NOVELLIT: Löyhkäsiipi ja Kyläräähkä

“Esko katselee ikkunasta ja näkee hyräilevän, onnellisen naisen. Sitten hän menee sisälle ja puhuu Armille kuin vaimolleen.”

white-dove-clipart-aceo5ykc4
Syksyn ja pakettipeltojen ympäröimä metsäsaareke jonne on koottu kiviä tiluksilta ja talleista autonromuja, ripottelee havuseiniltään sadetta. Naava höyryää. Satunnainen kovakuoriainen taistelee elämästä ja kuolemasta notkelmiin syntyneissä lammikoissa, muutoin metsä on hiljainen.

Kuitupuu työllistäisi pienen sahan vuodeksi, mutta puita ei ole leimattu. Metsätyökoneen ruhjomaa uraa ei näy. Viimeksi kun metsästä on kaadettu puita, ne on viety hevosvetoisesti tien varteen ja sieltä kasvukeskuksia ruokkiviin tehtaisiin. Niissä työskennelleet miehet ovat unohdettuja hautakiviä. Korkeat kuuset ja männyt ojentavat kätensä kohti taivasta, väsyvät ja laskevat ne alas maan syliin.

Ohitustie vie seitsemänkymmenluvun etelään ja hiljentää kylän. Nuoretkin ikääntyvät. Kunnallispoliitikkojen monumentit samaistuvat moniin muihin, entisiin kyläseutuihin. Vanhat puhuvat vanhojen puheita, samoja joita kuulijat toistelevat. Kylä kuolee pystyyn, lahoaa ilman uusia versoja. Kun muutama vuosikymmen on kulunut, metsäsaareketta ja kylää ei voi erottaa toisistaan.

Sinisiin kumisaappaihin ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut lisensiaattityön laatija, hermostunut ja alituiseen tupakoiva Esko S. Muotkatie, viettää nelikymmenvuotispäiväänsä pellon laidalla. Hän tuijottaa metsäsaarekkeeseen ja karttalehteen. Sitten hän sytyttää savukkeen ja katsoo tyhjyyteen. Esko tietää saaneensa ”lyhyen tikun”. Hänet on lähetetty tänne ja katseltu virnuillen perään.

Esko huokailee ponnettomasti. Repun kyljessä on nahkahihnoja, joihin hän sitoo telttatuolin altaan. Savuke kytee hetken kosteassa mullassa ja sammuu kuin Eskon luottamus tulevaan. Askelet ompelevat horjuvaa saumaa peltoon. Esko pysähtyy metsän rajalla ja sulkee silmänsä. Hän vetää syvään henkeä ja torjuu kuvotuksen. Silmät vetistyvät, suupielissä on kireä juonne.

-Hyi helvetti, mikä haju.

Suomen metsissä – mutta ei yleisenä lajina – elelee muuan outo lintu, jonka ekosysteemiin Esko on laitetty perehtymään opintomenestystensä nojalla. Tämä lintu on lukumäärältään niin harvinainen, että sen epäiltiin kuolleen sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Niiltä ajoilta on säilynyt aikalaiskuvauksia, joita sävyttää epätoivon ja häpeän taakka. Kirjastoista tiedetäänkin hävitetyn julkaisuja, joissa tapauksia on käsitelty.

Sittemmin löydettiin tai pikemminkin haistettiin kaksi esiintymää, toinen Kymijoen alajuoksulta viisikymmenluvulla ja toinen Oulun tienoilta Kekkosen noottivuonna. Laji on löyhkäsiipi (Avis Flatus). Lintu on väritykseltään laivaston harmaa. Sillä on vahva nokka ja pään alue on paljas, liki kalju. Siipien kärjissä on vaaleampi raita. Lintu on täyskasvuisena variksen kokoinen. Lauluääni on mitäänsanomaton korina, johon sekoittuu alakuloinen säksätys tsäk-tsäk-tsää.

Löyhkäsiipi on suojeltu ja kotoperäinen laji Suomessa. Sen suojelusta päätettiin niissä maissa, joissa lintua ei tiedetä esiintyvän. Joitakin salametsästystapauksia on viranomaisten tiedossa, vailla luotettavia aihetodisteita tai silminnäkijöitä. Sellainen metsä tai taajama, minne löyhkäsiipi asettuu, on tuomiopäivänsä aatossa. Esko on tullut Ruutana-Mäentauksen kylään selvittämään onko löyhkäsiipi lintu vai kala ja miten se viettää päivänsä tai jos on askareiltaan nokturnaali, yönsä.

