolilla Helsinkiä. Ostoslistoista Hildur ei perustanut. Päivittäistavaroiden ohella kassiin sujahti lähes poikkeuksetta muovinen saippualaatikko, mieluiten vihreä tai tummanharmaa. Niiden vuoksi oli vaihdeltava ostospaikkoja, sillä harva tarvitsee kymmeniä saippualaatikoita. Hildur oli tarkasti ottanut huomioon seikkoja sekä niiden taustoja, pyrkiessään toimimaan huomaamatta.

Lumi teki niin kuin sillä on keväisin tapana. Hildur ymmärsi, että luonto antoi hänelle merkin. Toiminnan vaihe on alkanut, tämän Hildur totesi iloiten. Aiemmin keväällä Hildur oli liittynyt Suomen Latu – yhdistykseen ja saanut hihamerkin sekä auton sivulasiin tarkoitetun tarran. Lisäksi hän oli tilannut muutaman retkeilyaiheisen julkaisun ja kohentanut kuntoaan pitkillä kävelylenkeillä.

Rinkan Hildur osti naapuritalon urheiluvälineliikkeestä. Rinkka oli Savotan valmistetta ja sellaisenaan erittäin laadukas kantoväline. Siihen mahtuisi kahdeksankymmentä maitopurkkia jos tarkasti sulloisi. Jalkineiksi Hildur valitsi armeijan poistomyynnistä hyväkuntoiset maihinnoususaappaat, ikään kuin symbolisen merkityksensä vuoksi ja huolsi ne aidolla traanilla jota onnistui yhyttämään eräästä sekatavarakaupasta.

Kesän mittaan Hildur teki yli kolmekymmentä lyhyempää vaellusta, joista osa kansallispuistoista käsin ja loput mielivaltaisesti karttaa tutkien eteläisen ja keskisen Suomen laajoihin metsiin. Suurin osa vaelluksista oli päivän, kahden mittaisia.

Koska tehtävää oli paljon, myös suunnitelmilla oli ratkaisevan tärkeä rooli ja osa kevään valmisteluista olikin kuvattavissa perinteisenä karttatiedusteluna. Retkillään Hildur näki paljon pöllöjä, niin metsissä kuin taajamissakin. Ihminen on lähempänä luontoa kuin arvaakaan, otatteli Hildur kahvitauoillaan. Kuksaan Hildur kaiversi puukolla tekstin: ”Vapauden puolesta”.

Kotona oli seinälle nostettu Suomen kartta, johon Hildur paineli pieniä ompeluneuloja. Hildurilla oli muovista leikattu mitta, jolla hän mittasi kantamia. Suunnitelmissa oli otettu huomioon luontaiset maastonkohdat, mahdolliset katvealueet ja sellaiset viranomaisjärjestelmät, joita Hildur ei tahtonut epähuomiossakaan häiritä.

Radioliikenne on tarkkaan säädeltyä ja Hildur tiesi ammattilaisena että radiolähettimissä piilee monia vaaroja. Se olisi kauheaa, jos hänen toiminnastaan koituisi haittaa vaikkapa pelastuslaitoksen tehtävien hoitoon. Mutta mitä tulee yleiseen radioon, sieltä kuuluviin yleisiin mielipiteisiin, niitä kohtaan Hildur ei tuntenut erityistä sympatiaa.

Historiaa opiskelleena Hildur oli perillä muun muassa toisen maailmansodan melskeistä ja radiopuuhiin orientoituneena saksalaisten viljalti hyödyntämästä Enigma-laitteesta. Muutoin Hildur tunsi syvää vastenmielisyyttä tuolloisiin ja varsinkin saksalaisten puuhiin, mutta Enigmaa kohti hänen ajatuksensa myöntyivät ammatillisista syistä. Laitehan oli nerokas, jos pidetäänkin mielessä että suurempaa nerokkuutta löytyi niiltä, joita vastaan sen käyttö oli suunnattu.

Tietokoneiden ja vallankin Internetin yleistymisen myötä Hildur löysi pienen ohjelmiston, jolla saattoi simuloida Enigma-laitetta. Ohjelmaan oli syötettävissä vapaamuotoinen tekstinpätkä ja ohjelma palautti koodatun version. Tämä hykerrytti Hilduria.

