NOVELLIT: Käskivät kirjoittamaan kuolleille

“En vieläkään osaa pukea sanoiksi tai ajatella halki sitä tosiasiaa, että minä olen viimeinen elävä ihminen.”

studying_19900_md
Niihin aikoihin tunsin vielä runsaasti ihmisiä.

Elämä oli kuin kahvipöytäkeskustelu, jossa yksi (minä) istui selkä muihin käännettynä. Kokoonnuimme säännöllisesti, mutta olisivatko he jatkaneet tätä käytäntöä, on jotakin mihin en osaa vastata. Kaikki on muuttunut eikä missään ole merkkejä menneestä, pelkkiä esineitä ja tienviittoja. En ole niinkään varma onko mennyt koskaan ollut, mutta minun on kuitenkin täytynyt tulla jostakin hetkestä ja avaruuden kolkasta. En usko lavastettuun historiaan enkä valmiisiin ajatuksiin. En ole turhaan täällä, muusta ei ole varmuutta.

Insinööri ja kauppias tekivät minuun alati vaikutuksen. Joskus toivoisin vielä kuulevani heidän keskustelujaan. Harmistun kun vain ajattelenkin, että en tullut nauhoittaakseni mitään noista iltapäivistä. Nyt sille olisi tarvetta, kun alan jo keskustella itseni kanssa.

Minulla on kaikkea, elintarvikkeita, lämpimiä vaatteita, polttoainetta, autoja, teitä, taloja, kalastusvälineitä ja luettavaa. Ihmisäänet ovat kadonneet ikuisuuteen. Toisinaan huudan tyhjyyteen ja kuuntelen kaikua. Se muuttaa äänen, tekee sen vieraaksi. Insinööriä ja kauppiasta se ei kuitenkaan tuo takaisin. He katosivat unelmiensa mukana.

Ensimmäiset viikot tyhjyydessä vietettyäni ymmärsin mitä oli tapahtunut, mutta en miksi. En vieläkään osaa pukea sanoiksi tai ajatella halki sitä tosiasiaa, että minä olen viimeinen elävä ihminen.Koko juttuhan on absurdi, kuin jostakin halpahallien tieteissarjakuvien hylkykasasta poimittu, hätäisesti ravisteltu ja sivuiltaan siloiteltu, vanhalle haiseva lehti. Mutta täällä minä olen. En tiedä kenelle kirjoitan enkä tiedä, miksi. Onhan tässä ajanvietettä. Minulla on kaikki jäljellä oleva aika, kuvitelkaa, yhdellä ihmisellä!

Olen julistanut itseni kuninkaaksi, presidentiksi ja pääministeriksi maailman kaikkiin valtioihin.
Jos uskaltaisin, menisin lentokentälle ja nousisin ilmaan jollakin pienkoneella. Niillä suurilla lentämiseen tarvitaan kai useampikin ihminen. Nyt on vain yksi. Pienkoneen osaan tankata ja saattaa lentokuntoon itse.

Mutta mihin minä lentäisin? Niin kauan kuin tiet ovat ajokuntoisia, ajan autolla. Jossakin on vielä voimala, joka tuottaa sähköä läheiselle maantielle. Olen huvitellut ajamalla ylinopeutta. Kameran salama välähtää, mutta postilaitos on lakannut olemasta. Ja kenelle muka maksaisin sakon, järjestelmälle? Minä olen ainoa järjestelmä mikä on voimassa.

Säilyketölkkien ja kuivaruoan varassa laskeskelen tulevani toimeen koko ikäni. On huojentavaa, että minun ei tarvitse varoa eläimiäkään. Pitäisi joskus katsoa mikroskoopilla, onko pieneliöitäkään jäljellä. Mutta kasvit ja metsät rehottavat vielä. Tämän kesän jäljiltä monet sivutiet ovat jo kasvamassa umpeen. Päätien liikennetiheys on tasan yksi autoilija.

Niin, minähän käyn töissä. Ajan joka päivä lasipalatsiin ja pysäköin autoni parkkiruutuun, jossa komeilee luku 1. Koska talon seinät ovat lähes yksinomaan lasia, on sisällä valoisaa. Pidän kokouksia toisen kerroksen tiloissa. Joskus järjestän konferenssin, mutta sitä varten on vietävä akkukäyttöisiä valaisimia auditorioon.

Jokapäiväiseen lasipalatsinäytelmään kuuluu työhaastattelujen ja potkujen antaminen. Hakijoista kelpuutan vain kehnoimmat, parhaille työntekijöille osoitan ovea. Minulla on näistä fraaseista tuhansia variaatioita. Eniten tapaan käyttää gregoriaanisia, syvän hartauden tilassa annettuja irtisanomiskantaatteja. Ne kaikuvat tyhjiltä seiniltä kuin tippukiviluolasta. Työvoiman vaihtuvuus on tasaista mutta kasvussa, lausun kuvitteelliselle lehdistölle loppuviikon tiedotustilaisuudessa.

Töissä tuntuu joskus siltä, että maailma ei olisikaan loppunut. Luennoin auditoriossa yleisimmin kaaosteoriasta. En ymmärrä siitä alkeita enempää, mutta kuulijat ovat toistaiseksi pidättäytyneet kysymyksistä. Hain kuorma-autolla nelisensataa teddykarhua keskusliikkeen varastoista. Siinä meni yksi päivä, mutta minun ei tarvitse luennoida tyhjille penkeille.

Radioaseman varastoista löysin äänitehostenauhoja, joissa oli väkijoukon kohinaa, penkkien narahtelua ja aplodeja. Vaikutelma on niin todenomainen, että kerran sain jonkinlaisen ramppikuumeen. Kun on riittävän kauan itsekseen, tulee kehittäneeksi kaikenlaisia rutiineja. Herään kun olen nukkunut tarpeeksi. Auringosta päätellen se on aamupäivällä. Jos akustossa on virtaa, laitan klassista musiikkia soittimeen ja katan itselleni aamupalan kattoterassille. Sieltä käsin katselen maailman aamunkoittoa.

Oikeastaan kaikki on valmista, tarvitaan vain jokin älykäs laji, joka ottaisi tämän maailman ja tekisi sillä jotakin – niin, järkevää. Olen laatinut maailman kauppakirjan jo edellisenä talvena. Nyt vain odotan sitä delegaatiota, joka ottaisi ohjakset käsiinsä.

Kauppakirjassa on liite, jossa minulle yksilöllisesti osoitetaan runsailla elintarvikkeilla varustettu asuinpaikka erämaassa. Se on kaikki mitä tahdon kauppahintana tästä infrastruktuurista. Lentokoneet, laivat, maantiesillat, viemäriputket – kaiken saa suoralla vaihtokaupalla.

Enhän yksin viitsisi koko maailmaa ottaa harteilleni.

Leave a Reply