Metsäsaarekkeesta on näköhavaintoja yhdestä linnusta. Se on suurella varmuudella löyhkäsiipi, koska muut linnut ja metsän eläimet yleensä pakenevat löyhkäsiiven levinneisyysalueelta. Esko sai postissa yhden valokuvan, jossa väitetään olevan epäilty yksilö. Kuvassa näkyy metsän korkeimpia latvuksia ja yhdessä niistä huonoryhtinen siluetti. Yliopistolla kuvaa verrattiin arkistomateriaaliin. Myös Korkeasaaren amanuenssilta kysyttiin asiasta ja hän sanoi ykskantaan:

”Tutkikaa tapaus. Se on kovaluontoisen miehen tehtävä.”

Miksi linnulla on niin outo nimi ja miksi Esko karaisee luontonsa ennen metsään menoa? Niin, asia on kuten oivaltava lukija on jo päätellyt: tämä lintu haisee kuin rankkitynnyri. Jo muinaiset suomalaiset tunsivat ja nimesivät löyhkäsiiven, onpa Kalevalaakin tutkittu asian tiimoilta. Arvellaan, että Tuonelan Joutsen onkin itse asiassa löyhkäsiipi, jonka pulikointi sai joen rannoilla fataaleja seurauksia.

Sellainen metsikkö, johon löyhkäsiipi asettuu ja kenties pesii, tyhjenee varmasti muista linnuista ja metsän pienistä eläimistä. Suuremmat kuten otso tai ilves ovat jo nuuhkineet tuulen alla ja tehneet muuttopäätöksensä ensimmäisten joukossa. Linnun haju muistuttaa tavanomaisten tukkeutuneiden viemärien ja suurkaupunkien satama-altaiden odöörejä, höystettynä jollakin mielipuolisella seoksella toissavuotisia silakoita ja pesemättömiä hiihtojoukkueen sukkia.

Metsän talouskäyttö muuttuu mahdottomaksi, sillä jalostetussakin puutavarassa on tuo ikävä piirre jota ei voida kemiallisesti neutralisoida. Joskus kokonaisia maatiloja joudutaan evakuoimaan, eikä ole harvinaista nähdä pienen kylän tyhjenevän.

Ilmankos Ruutana-Mäentauksen kylätoimikunta pitää säännöllisiä hätäkokouksia asian tiimoilta. (Mielenkiintoista sinällään, että julkinen samoin kuin metsänomistajayhdistyspuoli pidättäytyy korvauksista. Katsotaan, että kyseessä on force majeure vaikka tässä lienee paljon proosallisempi asiain tila). Eskolla on siis nulju homma, mutta merkittäviä tieteellisiä saavutuksia tarjolla.

Jos opitaan ymmärtämään mikä on lintujaan löyhkäsiipi ja ehkä saadaan osviittaa sen asuinpaikan valintaan ja pesimiskäyttäytymiseen, voidaan laji ohjata kaukaisiin erämaihin, pois kiusaamasta pieniä kyläpahasia. Tämän Esko ymmärtää, vaikka ei pidä itseään onnettaren potkimana.

Esko painelee metsään kuin verovirastoon ja pidättää hengitystään. Hänellä on kaasunaamari ja siihen vaihdettavia hiilisuodattimia. Metsä on oudon hiljainen, kuin jokin Andersenin sadun satavuotiaiden puiden pyhättö. Siellä voi hyvin kuvitella melkoisen haljun noita-akan pitävän peliään.

Metsän keskellä on pieni aukio. Sieltä Esko löytää yllättäviä asioita: ihmisen jäljiltä satunnaisia tykötarpeita. Sanomalehdestä päätellen joku on käynyt tässä aivan hiljattain. Aukion reunalla on jonkinlainen maja, tai ehkä havuista tehty laavu. Kun Esko lähestyy majoitusta, kuuluu aukion toiselta puolelta arka tervehdys:

-Päivää…

Esko kääntyy äänen suuntaan ja näkee laitapuolen kulkijan. Nainen on selvästi viettänyt aikaansa ulkosalla jo pitkään, mutta harvemmin selvänä. Eskoa ei niinkään hämmennä pulimuorin näkeminen – onhan Esko asunut jo pitkään Helsingissä – mutta ylipäätään ihmisen ja löyhkäsiiven yhteishabitointi.

-Päivää, asuuko rouva täällä?
-Heh, joo asun minä. Jos tätä voi asumiseksi sanoa.
-Niin minä olen täällä tutkimassa lintua. Yliopistolta, Esko Muotkatie.
-Ahah. Joo on se lintu täällä. Minä tiedän. Haisee. . .
-Niin sitä tulin katsomaan. Tiedättekö missä se on?
-Tiedän, tiedän hyvinkin. Tule perässä! Näytetään.

Nainen katoaa metsään ja Eskolla tulee alkuhämmennyksensä jälkeen kiire tavoittaa hänet. Kuljetaan metsän läpi joitakin satoja metrejä, nainen ei juuri vilkuile taakseen eikä puhu kuin joitain satunnaisia huomioita. Osa vaikuttaa yhdentekeviltä, mutta välillä Esko terästää kuuloaan. Linnun nainen tietää hyvinkin. Lintu on kesy, nainen sanoo. Minä ruokin sitä jos jotain jää yli. Ei usein, nainen jatkaa. Esko miettii kummallista symbioosia – vai hyötyykö nainen linnusta jotenkin? Muutoin kuin seurana… Ei liene liiaksi täällä muita ihmisiä.

Muutaman korkean männyn välissä on ikivanhan pakettiauton jäänteet. Vaikka moottori ja osa keulapelleistä on kadonnut tiehensä, voi siitä tunnistaa kuusikymmenlukuisen Ford Taunus Transit – pakettiauton jäänteet. Umpinainen tavaratila on säilynyt hyvin. Nainen ottaa takaoven raosta sinne keräämiään tavaroita, joukossa peltilaatikon. Hän avaa laatikon kannen ja Esko näkee sinne laitetun erilaisia myyntipäivänsä ohittaneita elintarvikkeita. Täytyy suojata eläimiltä, nainen sanoo. Hän ottaa muutaman pullistelevan makkarapaketin ja sinällään kelvollisen näköisen muoviin pakatun maissintähkän. Sitten jatketaan syvemmälle metsään.

Tullaan toiselle aukiolle, jota reunustaa suurten ikimäntyjen kehä. Yhdessä männyssä on kotkanpesää muistuttava rakennelma. Nainen osoittaa ylös ja sanoo linnun asuvan tuossa. Esko huomaa, että pesäpuun juurella on elintarvikkeiden pakkausjätteitä ja muutaman rusakon ranka. Nainen jättää kantamuksensa maahan ja kehottaa heitä väistymään takaisin metsikön suojaan. Lintu on arka, hän sanoo.

Pian Esko saa nähdä liikettä pesän reunalla. Lintu kurkistelee epäluuloisesti metsikköön ja puun juurelle. Välillä puolikalju pää katoaa reunan taakse ja Esko on kuulevinaan jonkinlaista porsaan röhkinää muistuttavaa ääntä. Sitten ääni hiljenee ja lintu kohottautuu taas. Viimein lintu nousee pesän reunalle koko mitassaan ja heittäytyy ilmaan. Se leijailee ensin aukion ympärillä ja tekee sitten hurjan syöksyn maata kohden. Tilanne on niin jännittävä, että Esko unohtaa kuvien oton.

Vasta kun lintu on kerännyt nokkaansa tarjolla olleet herkkupalat ja räpistellyt raskaassa lastissa takaisin pesään, Esko muistaa kameransa. Tuskastuneena hän kysyy naiselta, että onko tämä toistettavissa helposti? Saako linnun taas näkyviin? Nainen vinkkaa Eskon seuraamaan ja he palaavat aukiolle missä maja sijaitsee. Nainen pysähtyy majan eteen ja sanoo, että istutaan alas painikkeelle. Sitten hän katoaa majan sisään ja palaa sieltä hetken kuluttua.

Nainen kertoo ensin itsestään. Hän on asunut metsässä niistä ajoista lähtien, kun löyhkäsiipi saapui tänne. Mitäs sitä kaunistelemaan, juoppohan minä olen, hän sanoo. Tuntevat tuolla nimeltä Kyläräähkä, mutta minä olen Armi. Olin minä kerran naimisissakin ja työpaikkakin oli. Mutta viina vei mennessään enkä ole asunut oikeassa talossa varmaankaan viiteentoista vuoteen, hän jatkaa.

Armin tarina on aidon tuntuinen, hän ei pyri antamaan itsestään muuta kuin neutraalin ja kohtalonsa hyväksyneen ihmisen kuvan. Esko kuuntelee välillä sekavaakin puhetta ja huomaa tuijottavansa naisen keltaista hammasrivistöä inhoten. Jokin naisessa kuitenkin vetoaa Eskoon, niin että hän kuuntelee tarinaa ja tarkkailee naisen asujaimistoa.

-Katsos Esko kun täällä minä saan olla rauhassa. Puliveivarit, ne on yleensä miehiä. Aina sai olla toinen silmä avoinna kun nukkui. Sitten oli niitä riitaisia kavereita. Kun tämä lintu tuli tänne, minä huomasin tilaisuuteni tulleen. Muutin heti tänne, ei minua pikku hajut haittaa. Yksikään rontti ei tullut perässä. Minulle tämä lintu on onnenpotku. Käyn kylällä sen mitä tarvitsee, mutta nukun täällä rauhassa.

Armi kähisee nauruaan ja naukkailee silloin tällöin pienen ryypyn. Esko kyselee linnusta, mutta Armi puhuu itsestään. Sitten Armi kysyy miksi Esko olikaan tänne tullut, tuon hullun linnun vuoksiko, onko Esko tehnyt huonoja tutkimuksia kun tänne joutui. Esko myöntelee, sanoo ettei oikein osaa sitä ”peliä” mitä tiedemaailmakin nykyään harrastaa, että on ikään kuin epäsuosiossa ja kai ne tänne laittoivat ajatellen että saisi neuvosta vaarin, ja vaihtaisi alaa. Armi sanoo tähän että ollaan siis pultsareita kaikki, tuo lintu, sinä ja minä, ja hihittelee oivallukselleen.

Esko miettii tätä Armin väitettä kovasti. Keskustelu ja tarinointi jatkuu, Esko saa jopa tentattua linnusta melko nivaskan tietoja, mutta Armin lausunnossa on jotain perää… Ehkä ne siellä Helsingissä suhtautuvat minuun kuin Armiin täällä. Pultsari, hylkiö, -räähkä? Voiko ihmisen lähettää tänne ja vielä olla sujut tekonsa kanssa, miettii Esko. Taitaa tämä olla suoraa puhetta kollegoilta ja oppimestareilta. Vielä mitä! Eskon sisällä kiehahtaa kuningasveteen keitetty kitkerä tee. Hän tekee päätöksen!

He yöpyvät kumpainenkin omassa pakettiautossaan ja sopivat yhteisesti että nyt tehdään töitä ja tosissaan. Esko lupaa maksaa Armille pienen korvauksen – suureen kun ei ole jatko-opiskelijalla varoja – mutta työtä on tehtävä, ja edettävä tiukan tieteellisen kurinalaisuuden ohjauksessa. Lintu ja sen elämänmeno tulkoon nyt dokumentoiduksi ja moni avoin kysymys ratkaistuksi.

Armi sanoo, että hän on ikään kuin töissä taas. Saako kesälomaa, saako pekkasvapaita, hän hihittelee. Eskoakin hieman naurattaa, vaikka mieli kahlaa jo työssä. He tuntevat jonkinlaista outoa asevelihenkeä toistensa ja linnun kanssa. Lintu onkin tarkkaillut heitä jo tovin, mutta ei osaa vielä muodostaa mielipidettä muuttuneesta tilanteesta. Se tyytyy lähinnä rekisteröimään Eskon ilmeisen harmittomana, mutta on varauksellinen.

Viikot kuluvat Eskon kerätessä materiaalia ja Armin toimiessa tutkimusassistenttina. Välillä käydään kylällä ja täydennetään ruokavarastoja. Armi ostaa myös kontekstinsa mukaisia tuotteita. Armista on mukavaa, että elintaso kohentuu. Esko huomaa tottuvansa hajuun, vaikka se onkin melkoinen shokki kyliltä palatessa. Kuukaudessa he ovat saavuttaneet jo merkittävään tieteelliseen julkaisuun riittävän kokoelman havaintoja löyhkäsiiven olemuksesta ja elämänmenosta.

Esko valmistelee lisensiaatintyötään ja järjestelee kylällä kehitettyjä valokuvia albumiin. Armi hakee löyhkäsiiven muumion, jonka löysi edellisen syksyn jäljiltä. Linnun dissektion myötä tehdään tieteelle uusia löytöjä, joista Esko oivaltaa saaneensa tietää ensimmäisenä. Eräänlainen tuoksurauhanen sijaitsee linnun siipien päissä, mikä osoittaa muinaisten suomalaisten nimenneen lajin biologisesti katsottuna oikein. Mikä hassuinta, lintu itsessään vaikuttaa suhteellisen normaalilta.

Huomataan myös, että metsässä on toinenkin löyhkäsiipi. Epäilykset osoittautuvat oikeiksi, kun pesintä alkaa. Esko on jännityksestä mykkänä, ottaa kymmeniä valokuvia ja kirjoittaa muistiinpanoja: outo lintu, hän sanoo, kun pesii syksyllä. Mitähän tästä sanovat… yliopistolle Esko on lähettänyt joitakin kirjeitä, joissa on todennut tutkimustyön etenevän suotuisasti ja ulkoilmaelämän sopivan hänelle odottamattoman hyvin. Tahallisesti Esko jättää merkittävän tiedon kertomatta, mutta vihjailee tieteellisiin löytöihin.

Marraskuun kiristäessä otettaan Esko on metsittynyt niin, että pakettiauton tavaratila tuntuu kotoisalta. Armin kanssa on tehty lujasti töitä. Kun Esko kävi alussa kylällä peseytymässä, Armi näytti metsälammen. He ovat yhdessä rakentaneet maakellarin tapaisen saunan, ja Eskon iloksi Armi suostui muutamiin uusiin vaatteisiin ja mikä parasta, hammasharjaan. Ensin saunassa ujosteltiin, käytiin vuorollaan. Armille kova työnteko ja ihmisseura ovat tehneet hyvää. Eräänä iltana Esko huomaa, että Armi on ollut kuivin suin jo pitkään.

Lähestyvä talvi on tuonut kylmän ilman tullessaan. He rakentavat pienen mökin. Siinä on kaksi huonetta, varastokaappi ja keittonurkkaus. Esko tuo rautakaupasta generaattorin ja raahaa muutaman painavan akun, jotka sijoittaa sisälle. Katolla on kolme suurta aurinkopaneelia. Kun he saavat kamiinan ensi kertaa tulille, Armin silmät kyyneltyvät. Tämä on oikea koti, hän sanoo.

Esko istuu mökin portailla pitkään ja puhaltelee savurenkaita tähtitaivaalle. Sisällä Armi touhuaa keittiössä. Pienellä pöydällä on öljylamppu, jonka liekki värittää seiniä. Esko katselee ikkunasta ja näkee hyräilevän, onnellisen naisen. Sitten hän menee sisälle ja puhuu Armille kuin vaimolleen.

Tammikuussa Esko lähtee Helsinkiin ja vie mennessään tutkimustulokset. Lintutieteilijät ovat innostuksesta mykkiä, kuunnellen Eskon luennointia kahtena peräkkäisenä päivänä. Samalla reissulla Esko tyhjentää Vuorikadun yksiönsä ja ostaa pakettiauton, johon kuormaa mukaan otettavat tavarat. Postissa hän tekee osoitteenmuutoksen, ja lähtee Helsingistä lopullisesti.

Scientific Journal valitsee Eskon tutkimuksen vuoden merkittävimmäksi lintutieteelliseksi työksi. Eskon lisensiaattityö hyväksytään ja saa erityismaininnan. Linnun arkipuuhastelut ovat myös osoittautuneet menestyksellisiksi. Pesässä on kolme pientä löyhkäsiipeä, ja kaksi haltioitunutta vanhempaa. Esko ja Armi vievät päivittäin ruokaa puun juurelle. Talviöinä pesästä kuuluu vaimeaa röhkinää. Viereisessä männyssä on videokamera, josta Esko veti kaapelin aina mökin olohuoneeseen sijoitettuun televisioon. Hetken mielijohteesta Esko laittaa pienen monitorin pesälle ja toisen kameran mökin keittiöön. Pesät katselevat toisiaan.

Keväällä Esko ja Armi jatkavat rakennustöitä, laajentaen mökkiin yhden huoneen ja edustalle katetun terassin. Esko saa kunnan rakennusvirastosta maan käyttöoikeuden ja kaavaan vahvistuksen. Osoitteeksi valitaan Parfyymikuja 1. Juhannuksen jälkeen tontti liitetään sähköverkkoon, ja metsän reunalle ilmestyy postilaatikko.

Linnut muuttavat syksyllä jonnekin. Tuuli puhaltaa metsään raikkaan tuoksun. Ensin oravat ilmestyvät oksille, sitten muita eläimiä. Esko ja Armi kirjoittavat iltaisin mietteliäitä runoja. Kolme aikakauslehteä julkaisevat heidän kolumnejaan ja kuvateos ”Aution metsän elämää” julkaistaan syksyn kirjamessuilla.

Muiden hyljeksimät ovat nyt kansakunnan otsikoissa. Esko tähdentää haastattelussa, että tottuvathan sitä ihmiset politiikkaan ja rahan perässä juoksemiseen, miksipäs ei hieman tymäkkään hajuunkin.

Ja kuten tarinan loppu osoittaa, oikealla asenteella on luotavissa uutta onnea sinne, missä epätoivo ja alakulo kerran nujersivat pienet ihmiset ja eläimet.

Leave a Reply