NOVELLIT: Viimeinen neanderthalilainen

“Osasiko sitä huomata miten mukava juttu elämä on?”

79707_gibraltar_lg
Laakson rinteellä istuu mies, joka katselee alas vehreään jokimaisemaan. Selän takana on luola ja vuoren toisella puolen meri. Maassa on luita ja sekalaisia karvatuppoja. Miehen nimi on K’ru ja hän on viimeinen neanderthalilainen, sillä muut ovat menehtyneet.

Alhaalla nykyihmisten lauma koikkelehtii ruokailupuuhissa, häärien innokkaasti saaliin kimpussa. Toisinaan syntyy rähäkkä, ja mölinä kantautuu ylös vuorelle. K’ru valpastuu ja tähyilee mitä ihmiset tekevät. Onko peijakkailla selkkaus, K’ru miettii. Sitten hän ottaa kiven ja heittää sillä luita näpistelevää lintua. Kivi osuu linnun pyrstöön ja säikäyttää sen tiehensä. K’ru menee luolaan sisälle ja syljeskelee seinille.

Neljännestuntia myöhemmin luolasta kuuluu hiljainen kuorsaus. K’ru näkee sekavia unia menneistä tapahtumista. Välillä uneen tunkeutuu nykyihmisiä, joista ei ota mitään tolkkua. Mistähän nekin ovat tulleet? Moni kiva kaveri jota ei ole näkynyt aikoihin, touhuaa K’run kanssa unipuuhissa. Syödään kaikenlaista, ihmetellään ukkovarpaita ja vietellään ronskeja neanderthalin tyttöjä. Uni on hauska, vaikka K’ru ei pidä muukalaisista.

Nykyihmisten lauma tietää, että vuorella majailee muuan vanha heppu, joka on ”niitä”. Harvaan ovat käyneet, vaikka sitä ei aavistella että K’ru on lajinsa ainoa. Ajat ovat sellaiset, että ruoka pitää kiireisenä. Se pitää juosta kiinni, kivittää hengiltä tai osua kohdalle kun se muuttuu haaskaksi. Nykyihminen on mielestään kätevä ja suunnitteleekin jo erinäisiä kuvioita, joilla väki pidetään lumoutuneena seuraavat kaksikymmentäneljätuhatta vuotta.

K’ru tai laakson asukit eivät tiedä missä ovat. Gibraltaria ei tuolloin vielä oltu keksitty, vaan asuttiin yksinkertaisesti ”täällä”, missä kulloinkin satuttiin olemaan. Usein vaellettiin ravinnon perässä, toisinaan ihan vain huvikseen. Joskus tuli äkkilähtö, jos paikalle osui hurjia eläimiä tai joku vieras heimo. Kahakoitiin.

Syntymän ihmettä pähkäiltiin niin neanderthalilaisten kuin nykyihmisenkin porukoissa. Ensin vatsa kasvoi suureksi, tuonnempana alkoi vaikerrus ja viimein ihmisen sisältä tuli toinen, tosin kummallisen pieni ja mitätön rääpäle. Niitä sitten roikutettiin naisväen rinnoilla, kunnes jonakin päivänä taapersivat ympäriinsä. Silloin niitä vasta pitikin vahtia. Jos eli pitkään, sai nähdä että suurimmasta osasta tuli ihan kelpo kansalaisia.

K’ru heräilee nokkaunilta niin kuin kuka tahansa vanha mies. Vaikka elellään luonnonläheisesti ja vaarat ovat pitäneet aistit valppaina, ikä tuo kuitenkin tullessaan tiettyä arvokkuutta eli hitautta. Jalkoja särkee aina herättyä. K’ru loikoilee aikansa mutta nousee viimein ja raahustaa luolasta ulos. Ilta on jo saapunut, mutta laakson älämölö jatkuu. Sinne on mentävä, ruoka on loppu…

Kaupankäynti on jo vakiintunut kulttuurivaihdon tapa. K’ru keräilee maasta luita ja kiviä ja pakkaa ne pieneen säkin tapaiseen, joka on muinoin toiminut eläimen vatsalaukkuna. Sinne hän sujauttaa myös hampaan ja oudon näköisen oksan. Sitten K’ru katselee luolaan ja yrittää muistella, onko siellä tarpeettomaksi käyneitä kapineita.

Neanderthal-piireissä vieroksutaan materialismia, joten K’ru kohauttaa olkapäitään ja lähtee laakson suuntaan. Askel käy kevyesti, sillä nokkauniltaan herännyt on harvoin huonotuulinen, eikä yksi kokonaista heimoa vastaan motivoi välienselvittelyyn. K’ru on huomannut, että Sapiensin poijjaat ovat äkkivääriä. Niillä on joku valtajuttu, mistä melskaavat.

Laaksossa K’ru otetaan vastaan välinpitämättömästi. Onhan tuo käynyt aiemminkin, ukonkäppänä. Mikä lie rujo rinteellä asustelija. Ruokaa vaihdetaan luihin ja syrjäkareita torjuviin katseisiin (nykytytöt eivät suuremmin K’rusta perusta). Yksi vanhimmista Sapiens-ukkeleista on aiemminkin taratellut K’run kanssa. Miehillä on yhteinen kieli, josta saamme nykysuomennetun näytteen tässä:

-Häh, K’ru ite. Mitäs ukko tietää?
-Ruokaa ja kuulumisia, sitten pitäisi saada yrttejä.
-No mikäs se kuomaa kolottaa.
-Ka, nivelet nuo hourii. Ei taho saaha unen päästä kiinni.
-Oletko jo kokeillut tohtori Polosen uutetta?
-En ole enkä niistä välitä. On pärjätty ennenkin.
-Mutta ajat ovat muuttuneet. Missä on teidän väki.
-Ka, lensivät meren taa, joka iikka. Luulen jotta oli flunssaa…
-Vai olisiko iskenyt joku anemia. Söittekö vitamiineja kyllin.
-Syötiin jos muistettiin. Ollaan sellaisia hetkessä eläjiä.
-Oletkos kuullut mitä kävi Vilho Bonaparte Länkisäärelle?

Miehet juttelevat hyvän tovin ja katselevat välillä mitä lauman nuoremmat toimittavat. Vaihdetaan havaintoja siitä miten mukava on aterian jälkeen kellistyä nokkalevolle ja miten kasvatus on menossa alamäkeä näinä kurittomina aikoina. Jos mikä kummeksuttaa molempia, on se miten nuorista kolleista on tullut nenäkkäitä. Mietitään kovasti, että oltiinko itse samanlaisia nuorempana.

Ihmeellistä on maailman meno. Siinä vaiheessa kun on koettu monet kesät ja talvet, nähty saalista ja nälkää, sitten tapahtuukin jotain kauhistuttavaa ja yksi on joukosta poissa. Tulee sapelihammastiikeri tai vuorenrinteeltä putoaa iso kivi ja sammuttaa elämän liekin. Sitten on niitä, jotka ovat kadonneet retkilleen. Eivät tulleet koskaan takaisin.

K’ru muistelee erästä kesää rellestysvuosilta. Silloin kaveriporukalla lähdettiin metsästämään ja käytiin monia kamppailuja hurjien petojen kanssa. Kovia myrskyjä paettiin metsän suojiin. Se oli aikaa, jonka K’ru mieltää jotenkin hämärästi olleen hyvin onnellista, vaikka leivän syrjässä roikkuminen piti kiireisenä. Osasiko sitä huomata miten mukava juttu elämä on?

Myöhemmin illalla K’ru tallustelee pitkin ja poikin luolan edustaa. Vilhon kohtalo askarruttaa – onko kaikki vain tilapäistä? K’ru tuntee olonsa vanhaksi ja ikävöi menneitä aikoja. Hän pysähtelee tuon tuostakin ja katselee laaksoon. Nuo tuolla, niillä on kaikki edessään, hän miettii.

Yö laskeutuu. Gibraltar kuuntelee meren kohinaa. K’ru ei saa unen päästä kiinni, olo on levoton. Mieli kiertää kehää ajassa, hän kuulee äänten takaa muistoja. Aurinko punertaa horisontin. Hämärä aavistus valtaa mielen…

Aikanaan tulee aamu. Lintu tonkii luita ja saa tehdä työtään rauhassa. K’ru nousi lentoon varhain, lensi yli meren ja näki vanhan ajan. Sitä aikaa ei ole, eikä nykyihmisiä.

Leave a Reply