Milloin ei jaksanut nuuhkia juotoskolvin käryjä tai leikellä antenniliitäntää saippualaatikkoon, Hildur muunsi lyhyitä selkokielisiä tekstinpätkiä salakielisiin versioihin. Näitä oli kirjoitettu muistiin selkokielisinä ja salatussa muodossa pieneen ruutuvihkoon, jonka kannessa luki harhauttavasti ”Ratkaisuja yleisimpiin Sudoku-ongelmiin”.

Saippuarasioihin Hildur oli konstruoinut nerokkaan pienen radiolähettimen, joka sisälsi nykyisen akkuteknologian turvin ajastimen, tallennusyksikön ja lähettimen. Laite oli etukäteen ohjelmoitu vaihtelemaan sekä taajuksia että lähetysten intervalleja. Tallennusyksikössä oli puolenkymmentä salattua viestiä, jotka laite satunnaisesti lähetti morsekoodilla radiotaajuuksille. Virrankulutus oli valmiustilassa niin olematon, että laitteelle saattoi odottaa huoltovapaata useankin vuoden toimintajaksoa.

Radiolähettimet Hildur pyrki naamioimaan huolellisesti. Yleensä lähetin sijoitettiin maaston kannalta edulliseen kohtaan, josta sen kantama olisi mahdollisimman häiriötön ja laaja. Toisaalta oli tarpeen, että laite ei osuisi satunnaisen retkeilijän silmiin, sillä mitään ylimääräistä huomiota Hildur ei toimilleen kaivannut.

Kolmiomittausmenetelmän tuntemuksensa ansiosta Hildur tiesi, että ajan myötä jokin hänen laitteistaan löydettäisiin. Suuntimaa menestyksellä harrastaneita kohtaan Hildur tunsi etukäteistä, suorastaan kollegiaalista kunnioitusta ja hyväksyntää. Niinpä hän sijoitti laitekoteloon pieniä vapaamuotoisia onnitteluja, piirroksen albatrossista ja hermeettisesti suojattuja yskänpastilleja.

Syksyn myötä Hildurin laitteet aloittivat toimintansa. Eri puolilta maata tehtiin havaintoja näennäisen sekavista morsekoodeista, joita radioamatöörit ja pian myös –ammattilaiset ryhtyivät analysoimaan.

Kesti yllättävän pitkään, ennen kuin joku oivalsi viestien olevan Enigma-salattuja. Joskus liian ilmeiset asiat kestävät laajojakin analyyttisia pyrintöjä. Kun salaus oli selvitetty, oli vain ajan kysymys että varsinainen viestien sisältö saatiin tulkittua. Mutta tämä olikin kertaluokkaa suurempi ongelma. Pohdittiin ankarasti, mikä syvällinen viesti piilee sanomassa:

”Hernekeitto, euro-viisikymmentä. Yksi kpl per talous.”

Hildur oli näet pohtinut disinformaatiota syvällisemminkin ja oivaltanut että informaatiosisältö itsessään on epäolennaista. Se taho, joka pyrkii disinformaatiota toiminnassaan hyödyntämään, on myös toimiltaan ja niiden eettisiltä oikeutuksiltaan kovin tukalassa paikassa. Niin muodoin Hildurista oli yhdentekevää, mikä yhteiskunnallinen tai muu sanoma hänen viesteissään olisi. Hildur ajatteli, että viestin purkajalle saattaisi tehdä hyvää pohdiskella mitä tarkoittaa vapaus noin yleensä ja miksi albatrossi ylittää suuriakin aavoja.

Vuosien myötä loppuivat akut radiolähettimistä ja Hildurista. Hänet haudattiin hiljaisin menoin lähelle Lapin mökkiään ja testamentin myötä asuntojen myynnistä saadut tulot ohjattiin erinäisille järjestöille, joiden toimintaperiaatteisiin kuuluu yleisen ajattelun- ja sananvapauden edistäminen, sekä diktatuuriin, väkivaltakoneistoihin ja telaketjuedistyksellisyyteen torjuvasti suhtautuminen.

Aina joskus tapahtuu, että satunnainen retkeilijä löytää Hildurin radiolähettimen. Utelias mieli vaihtaa akun ja harvakseltaan käy niinkin, että Hildurin ääni kuuluu radiotaajuuksilla näinäkin päivinä.

Tästä ymmärrämme, että todellinen vapaus ei koskaan kuole, eikä sitä kyetä vaientamaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *