BLOG: Poikani Hajime

onnellinen_ministeri

 

Huomasin tänään kaksi asiaa.

Ensinnäkin työkaveri on tosiaankin saanut lapsen, ja toisekseen tällainenkin “aprikointien Tonavan sivuoja” (jäljempänä oleva kirjoitus ja runonpätkä) löytyi luonnosten seasta. Kas, tässähän laittelen kaksi kärpästä samalla. Oheisen kuvan liitän sosiaalisen median ketjuun, jossa tuore isä yhtä tuoreen lapsensa kanssa viettää mukavaa tuokiota. Ja yksin teoin saatan nuo mietteet jäljempänä ihmisten tykö, jos sattuvat kahlaamaan blogini ääreen.

(Viisi minuuttia myöhemmin)

Tihrustettuani kuvaa tarkemmin, päädyin jättämään sosiaalisen median (ja työkaverin) rauhaan. Vaikka kuvan vitsi on ikivihreä, en tiedä onko sittenkään sopivaa toivoa lapsesta tyhmää, vaikka se antaisikin parhaat mahdollisuudet menestykseen tuonnempana. Täytyy sittenkin toivotella jotakin vähemmän raflaavaa, jotakin mikä ei johda poliitikon tai tympeän byrokraatin uraan…

Suurin piirtein 45 päivän kuluttua lähdemme Thaimaahan. Olemme myös ajatelleet käyntiä Laosin puolella (edellyttää Mekong-joen ylitystä). Nyt pitäisi vielä töissä ehtiä saada tehdyksi kaikki, mitä on tullut luvattua. Minulla on hieman suuri suu. Yhtä kaikki jahka tuo odottelu on ohitse, toikkaroimme pitkin poikin konsanaan eri seutuja. 39 päivää olemme turisteja, vailla vähäisintäkään työnteon mahdollisuutta. En muista, milloin olisin voinut pitää aivan oikean loman. Tai jos muistankin, en ehkä tahdo muistaa.

Finnairilla on uusia lentokoneita, ja minä tietysti odottelen niitä mystisiä kuumia pyyhkeitä ja erilaisiin rasioihin pakattuja huisin jännittäviä ruoka-annoksia. Niitähän tarjoillaan juuri silloin, kun nälkä alkaa olla sietämätön. Lisäksi on hauskaa taas katsella esitysgrafiikkaa, missä ilmaistaan lentokoneen sijaintia ja kuinka nopeasti matka taittuu. Varmasti katselemme jonkin elokuvan, emme osaa nukkua lentokoneessa.

Krungthepmahanakhon Amonrattanakosin Mahintharayutthaya Mahadilokphop Noppharatratchathaniburirom Udomratchaniwetmahasathan Amonphimanawatansathit Sakkathattiyawitsanukamprasit on ensimmäinen matkakohteemme ja luonnollisesti Thaimaan pääkaupunki. Olen minä lueskellut matkaoppaita, etsiskellyt Internetistä juttuja, haastatellut siellä käyneitä ihmisiä. Kaikkensa sitä yrittää, mutta luulen jotta muuan ornitologinen harvinaisuus, äimän käki, tulee taas näyttäytymään jahka perille päästään.

Pääkaupungista tahtoisin mennä ns. North-Eastern junareitillä kohti Khon Kaen – kaupunkia, ja kenties tähän nöyrään toiveeseeni suostutaan. Ja sitten jos ollaankin Khon Kaenissa koko kesäkuu, niin ehkä tehdään lyhyitä reissuja (Udon Thani, Pitsanulok jne).

Ja ennen kuin unohdan, helkkaristi kiitoksia Lindroosille siitä että Citroënissä on nyt kesärenkaat ja että pari uupunutta polttimoakin on vaihdettu. Ei niitä tahtonut talvella tehdä, kun oli kylmää ja pimeää. Taas kelpaa autoilla, ja olla ihan niin kuin oikeatkin ihmiset. Poliisi ei tätä nykyä ole autoilustani kiinnostunut, sillä minä olen saavuttanut ns. “joku äijänkäppyrä” – vaiheen, ja kun autona on mainittu Citroën, ei ole todennäköistä että kaahaisin iltamyöhään pitkin katuja. Ne sellaiset puuhat ovat nuorempien kuvioita. Enkä tahdo ajaa yli 80 kilometriä tunnissa, jos ei ole aivan pakko.

Vaan pidemmittä puheitta: arkistoista löytynyttä, enkä muista milloin olen näin ajatellut saati kirjoittanut.


 

TUHAT VUOTTA on kuin se aika, jonka odotettuaan voi sanoa: tiesinhän.

Su Tung-p’o kirjoitti leikkisän polveilevasti kasvatuksellisista ongelmista, mutta lie tarkoittanut yhteiskunnallisia kysymyksiä. Naispuolinen samurai Tomoe Gozen rikkoi rajoja, jos siinä sivussa myös raajoja. Molemmista on löydettävissä muun ohella myös Wikipedian savitaulut.

Mitä tulee ns. ‘sivullisen ongelmaan’, on luettavissa Hajimen isän pojalleen luettelemista elämän- ja agrikulttuurin käytännön sovellutusten runoelmista, joita ei ole säilynyt jälkipolville kuin tämä itse kirjoittamani. Otaksun Hajimen hylänneen soturin tien (bushidō).

Miyamoto Mushashi, koko nimeltään ‘Shinmen Musashi No Kami Fujiwara No Genshin‘, tutki Tien olemusta ja laati myöhemmin siteerattavaksi koko joukon Tietä kuvaavia filosofisia teoksia: Maa, Vesi, Tuli, Tuuli ja Tyhjyys. Siinä ohessa ja näitä valmistellessaan hänestä muotoutui legendaarinen samurai.

Nämä neljä historiallista hahmoa kytkeytyvät toisiinsa. Miekkaa ei paljasteta, ennen kuin sanat vaikenevat. Kun miekka on vedetty esiin, toisille laaditaan muistokirjoitus, toisten toimesta.

Ja mitä tulee miekkoihin ja sanoihin, molemmat viiltävät aikaa.

 


Poikani Hajime,

tuskin elän satavuotiaaksi
eikä viisauteni
riitä

opettamaan sinua.

Kenties bushidō
ei ole sinua
varten,

ehkä maa odottaa
kosketustasi
vilja

varastoasi.

Poikani Hajime,
Tomoe Gozenin kaltaiset naiset

kulkevat ohitsesi.

Mutta he katsovat sinuun
kaipauksella,

sillä käsistäsi
kasvaa elämä,

puheestasi aika.

Hajime,
kuuntele sydämesi ääntä

jos et kerran minua.

 

BLOG: Mykistyä krysanteemien lauluun

Sillä välin kun aurinko laski ja mieleni nousi, kuljin vanhan kaupungin kadonneiden porttien lomasta eleettä, kuin sateeseen väistyvä valon kaari, ja ymmärsin miten kaukana hallitus on:

Miten muuan kiertorata on kuljettu, taivaan mandaatti ja uudet portinpielet! –Sanojako tässä tarvitaan. Ennustukset käyvät toteen.

Hallinto te, joiden sanat ja mielet käyvät yksiin!

En saanut matkoiltani mitään. Pöydälläni on piirros variksesta, linnusta joka äänellään rienaa pyhiä vaeltajia. Ja sen tehköön, sillä tiedän yläilmoista nähtävän, mitä laaksossa pitää välttää.


Aika, ajassa ihmiset
kuluvat:

istutan krysanteemeja vuorten juuriin.

Muutatko nyt nimesi,
Tao Li?

Sama aurinko meille
nousee, taloni

seinät lähellä toisiaan.

Toisen

lähellä tilaa
kyhjöttää syksyyn:

sitten, mykistyä krysanteemien lauluun.

 

 

BLOG: Isan – Thaimaan pohjoiskoillinen alue ja kulttuuri

Pohjoiskoillinen Thaimaa - Isan

Pohjoiskoillinen Thaimaa – Isan

Askartelin tuon kuvan hyödyntäen Wikimedian ja muiden vapaiden lähteiden materiaalia. Ajattelin jäsentää siinä samalla itsellenikin, miten elämääni mullistanut kulttuurien yhteensaattaminen sijoittuu maantieteellisesti.

Tavanomainen käytäntö Thaimaata koskevissa artikkeleissa on luonnollisesti käsitellä kaikki mahdolliset asiat maan ja taivaan väliltä. Miksi toistaisin saman? Sen sijaan herättelen ja esitän ajatuksia siitä, miten suomalainen – jos kohta kansainvälisiäkin ympyröitä aikanaan nähnyt ja kokenut – ihminen löytää itsensä myönteisesti kyseenalaistamasta niin yhtenevyyksiä, kuin eriävyyksiäkin, kahden runsaasti toisistaan eroavan kulttuurin välillä.

Vaikka tätä ei kai saisi näin proosallisesti sanoa, me tapasimme bussissa (ehkä se ei ole niin hieno paikka kuin vaikkapa Dubain lentokenttä tai Avenue des Champs-Élysées).  Ja tämä oli mitä onnekkain yhteensattuma, sillä meillä menee mukavasti. Koska aikaa on kulunut jo jonkin verran, olen huomannut miten tällaisessa monikulttuurisessa parisuhteessa on kaikenlaista omaakin ajattelua stimuloivaa. Nähkääs kun asioita ja ilmiöitä tulee vääjämättä tarkastelleeksi nyt hyvin erilaisesta, yleensä kahden maailmankolkan perspektiivistä, huomaa että me olemme toisinaan täällä Suomessakin, omalla tavallamme, eläneet maailmankuva –  “kuplassa“.

Maailma on nimittäin hyvin kirjava paikka.

Ja se mikä on ollut aina tähän saakka itsestäänselvää, ei välttämättä ole sitä lainkaan tuhansien kilometrien päässä. Eittämättä sama pätee toisinkin päin. Mutta mitä enemmän olen perehtynyt itselleni uuden kulttuurin ilmentymiin, sitä enemmän olen ryhtynyt kyselemään itseltäni:

Niinkö on, että muka vain reilu 5 miljoonaa suomalaista ovat oikeassa, mitä tulee elämänmenoon noin yleensä?

Havaitsen, että thaimaalaiset eroavat meistä suomalaisista erityisesti yhteisöllisyyden osalta. Täällä Suomessa me elämme nähdäkseni yksilökulttuurissa. Osaltaan tuo yhteisöllisyys lienee kaikkien aasialaisten kulttuurien ominaisuus. Erityisesti Thaimaan pohjoiskoillisen alueen maaseutuvoittoisilla alueilla perheen ja laajempien sosiaalisten kehysten kuten kylän käsitteet elävät tavalla, joka lienee meiltä suomalaisilta kadonnut ikiajoiksi.

Toisekseen mitä tulee erityisesti ruokaan, eroavaisuudet ovat huomattavat. Pähkinänkuoreen sulloisin tämän siten, että suomalainen syö henkensä pitimiksi, ja lukuunottamatta joitakin harvoja poikkeuksia, me emme juurikaan suhtaudu ruokaan siten kuin thaimaalaiset, hyvä jos parahultaisesti  ymmärrämme miten tärkeä ja keskeinen osa sikäläisittäin ruoalla on jokseenkin kaiken elämänmenon suhteen. Olen nyt itse syönyt jo lähes sataprosenttisesti thaimaalaista ruokaa kelpo tovin. Pyydän saada ilmoittaa: onnekseni.

Fermentoitu kala (lausutaan “pala“) ja kananjalat ovat kyllä jääneet toistaiseksi sivuun.

Kielimuuri on kyllä välillä melkoinen. Hän osaa puhua (ja on nyt oppinut runsaasti lisää) suomen kieltä tietenkin paremmin kuin minä thaikieltä. Välillä tulee väärinkäsityksiäkin, onneksi lähes tyystin humoristisia ja harmittomia. Googlen kääntäjä on ahkerassa käytössä, jos on vähänkin monimutkaisempi asia puitavana. Ystäväpiirissä on kahta tai useampaakin kieltä taitavia. Näillä pärjäillään. Tulkitaan ja tulkataan.

Hän on syntynyt ja kasvanut sellaiseen aikaan, että nuoruusvuosinaan olisi ehkä yhtä hyvin voinut elää jossakin tuntuvasti kaukaisemmassa historiassa. Sikäläisittäin maaseutua kohdannut kulttuurillinen – ja miks’ei tekninenkin murros – on ollut huomattavan nopea, ikään kuin kondensoitu vain pariin vuosikymmeneen. Puhvelin on korvannut ensin sarvitraktori ja tuonnempana täysimittainen, siitä että sähkö saapui kylään ensi kertaa oli vain lyhyt aika siihen, kun suomalaiset jo istuivat huoltoasemien kahviloissa ja esittelivät matkapuhelimiaan. Tästä saaneekin todetuksi, että siellä Thaimaan takametsissä lienee menty puhvelimesta puhelimeen niin että napsahti, jos lainkaan peilaa yleisiin historiallisiin aikajänteisiin.

Nyt Thaimaa ja erityisesti sen pohjoiskoillinen alue – Isan –  on jännittävä sekoitus ikiaikaista ja modernia.

Tässä on kyllä ilta jos toinenkin – viime kesän jälkeen – vietetty Youtuben ja Googlen tienoilla. Etenkin minä olen tahtonut katsella loputtomasti videoita, dokumentteja ja lueskella materiaalia niiltä seuduin. Joulun tienoilla tuli ryhdistäydyttyä sen verran, että lentoliput ja muut matkailua valmistelevat jutut tuli hoidettua. Viitisen viikkoa on kesällä ohjelmassa empiirisen kulttuurimatkailun merkeissä. Eiköhän kiepaista yksin teoin myös Laosin kautta, on sentään tuossa kivenheiton päässä, jahka on ensin päästy niille kulmin.

Tähän lopuksi laitan kuvan phin – soittimesta, joka on eri jehna peli. Tilasin loppuvuodesta 2 kpl, toinen meni työkaverille. Ja lisäksi liimailen tähän Youtubesta hieman musiikkia. Kuvan alta linkkiä painaen päätyy perille.

phin – Thaimaan Telecaster

 

Traditional Thai Music – Youtube

 

 

BLOG: Ihmisen elämässä on vaiheita

“Ihmisen elämässä on vaiheita.”

R-200110-ill_080

Parisuhteen, työpaikan, asunnon, auton, lemmikkieläintilanteen, puhelimen, television, tietokoneen ja muutaman vähäpätöisemmänkin asian muuttuessa tämä kirjoitusharrastus on jäänyt hieman syrjään. Tässä lienee ollut useamman kuukauden tauko, en taida jaksaa tai osata laskea niin pitkälle. Maailman viestien virrasta – sosiaalisen älämölömedian pyörteistä – on toki erottunut muuan loistava novellisti tuolta etelästä katsottuna pohjoisemmasta, että terveisiä vaan sinne (Esa kyllä tietää kenestä on puhe). Muutoin olen tyytynyt odottelemaan, että ajat asettuvat.

Kirjastoni on vielä väistöasemassa idässä. Pitäisi suunnitella sen noutoa uuteen kotiin, mutta hiljattain selkä vihoitteli siihen malliin, että aivan het’sillään en ryntää painavia kirjalaatikoita hakemaan. Toista kuukautta meni kävelykepin kanssa. Penteleen tuskallista. Nyt on työpaikan kuntosalille kulkuoikeudet. Täytyy vast’edes kuljeskella siellä.

Muuttuneista asioista sivuutan parisuhteen laajemman penkomisen. Yksityisyys se on Internetissäkin. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että monikulttuurisesti mennään. Opettelen kummallisia kirjaimia, alan tottumaan puheenparteen joka on ikivanhaa perua, maailman vanhimman yhtenäiskulttuurin liepeiltä. Googlesta haeskelen kaukaisia seutuja, yritän oppia ymmärtämään mistä kaikessa on kyse. Kielimuuri on ajoittain suuri ongelma. Ostin hänelle juuri näppäimistön, jossa on hänen kielensä merkistö. Luovutin sen tietokoneen, jolla olen kirjoittanut lähes kaiken, hänen käyttöönsä.

Buddhalaisuus on meillä läsnä. Suhtaudun tähän myönteisesti. Olenhan lukenut aihepiiristä jo pitkään, ja kirjoittanut itsekin. Ebaysta olen haeskellut artefakteja. Niillä yritän saada vieraaseen, pimeään ja kylmään maahan jotakin hänelle tuttua. Ehkä olen tässä onnistunut.

Työpaikka-asiasta totean seuraavaa: kävi helvetinmoinen tuuri. Aikanaan kun helmikuun YT-neuvotteluissa tuli lähtö edellisestä paikasta, sain jo 16 päivän kuluttua uuden sopimuksen. Olkoonkin että se oli määräaikainen. Tämä määräaikaisuus external – työntekijänä sittemmin vakinaistui. Olen nyt töissä yhtiössä, jossa on hyvä olla. Vieläkin ihmettelen tuuriani näinä vaikeina aikoina.

Sitä ei moni usko, mutta minä olen humoristi. Todistan väittämän sillä, että ilmoitan hankkineeni iäkkään Citroën – merkkisen henkilövaunun. Ainakin kultaisella 80-luvulla meillä oli lentävä lause “humoristin valinta”, kun tahdoimme indikoida jotakin erikoislaatuista tapahtuneen. Kohta paljastan, miksi Citroën on ihan käypä peli, sen ohella että siinä on avantgardistinen taikamattoa muistuttava mukavuus.

Ihmisen pitää asua jossakin. Olen riittävän vanha, että ymmärrän tämän tarkoittavan kotia. Kun kaikki oli yhden kortin varassa, tulin hakeneeksi asuntoa, minkä myös saimme. Tämä asunto on kadun toisella puolella työpaikkaani nähden. Sehän tarkoittaa muun ohella sitä, että autoa ei tarvita työmatkoihin. Joten heittäydyin humoristiksi, ja ostin ranskalaisen. Siinä kävi täsmälleen kuten ounastelin, heti päädyttiin pajalle, eikä lompakkoon jäänyt loppukuulle raotettavaa.

Citroëniin pätee kuitenkin zeniläinen filosofia.

Tulee iloita niistä hetkistä, kun asiat ovat hyvin. Tekee vain hallaa itselleen, jos murehtii liiaksi vastoinkäymisiä. Tietenkin Citroën, varsinkin ensimmäisten kolmensadantuhannen kilometrin jälkeen, tahtoo aika ajoin osoittaa temperamenttiaan. Auto on kuitenkin yhtä hyvässä kunnossa kuin minä. Huitaisen kädelläni, on tässä isompiakin asioita mietittävänä.

HAUVA. Meillä on hauva. Vihdoin viimein meillä on hauva. Hauva on puoliksi jack russell ja puoliksi pinseri. Hauvalla on virtaa, hauva on kymmenviikkoinen. Hauva on hyvä juttu. Hauvaa oli vuosien ajan ikävä, kun tilanne ei sallinut hauvan läsnäoloa. Nyt on hauva. Hauva hepuloi. Hauva opettelee vielä, mihin tehdään tietyt asiat ja mitä asioita puolestaan ei tehdä laisinkaan.

Telefonicus Apparatus oli pakko vaihtaa. Ilmeisesti tarkoituksellisen vanhentamisen johdosta muutoin pätevä vempele, jossa ei edes ole liikkuvia osia, ryhtyi oikuttelemaan. Lopuksi siitä ei juuri muuta iloa ollut, kuin mahdollinen statusarvo alle kouluikäisten keskuudessa. Menin kauppaan, ostin uuden, käytin kaksi päivää (!) kaiken tarpeellisen siirtämiseen vanhasta uuteen, tunsin oloni vanhaksi. No, nyt kelpaa soitella, edes puhelimella (kitara on vieläkin kanissa).

Myös televisiorintamalla on tapahtunut. Tapahtui niinä päivinä, että sain vailla inflaatiotukaattien dispersiota käsiini tällaisen hehtaaritelevision. Laittelin siihen erilaisia sähkönaruja, ja nyt on sitten kanavia ja tietokoneita ja ties mitä siinä kiinni. Kirjoitan tätäkin tekstiä liki kahden metrin päästä ruudun pinnasta. Minulla on ikänäkö, herran pieksut miten iloitsen isosta ja kirkkaasta kuvaruudusta, jossa kirjainten koko on kuin K-kaupan takavuosien ikkunamainoksissa.

Enköhän minä tästä hiljakseen ryhdy kirjoittelemaan muutakin. Vielä on paljon uuden elämän perustamiseen liittyvää, tosin. Ohjelmaa pitää laitella ensi kesäksikin. Hauvakin vie aikaa, että oppii olemaan hauvoiksi. Mutta niille, jotka kirjoittelevat kuten viitattu lahjakas novellisti pohjoisemmasta, sanon vain: kirjoittakaa! Maailma tulee parantaa novelli tai runo kerrallaan. Huikentelijat ja muutoin kyvykkäät tehkööt romaaneja. Ja tosikot ajavat ehjillä, luotettavilla autoilla.

BLOG: Lontoo toisinaanajattelijan silmin

“Hauvat eivät tiedä olevansa Lontoossa.”

kuva

Edward VIII oli niin lujaluonteinen mies, että luopui kruunusta. Syynä oli muuan Wallis Simpson, jonka kuvaa Wikipediasta tihrustamalla saattaa yltää Edwardia ymmärtäviin (tai ainakin keski-ikäis-mies-kollegiaalisiin ajatuksiin). Mutta ei kuka tahansa tee Edwardin tavoin. Tekisitkö itse? Ja sitten ovat ne sitaatissa mainitut hauvat joita minulla oli kunnia tavata Lontoon kaduilla, ja Kerouacin On the Road – teos, muutaman kymmenen tonnin painoiset alumiiniputkilot joilla lentämistä tulisi laajemmin hämmästellä vielä meidänkin aikoinamme, ja tietenkin kaikenlaiset muut havainnot, joita tein puolestanne vastuullisen kirjeenvaihtajatehtäväni muistaen.

Pääsi näet käymään siten että lentelimme Rigan kautta Lontooseen. Neljän päivän ajan käytin siekailematta hyväkseni tarjoutuneita havainnointihetkiä. Kuka on Lontoossa käynyt tai ylimalkaan Englannissa, tietää hyvin että saarelta löytyy yhtä ja toista ihmeteltävää. Otan käsitelläkseni nyt mielestäni olennaisimmat ja muodostan jonkinlaisen puolikoherentin lausunnon asiain tilasta kansanyhteisön synnyinmaassa. Teen tämän vailla knallia. En löytänyt knalleja eikä olisi ollut rahaa niitä ostaa. Kaikkea ei voi saada.

Aloitetaan eräästä instituutiosta. Muissa maissa käytettäisiin lyhenteitä kuten LVI (lämpö-vesi-ilmastointi). Tämä on aihepiiri, johon puutun hieman arkaillen. En suinkaan tahdo monarkisia tai yleisdiplomaattisia konfrontaatioita. Mutta ollaanpa rohkeita toimen miehiä kuten Edward! Näet Englannissa ja Lontoossa vallankin käsite vesihanasta eroaa tyystin siitä, mikä meille Pohjolan asukkaille olisi intuitiivisinta. Englannissa hanojen toiminta on niin eriskummallinen, että pyrkimykset teknisiin tulkintoihin ja proseduureihin epäonnistuvat vääjäämättä. Täytyy ymmärtää heti ensi metreillä, että hana on Englannissa instituutio. Jos siinä sivussa polttaakin kätensä liian kuumassa vedessä tai saa suihkusta päälleen saavillisen jääkylmää vettä, ei saa lannistua.

Mikään mahti maailmassa ei saa tätä muuttumaan. Vesijohdot ja hanat l. sekoittimet ovat sellaisia kuin ne ovat ja tulevat sellaisina pysymäänkin. Kehotan heti alkuun jättämään kaikki vallankumoukselliset, epäsoveliaat tai muutoin monarkiaa kyseenalaistavat mietteet sivuun. Englannissa hanasta tulee mitä sattuu, ja usein se sattuukin. Viemäri- ja muut putkistot pitävät väärän mitoituksen takia kovaa meteliä. Pakkasella talojen ulkopuolelle jätetyt putkistot jäätyvät halki. Vedenpaine on riittämätön poislukien ne tilanteet, joissa lähes jäätymispisteen saavuttanut vesiryöppy huolehtii siitä, että ihminen on varmasti herännyt aamutoimisena suihkussa käytyään.

Historiaa joutilaastikin lueskellut saattaisi ihmetellä että miten on mahdollista samalle kansakunnalle – joka sentään mursi Enigma-salauksen (Bletchley Park) ja soi maailmalle muutamia merkittäviä henkilöitä kuten W. Shakespeare – valmistaa, jälleenmyydä ja ennen muuta käyttää niin omituisia talousvesiratkaisuja, kuin edempänä on kuvailtu. Vastaus on hyvin helppo, kunhan ajattelee englantilaisittain ja katsoo kaikista maailman suunnista ensin oikealle ylittäessään katua. Tulee nimittäin keskittyä oleelliseen!

Brittiläisen kansanyhteisön tärkein tehtävä maailmassa on olla brittiläinen kansainyhteisö. Tämä on niin valtava urakka, että siihen ei ole mikään muu maa kyennyt johtavassa roolissa kuin Englanti. Sen takia englantilainen ihminen työntää pois mielestään kerettiläiset LVI-ajatukset ja muut jonninjoutavuudet. Hän hyväksyy pyyteettömästi eräät poikkeamat vesilogistiikassaan. Ja pakkohan se on myöntää, että tähän päivään asti on Englanti ollut olemassa. Se on siellä nytkin, menkää katsomaan jos epäilette. Mahtoikohan Wallis Simpson olla tyytyväinen hanoihin ja suihkuveteen? Sanoiko hän Edwardille, että jos tänne ei kerran saada kunnollisia vesikalusteita, niin hän ei ryhdy hoivaamaan naisen herkkää hipiää milloin palovammojen tai jäätymisten uhkaamana. Edward olikin järkimies. Hän ilmaisi kuninkaallisen jämptisti:

“Simpsakka Wallikseni, tytöntylleröiseni, amerikanihmeeni. Lähdemme muualle, sinne missä vesi on lämmintä ja kuulaan maitomaista eikä bidet-altaista lopu vesi kesken. Ihmeellisen hipiäsi yleinen hyvinvointi on sydäntäni lähellä. Annan oitis pois kruununkin, mitä sillä tekisin. En jaksa patsastella tilaisuuksissa, muurata peruskiviä tai ojennella mitaleja. Palatsielämä on ikävystyttävää ja vetoista. Mieluummin nuuhkisin aprikoosintuoksuisia hiuksiasi ja kävisin viikonloppuisin ongella. Haluaisin myös jonkin kivan hauvan, jota rapsutella lukiessani kirjaa.”

Toikkaroitiin bussilla. Olivat menneet ja uudistaneet lähes koko kaluston. Kaikkea sitä parissakymmenessä vuodessa tapahtuukin. Mutta ne olivat vielä punaisia ja kaksikerroksisia. Niillä oli hauskaa kuljeskella. Kävimme bussin yläkerrassa pariin otteeseen. Siinä saattoi ajatella, että itse ajaa bussia. Näimme Lontoota eri kanteilta. Thames-jokea ylittäessämme hyräilin mielessäni Thames Televisionin mainiota tunnusmusiikkia. Ja koko ajan tähyilin ikkunoista, näkyisikö hauvoja. Minä pidän hauvoista. Useimmat hauvatkin pitävät minusta. Tästä on runsaasti esimerkkejä.

Lontoon hauvatiheys on melko alhainen. Päivän mittaan näkee ehkä kymmenkunta hauvaa, mukaanluettuna virkatehtävissä olevat. Ja mitä katselin ylimalkaan sekä muutamaan kertaan antauduin filosofisiin keskusteluihin joidenkin hauvojen kanssa, oivalsin että hauvat eivät tiedä olevansa Lontoossa. Territoriaalisina olentoina ne ovat tietenkin kotikulmillaan, missä ylläpitävät monimutkaista suhdeverkostoaan. Hauvat myöskin puhuvat täysin universaalia kieltä, saavutus johon ihminen ei ole kyennyt sitten Babelin päivien. Pari mukavaa hauvaa tuli nähdyksi, olisivat viihtyneet Helsingissäkin.

Lentäminen sen sijaan oli yhtä huljakkaa menoa kuin aina. En tiedä kuinka monta kertaa minun pitäisi lentää jonnekin, että lakkaisin ihmettelemästä teknisiä saavutuksia joiden terävin kärki on suunnattu painovoimaa vastaan. Onhan se nyt helkkarin ihmeellistä, että tuollaisia lentäviä koneita on ja että niitä käytetään aivan arkisesti. Luulen kuitenkin koko lentoliikenteen ja matkailun olevan suurta huijausta. Koko jutun takana on se tosiasia, että osa lentokoneista on pakko pitää ilmassa. Ne eivät yksinkertaisesti mahdu maailman lentokentille yhtä aikaa. Koko matkailubusiness on tästä vain johdannainen. Nyt tiedätte asioiden todellisen laidan.

Ennen vanhaan Englannin punta oli arvovaluutta. Sellaisia jos oli ja varsinkin jos runsaasti, niin ihmisellä oli talous turvattu. Toisin on nyt. Heti kentälle saavuttuamme sain havaita, että summa jolla vielä parikymmentä vuotta sitten olisi viettänyt lomaansa turhia kursailematta, oli nyt vain vähäpätöisiin investointeihin yltävä pääoma. Hyvä kun sai juna- ja bussiliput ostettua. On mennyt yleiseurooppalainen kehitys johonkin suuntaan Englannissakin. Niin! Silloin kaksikymmentä vuotta sitten kaksi puntaa oli summa, jolla sai kaupasta niin ison ruokakassin että hyvä kun jaksoi kantaa. Kova on inflaatio…

Sanomalehtiä luetaan yhä Englannissa (tämä on yksi niistä seikoista, joiden vuoksi Englannissa on paljon järkeä). Syy on ehkä sinällään ja vähintään brittiläisen kansainyhteisön ylevämpien tavoitteiden kannalta toissijaisessa seikassa, että Internet vaikuttaa olevan vielä hieman uusi asia, vaikka muuan Internetin solmukohtamaa onkin kyseessä. Olihan nimittäin pirullisen hankalaa löytää hotspotteja, joiden käyttö olisi edes jollakin tasolla yksinkertaista ja puolittain turvallisen oloista. Puhelinkopeissa luki: “WiFi here”. En uskaltanut kokeilla. Tiedä vaikka olisi käynyt LVI-kepposet, ovi olisi mennyt lukkoon eikä sieltä olisi päässyt pois. 3G-verkkoa en saanut toimimaan edes cockney-puheenparrella. Suomeen takaisin päästyämme sain tekstiviestin operaattorilta, jossa kerrottiin miten olisi pitänyt toimia. No, lohtu sekin.

Hiltonin ilmoitustaulujärjestelmää pyörittää Linux. Sen saattoi päätellä siitä, että ohjelmistoon oli tullut jokin vika ja virheilmoitukset näkyivät ruudulla. Minulla on siitä kuva, jos tarpeen. Terveisiä vaan niille Linux-epäilijöille takavuosilta. Jos se kelpaa Hiltonille ja sitä myöten tähtitieteellisen rikkaille öljyarabeille, joiden timanteilla, kullalla ja platinalla päällystetyt Bentley- ja Rolls Royce – autot vyöryvät joka suunnasta kun iltarusko saa kummallisen Technicolor – hunnun ylleen, niin luulisi kelpaavan muillekin.

Jotain ehkä tiedänkin, kuljinhan siellä PRESS-passi kaulassa roikkuen minäkin. Taas kerran vailla omaa ansiota, mutta tarkkaavaisena tarkkailijana, omalle tehtävälleni omistautuneena ulkomaankirjeenvaihtajana. Annoin kaikkeni, ainakin punnat ja eurot. Lieneeköhän vastaavaa yleiskatsausta asioihin Englannista olevan saatavilla muualta kuin täältä Enigma-sivustolta. Mene ja tiedä, niin teimme mekin. Vältytte turhanpäiväiseltä jonottamiselta, jos hankitte ajoissa modernin passin. Sillä pääsee itse päästämään itsensä maahan.

Kerouacin ostin Gatwickin lentokentältä. Oli se vaihe, missä taskunpohjalla on vielä hieman vieraan maan rahaa. Sitä on niin vähän, että ei maksa vaivaa vaihdella kotimaassa euroiksi. Pehmeäkantinen beatnik-artefakti löytyi kirjakaupasta. Myyjä oli vähintään yhtä kummallinen kuin asiakaskin. Mutta nyt on tuokin teos kokoelmissa. Säästelen sen ehkä syksyksi, sillä kun sataa on mukavaa kääriytyä peittoihin ja lueskella. Juuri silloin olisi oikein hauskaa, jos lattialta kuuluisi uneliaan hauvan tuhinaa ja tassujen rapsutusta lattiaa vasten, kun hauva näkee biisoninmetsästysunia.

BLOG: Savile Row

“Knalli, yhdistettynä sateenvarjoon, siinä on herrasmiehen tunnusmerkki.”

 

bowler

 

Miten yhdistäisin lievän laiskuuden ja lähestyvän Lontoon matkan keski-ikäistymiseen.

Tässä kävi muutamana päivänä siten, että en ollut aivan virkeimmilläni kovin arkisen asian suhteen. Pyykkiähän tulee tunnetusti pestä, jos tahtoo pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Aina ei kuitenkaan muulta tohottamiselta ehdi (me tohotamme melko paljon). Menin sitten töihin hieman tavanomaista paremmin pukeutuneena, koska en löytänyt aamu-unisuudeltani mitään arkisempaa ja puhdasta.

Töissä asiaa ihmeteltiin kainosti. Annoin lausuntoja: “Teen tänään muutamia urotekoja.” Tai: “Ajattelin kirjoittaa myöhäisgoottilaisen shell-skriptin.” En tiedä otettiinko näitä yhtään vakavammin kuin persoonaani noin muutoinkaan, mutta päivä töissä meni aivan rauhallisesti. Huomasin kyllä, että ihmisten suhtautuminen oli hieman erilaista kuin tavanomaisesti. Yleensä saan kulkea rauhassa, mutta nyt aivan tuntemattomatkin ihmiset tervehtivät.

Kyllä puku miehen tekee. Mutta ei mikä tahansa puku. Koska minä olen lähes satavuotias, tai oikeastaan enemmänkin, saanen määritellä miten soisin kunnollisten ihmisten pukeutuvan. Tahdon lukea itseni tähän joukkoon. Haaveet, mitä olisi ihminen niitä vailla?

Mennään siis oitis Lontooseen. Siellä on vanhastaan sellainen katu, johon on keskittynyt viljalti herrain vaatehtimoja. Ne ovat kunnollisia. Jos olisin engelsmanni, käyttäisin ehkä muuatta “proper” – sanaa. Nyt pidättäydyn siitä. Savile Row lukee tienviitassa. Olen käynyt siellä aikanaan, kun muuan kaveri vielä eleli ja kävimmepä samalla reissulla Cambridgessakin, vaan sehän on aivan toinen tarina. Nyt olemmekin jo perillä.

Meidän tarvitsee vain tarkkailla katuvilinää, ja pian huomaamme mihin liikkeeseen on syytä mennä. Sen tunnistaa siitä, että Bentley tai Rolls Royce – merkkiset henkilöautot, joita ei suinkaan ajeta itse, pysähtelevät sen eteen ja raskastekoisia takaovia availlaan. Siispä sinne. Kun astumme liikkeeseen sisään, meitä tervehtivät sellaiset arvot ja ehkä henkilökuntakin, joita on syytä pitää ikiaikaisina. Commonwealth on yhä suuressa loistossaan. Tässä kohtaa sanon vaikka ateisti olenkin, että “God Save The Queen“.

Itsestäänselvyyksiä en nyt käy luettelemaan. Totean vain: meillä on tietysti parhaat mahdolliset kengät jalassamme. Myös kävelykeppimme, tai säätilan niin sanellessa sateenvarjomme, on hankittu hyvissä ajoin erikoisliikkeestä. Käsissä pidetään hansikkaita, jotka sopivat olennaiseen päälliasuumme. Kysymyksessä on tuxedo eli tuttavallisemmin smokki. Näin arvelen myös J.P. Donleavyn “Anteeksiantamaton Herra Smith” – päähenkilön pukeutuneen, vaikka kirjailija onkin sijoittanut hänet ilmeisimmin Wall Streetin liepeille, ja on mainittu kirjailija itsekin irlantilaistaustainen, mutta ehkä sallitte lipsahdukseni tyyliseikkojen intressien tähden.

Meiltä puuttuu jotakin olennaista. Siksi olemme saapuneet tänne, missä tiedämme meitä palveltavan tinkimättömästi ja arvokkaasti. Nimittäin knalli, englantilaisittain “bowler hat“: niin, knalli yhdistettynä sateenvarjoon, siinä on herrasmiehen tunnusmerkki. Mutta miksi näemme niin harvoin knalleja? Mistä johtuu, että suomalaisillekin tulee lähinnä radiokuunnelma mieleen tästä sanasta ja verrattomasta herrasmiehen päähineestä?

En tiedä. Tokkopa välitänkään tietää. Aika on vain mennyt sellaiseen suuntaan, että vanhat perinteet ovat julkisen häpäisyn kohteena. Jos kuljet kadulla knalli päässäsi, sinuun suhtaudutaan vieroksuen. Miten surullista. Knalli on loistelias päähine. Se ei ole pöyhkeilevä. Se indikoi kantajansa suhdetta arvoihin ja eettisiin kysymyksiin. Knalli verhoaa mahdollisesti harventuneet hiukset. Näin ei tarvitse olla liian tietoinen siitä, mistä päin tuulee.

Lähdemme tuotapikaa Lontooseen. Minun hiukseni ovat harventuneet, ja elättelen mielessäni illuusiota siitä, että olisin pärjännyt niinä aikoina kun arvoilla vielä oli arvonsa. Olen myös peruuttamattomasti keski-ikäinen, sillä lähtöaamuna saatan todeta: neljäkymmentäviisi vuotta on tätäkin elämää katseltu. Täten olen aukottomasti liittänyt toisiinsa laiskuuden, keski-iän ja Lontoon. Katsoisin jopa tehneeni sen tavalla, mistä minua ei ehkä kiitetä, mutta ei myöskään moitita. Olenkin varma lukijoitteni sivistyksestä – he mieluiten vaikenevat, ja katselevat häveliäästi toisaalle.

Niin minä sitten kävelisin pitkin ja poikin Lontoota, vasemmassa kädessäni sateenvarjo ja päässäni knalli. Joka tulisi vastaan kadulla, saattaisi ajatella: tuossa menee kai joku merkittävä kustannusalan ihminen. Joku arvelee näkemänsä herrasmiehen kuuluvan Bletchley Parkin mainioihin koodinmurtajiin. Tai ehkä hän on aatelissukua, ja nauttii voidessaan kulkea Lontoossa niin kuin hän olisi aina asunut siellä. Sillä vaikka Englannin maaseutu jylhine linnoineen onkin hieno paikka, niin kyllähän Lontoo on se osoite, minkä kirjoittaa kuoren lähettäjä – tietoihin jonkinlaista ylpeyttä tuntien.

Jos tämä kirjoitus on herättänyt teissä minkäänlaista myötäsukaisuutta, niin tehkää hyvin, ja kuunnelkaa Youtubesta vanha kunnon Thames Television – tunnusmusiikki visuaalisin höystein. Sitä voi hyvin pitää jonkinlaisena läntisen kulttuurin huipentumana. Jos tapaamme matkallamme Mrs. Patricia Routledgen, kerromme hänelle terveisiä puolestanne.

Thames Television knallipäisille

BLOG: Yleiskampakeraamisia mietelmiä

“Suomessa on kuulkaas ollut suomalaisia pitkään.”

museo

Tässä on metsäsuomalaisia tai ainakin vasemmanpuoleinen on sellainen.

 

Sunnuntai sitten seurasi lauantaiehtoon edustustehtäviä aivan säädetyssä järjestyksessä. Heräsi kysymys kysyjien ohella, että mitenkähän sitä lepopäivänsä viettäisi. Minä yleensä mietiskelen pitkäänkin, ennen kuin annan lausuntoja. Joten hyvän matkaa puoleen päivään tuli elellä kunnes hiihtelimme samaa latua, että syöminen tekisi gutaa ja että sitten voisi tehdä jotakin muuta. Kamppiin koikkelehdittiin sporalla, kuinkas muuten.

Ja sitten kun oli syöty, niin minä jatkoin miettimistä toki sen verran vauhdikkaammin,että ehdittiin hyvissä ajoin Kansallismuseoon. Sitä saattaisi luulla, että tottahan mies joka on kirjoitellut kummallisia juttuja viimeisestä neanderthalilaisesta ja kaikenlaisista arkeologeista ja sitäpaitsi asuu tätä nykyä Töölön kaupunginosassa, olisi käynyt museon jo ammoin pällistelemässä. Vaan ollut en, sen myöntelen.

Kansallismuseo on sellainen arkaais-kareliaanis-gallen-kallelalais-muoniolais-ypäjäläis-salaperägoottilais-arkkitehtooninen luomus, että minua kiinnosti kovasti miltä siellä sisällä näyttää. Paikalla käyneethän sen tietävät. Ei voi valittaa! Se on juuri sellainen kuin olla pitää. Ei ole mahtipontinen, öykkärimäinen tai pönäkkä, kuten suurvalloilla on tapana. On enemmänkin sellainen hillitty, vähän sisäänpäin kääntynyt, paljolti suomalainen. Mutta seisoo paikallaan kuin graniittijärkäle. Eikä siellä ollut älämölöä, koska se on vasta modernin ajan keksintö.

Katossa on tietysti heti huikeita maalauksia. Ystävällinen museotäti antoi meille sellaiset tarrat, millä voitiin osoittaa että ollaan lunastettu oikeus oleskella museossa. Ryhdyinkin heti katsomaan itselleni sopivaa vitriiniä. Mutta niissä oli niin jännittäviä esineitä, että unohdin koko ponnen museoida itseni. Nimittäin: Suomessa on kuulkaas ollut suomalaisia pitkään.

Sitä ihmisellä on tapana kaahottaa pitkin maailmaa. Yleensä tähän liittyy etenkin suomalaisilla sellainen ajatus, että ne omat jutut, mitä ne muka ovat. Kyllä kaikilla muilla mailla on niin paljon hienompi historia. Kivikaudet ovat olleet jylhempiä, rautakaudet ferriittisempiä, pronssikaudet kiiltävämpiä, historiallisesti on ollut muu maa suu messingillä. Näin ajattelee helposti suomalainen, eikä tajua kuten en minäkään ennen tätä sunnuntaita, että meillähän on yksi helkkarin hieno suomalainen historia aina sinne esihistoriaan saakka, mistä ei määritelmän mukaan ole kirjallista aineistoa, ei statuspäivityksiä, ei tviittejä tahi instagrammeja. Myös nahkaraamatut, Tekniikan Maailmat ja Suomen Kuvalehdet ovat vähissä niiltä ajoin Hesarista puhumattakaan, kun täälläkin eleltiin ja museoviraston mukaan rautakaudella ja kampakeraamisellakin ajalla ihan mukavasti.

Yritänpä vielä ilmaista asian kirkkaammin. Suomalaisen pitää käydä Kansallismuseossa. Hänen tulee varata mukaansa hyvät ja mukavat kengät. On syötävä sopivasti ennen menoa, ei liikaa, mutta ei mitään linnun annoksiakaan. Esihistorian paino harteilla on kelpo taakka, se vaatii hieman proteiinia kannatteluunsa. On jätettävä puhelimista soittoääni pois. Sosiaalisella medialla ei museossa pidä rällästää, sen ehtii myöhemminkin. Harras ja ihmettelylle avoin mieli on eduksi. Vitriineihin ei pidä työntää nenää kiinni niin että hengitys höyrystyy lasiin, muuten tulee amanuenssi ja sanoo topakasti. Siellä täällä olevilla penkeillä voi levähtää.

En muista tiedä, mutta minä olen aivan helkkarin ällistynyt siitä miten runsaan työn ovat tehneet museoihmiset, vaikka nyt Sakari Pälsi. Hänestä tuli aikanaan museon esihistoriallisen osaston johtaja. Hänen nimensä näkyy monissa vitriineissä. Melkoinen määrä suomalaista maaperää on seulottu, kun näytteille asetetut esineet ja artefaktit on aikanaan löydetty, putsattu ja tutkittu. Ja nyt ne dokumentoivat historiaa. Tämän asian kokonaisvaltainen ymmärtäminen sateisena sunnuntaipäivänä on muikea juttu. Yritin ottaa päiväunet kuten tässä iässä on hyväksi, mutta ei siitä mitään tullut. Minua riivasi kampakeraaminen villiintyminen. Ymmärrätte kai. Toivon että – .

***

Ei sitä suomalaista historiaa kirjoitella pakinan muotoon, eikä edes muutamaan sellaiseen. Tarvitaan instituutio, tarvitaan asiaan vihkiytyneet ja koulunsa käyneet historian tutkijat. Heille pitää nostaa malja. Voin vain kuvitella niitä viheliäisiä itikkaparvia, kun joitakin historiallisia suolöytöjäkin on maassamme tehty. Sinne ovat menneet pelkäämättömät dosentit ja loppuvaiheen opiskelijat. Paljain käsin on tartuttu hyiseen maaperään, ja sieltä on varovaisesti pelastettu hauraat muinaismuistot. Työ ei ole päättynyt tähän, siitä se on vasta alkanut. Varovainen kuljetus laitokselle, arkistointi, dokumentointi, arviot, hiiliajoitukset. Ja nyt voi tavallinen nykysuomalainen mennä sunnuntaisin ihmettelemään, että näin on maassamme aikanaan asuttu.

Ne jotka tahtovat nähdä loistokasta historiaa, hurjia kanuunoita, haarniskoja tai miekkoja, pompöösejä linnanneitoja tai ainakin kuvia heistä, ruhtinaita ja muita hulluja, eivät tule hekään pettymään. Kansallismuseossa avartuu tosiseikka, että on sitä osattu maassamme niin sotahommat kuin majesteetillisetkin kuviot. Ei ole mitään, missä olisimme muita maita heikompia tai vähäisempiä. Meillä on kuulkaas jänniä juttuja vitriineissä! Ja mistä itse pidin ja luulen monen kaltaiseni pitävän, siis jos heitä kaltaisiani on monta, on arkistenkin esineiden osuus näytteillä olevasta kansallisaarteistostamme.

Savupirtin rekonstruktion kohdalla piti oikein ajatella ja muistella että en ole tainnut sellaiseen syntyä, saati sellaisessa asua. Mutta miksi se oli jotenkin niin tuttu? Kun päänsä laittoi käyntioven kohdalta sisään, ja aisti vienon savun  ja vanhan puun tuoksun… jokin perisuomalainen, ikiaikainen voima liikahti sisällä. Minä luulen että siinä heittivät geneettisen muistin atomit ja molekyylit voltin, ja sanoivat toisilleen ja tietysti minullekin:

Katsohan, tässä on jotakin hyvin suomalaista. Tämä on sinuun ohjelmoitu, vaikka silloin kuin se on tapahtunut olisi ohjelmoinnista puhunutta pidetty höperönä, tai ainakin metsähaltijoiden noitumana. Sinä tunnet tämän, koska sinun esivanhempasi ovat tämän tunteneet. Sinä olet suomalainen, olet hieman jäyhä ja ehkä umpimielinenkin, mutta savupirtissä sinä pystyisit asumaan vaikka heti, ja ennen nukkumaanmenoa muistaisit tehdä pari rituaalia, että metsänhenget ovat tyytyväisiä ja suojelevat asumustasi.

No niin, ehkä olen tehnyt selväksi omalta osaltani että museossa oli kivaa ja että siellä pitäisi ihmisen käydä jo eläessään. Luulen, että lähiaikoina katselen Suomen historiaa aivan uudelta tolalta. Tulen todennäköisesti miettimään kampakeraamisia suomalaisia. Missä kohtaa heistä tuli suomalaisia? Luulen, että heti kun täältä itsensä löysivät. Suomena olemiseen ei tarvita valtiojulistuksia eikä paragraafeja. Suomi on maapallon sellaisessa kohdassa, että täällä on aina ollut Suomi, vaikka silloinkin, kun Ancylusjärvi vielä lainehti nykyisten moottoriteiden ja kauppakeskusten päällä.

Museovirasto on kirjoitellut, että viitisenkymmentätuhatta esihistoriallissuomalaista on täällä touhunnut rautakauden loppuvaiheissa. Tämä on arvio, koska väestönlaskenta tuli muotiin vasta myöhempinä aikoina. No, jos minun pitäisi ajatella hetki jokaista esihistoriallissuomalaista, niin ei siihen nyt mitään ikuisuuksia tarvita. Jokaisen kohdalla tulen arvioimaan olivatko onnellisia, vaivasiko ikänäkö, oliko herkkyyttä migreeniin. Tuliko vastoinkäymisiä vai onnellisia naimakauppoja. Olivatko humoristeja, oliko niihin aikoihin aikaa olla humoristi. Kiehnäsikö varpaanväleissä muurahaisia. Mitä pitivät haukifileistä. Oliko poliittisiä öyhääjiä, vai osattiinko keskittyä olennaiseen. Näitä tulen miettimään. Museoviraston sanoin kampakeraamiselta ajalta:

“Miesten pituudet ovat vaihdelleet 154-190 cm ja naisten 142-179 cm. Ero ei ole kovin suuri nykysuomalaisiin.”

BLOG: Tuomas

Hyvä ystäväni Tuomas,

meillä on kotona niin onnettoman surkea matkapuhelinkenttä, että hyvä jos edes tekstiviesti menee joskus läpi. Töissä on kiire, aika menee SNMP – ja muiden juttujen parissa. Aika paljon koodaan näinä päivinä, jos kohta pysyttäydynkin skriptikielissä. Aamulla en tajua, illalla en muista. Nimittäin työmatkoilla. Nimittäin että voisin ottaa yhteyttä. Piti ottaa yhteyttä. Perjantaina oli cruising-ilta, ounastelin olisitteko ehkä liikkeellä.

Joten päätin kirjoittaa näin blogin kautta, kun en näemmä saa vastatuksi sähköpostiinkaan. Tämä on keski-ikää. No, minähän seurailen näitä www-palvelimen logitiedostoja, mistä olen johtunut verrattain suureen varmuuteen, että käväiset vilkaisemassa onko ehkä jotain uutta tullut. No perhana! Minähän laitan kokonaisen postauksen sinun kunniaksesi!

Olen miettinyt, että kirjoittaisinko kuten ehdotit. Onhan minulla itse asiassa vanha teksti tallellakin aiheesta. Mutta en ole enää varma, viitsinkö laskea leikkiä niinkin humoristisesta asiasta kuin Moskvitsh Elite – henkilöautosta. Nähkääs kun kävimme hiljan sellaisessa maassa, jossa ei ole aivan niin suurta riemuntunnetta niistä asioista. Ai että mistä? No esimerkiksi itärajan takana tehdyistä henkilöautoista. Muita kun ei ollut saatavilla niillä main… mutta onneksi tätä nykyä on, ja komiat ovat autot, mitä liikennettä tuli seuratuksi.

Minä ihan koko sydämestäni inhoan sellaisia suurvaltoja, jotka menevät muille maille vierahille. Siis enemmän tai vähemmän kutsumatta. Minusta ne ovat eri moukkia ja pölvästejä sellaiset suurvallat. Tosin tulen kyllä toimeen yhden suurvallan kanssa paljon paremmin kuin niiden toisten. Vaikka en politiikasta piittaa, olen tässä kohdin reippaassa kalevalaishengessä puolueellinen.

Niin niitä töitä. Nyt on sellainen jakso, että keskityn töihin oikein kovasti. Se näkyy niin, että en viitsi kauheasti puuhata työajan ulkopuolella mitään muuta. Erja nimittäin pitää huolen siitä, että ohjelmaa on aika ajoin. Mutta kun sitä ei ole, niin minä luen tai joskus kirjoitan. Nyt on lukemistossa kuvausta Helsingistä sadan vuoden takaa. Helkkari, täällä on ollut melkoinen rähinä silloin. Myös elintarvikepula on runnellut mainiota kaupunkiamme.

Kohtapuoliin on Lontoon reissu, mikä on taasen silkkaa Erjan ansiota. Mitäs meni voittamaan matkan… emme ehdi käymään Cambrigdessa. Tietysti Petteriä olisi hauska moikata, vaan en tiedä asusteleeko siellä vai jossain muualla. Aikaa on mennyt. Joten me humputtelemme pitkin Lontoota, kun emme muuta keksi. (Erjan tuntien kyseessä on minuuttiaikataulu).

Kun en ihmeempiä kesäkuulle keksinyt, niin päätin täyttää neljäkymmentäviisi vuotta. Olen sijoittanut sen samaan kohtaan kuin aina ennenkin, eli yhdeksännentoista päivän paikkeille. Silloin olemme lentokentällä. Mutta Bentleyt, pienet ja suuret kunniamerkit ja muut sen – sellaiset – lahjat voivat hyvin odottaa paluutamme. Vaan mitähän teille kuuluu?

Terveisiä kuitenkin!

 

NOVELLIT: Kolme tarinanjuurta (miten kuvasta tulee tarina)

“Kuvasta tulee tarina, kun sitä katselee.”

R-Eating040313-145

Hyväksi havaittu keino selviytyä siitä, kun ei saa kirjoitetuksi, on tehdä juttu kirjoittamisesta. Näin huomaan muidenkin toimivan. Aiemmin olen jo viitannut siihen että suurin osa tarinoista on kuvavetoisia, jopa siinä määrin että tietoisesti kahlaan kuva-arkistoissa tuntikausia. Vaikka arkistojen kivet ovat liukkaita, olen selvinnyt yleensä kolhuitta.

Jutun kuvassa on kolme henkilöä, kaksi miestä ja heidän välissään nainen. He ovat kukin selvästi omaa arkkityyppiään, ja tarjoavat lukemattomia lähtökohtia tarinalle. Taustasta ja vaatetuksesta päättelemme heidän olevan kenties sadan vuoden takaisia ihmisiä. Tunnelman vuoksi sovimme, että tuokio sijaitsee Pariisissa, mutta se voisi yhtä hyvin olla Lontoossa tai jopa Helsingissä. Olkoon siis Pariisi!

Esitän kolme vaihtoehtoista tarinanjuurta. Jokaisesta voisi syntyä hyvä juttu.

***

JOSEFINE ON KARANNUT KOTOAAN. Nyt on juttu sillä lailla, että Josefine ja hänen oikealla puolella hölmöön intellektuellihattuun (sadan vuoden takaisen muodin mukaan) sonnustautunut Jacques ovat ihan helvetin rakastuneita toisiinsa. Josefinen – joka vast’ikään täytti seitsemäntoista vuotta – isä on tunnetusti konservatiivinen ja kiukkuinen tuomari. Hän suhtautuu ymmärrettävän penseästi tytärtään liehakoivaan Jacquesiin jolla ei ole varallisuutta, koulutusta saati edes välttävää työtä, kunhan on taivaanrantoja maalaileva runoilija.

Josefinen vasemmalla puolella istuu romuluinen serkkupoikansa Théo. Hän on hieman öykkärimäinen tavoiltaan, mutta tuntee syvää empatiaa Josefinen vaikeaa tilannetta kohtaan. Théon mielestä Josefinen isä on sinällään oikeassa, sillä tuo umpimielinen Jacques ei ole tehnyt kummoista vaikutusta, kunhan vain nyreksii tympeän hattunsa alla. Théo yritti toivottaa Jacquesin tervetulleeksi, mutta sai vastauksena jonkin epämääräisen sitaatin filosofiasta. Hiljaa mielessään Théo on siis eri mieltä asiasta, mutta tukee ja osoittaa suopeutta Josefinen vuoksi.

Théo on Josefinea ja Jacquesia vanhempi. Hän asuu omassa pienessä ullakkohuoneistossaan, mistä näkyy ikkunasta kurkottamalla kaupungin parempia osoitteita ja pilkahdus Seine-jokea. Työkseen Théo avustaa eläinlääkäriä, ja opiskelee itselleen siinä sivussa tutkintoa. Hänellä on myös toivorikkaita suunnitelmia muutamien nuorten neitosten ja hänen yhteisestä tulevaisuudesta, mutta toistaiseksi yritykset ovat tuottaneet lähinnä vaivaa.

Joten nyt ollaan siinä toivottomassa tilanteessa, että Josefine umpimielis-intellektuaalisine Jacques – sulhoineen tulisi ottaa toistaiseksi asumaan Théon pieneen kotiin. Ja onhan se pirullisen hankalaa. Koska karkumatkalle on lähdetty äkkipikaisesti, ovat Josefinen tavarat tietenkin kotona. Jacquesilla on helpompaa, sillä hän voi tietenkin kulkea kotiinsa niin halutessaan. Théo ottaisi mielellään kotiinsa satunnaisen vieraan, mutta ei serkkuaan eikä tämän seuralaista.

Koska he ovat istuneet jo tovin parhaat päivänsä nähneessä bistrossa, on ratkaisun synnyttävä. Jacquesista ei ota hullukaan selvää, mutta Josefinen mieli kulkee tuhatta ja sataa, ja Théo pähkäilee miten sopasta selvittäisiin. Ja kesken tätä pähkäilyä ja istuskelua ja hullujen selvittelyä Josefinen isä tulee pääovesta kuin valloilleen riistäytynyt tavarajuna, puuskuttaen miten onnellinen hän on löytäessään Josefinen sulhoineen ja kappas vain, siinähän on myös Théo, hauska nähdä sinuakin kelpo Théo, ja että hänellä vain kesti hetki ymmärtää että nyt hänen tyttärensä menee naimisiin, ja että hän järjestääkin sellaiset juhlat, että niitä ei konsanaan ole Pariisissa nähty!

No niin, Josefine menee sitten Jacquesin kanssa naimisiin ja he pyhittävät elämänsä lisääntymisen ihmeelle. Théo pääsee kummiksi, vanha tuomari isoisäksi niin moneen kertaan että sekoaa laskuissaan, eikä Josefinen kuulas vartalo ole raskauksista moksiskaan eikä Jacquesin hämmästyttävä libido osoita laantumisen merkkejä. Jälkikasvusta tulee aikanaan tärkeitä ihmisiä, ja nekin jotka eivät ole niin tärkeitä, ovat sentään onnellisia ja syövät helvetillisen kasan patonkeja eläessään.

***

HENRI LÄHTEE MUNKIKSI. Kesken joutilaan istuskelun ja usean päivän juhlintakierroksen jälkeen Benedictin katsellessa tylsämielisenä viinikarahvia, ja Annan haaveillessa siitä että pääsisi ehkä jo tänä syksynä opiskelemaan, Henri yllättää kaikki. Hän ilmoittaa lähtevänsä jo ensi viikolla luostariin – ensin tietysti noviisiksi – mutta joka tapauksessa hänestä tulee munkki, ja tämä puolivillainen, synnin ja rappion höyrystämä elämäntapa tulee täten tiensä päähän.

Syystä että mainitut Anna ja Benedict ovat kumpainenkin hieman ajatuksissaan, Henrin äkillinen lausunto ei herätä heissä laisinkaan vastakaikua. Itse asiassa he määrittelevät sen oitis Henrille tavanomaiseksi leikinlaskuksi, ja korkeintaan hymähtelevät. Mutta Henri ei lopeta julistustaan, ja hiljalleen Anna Benedictin ohella havahtuu omista mietteistään, ja he kääntyvät katsomaan Henriä. Benedictillä jää suu puolittain auki, sillä hän on niin hämmästynyt.

Henri on päässyt kunnolla vauhtiin. Hän luettelee joitakin opinkappaleita ulkomuistista, vertaa niitä moderniin aikaan ja esittää toinen toistaan jylisevämpiä vanhoillismoraalisia lausuntoja. Tässä kohtaa sekä Anna että Benedict jo nousevat vastarintaan.

-Sinähän olet kaikkien tuntema juhlien kuningas! Pariisin yö – mitä se olisi ilman sinua! Mitä hullutusta tämä on!

Mutta eihän se niin onnistu. Kun ihminen saa päähänsä jotakin, tarvitaan aivan erityistä taitoa ja sinnikkyyttä, jotta sen jonkin saa sieltä päästä pois. Näin on ihminen näet rakennettu. Joten tyhjiin valuu Annan vetoomus. Benedictin sinällään älyllinen argumentointi huuhtoutuu sekin sadevesiviemäreihin. Henri lähtee, eikä sitä mikään enää muuta, joten jos vain haluavat ystävän teon tehdä voisivat olla hänelle nyt avuksi. Pieni asunto pitää tyhjentää heti viikon alussa, sanoo Henri.

Henri sitten menee munkiksi ja viipyy niillä sijoillaan hyvän matkaa kolmekymmentä vuotta. Anna ja Benedict viettävät huikentelevaista elämää ja vanhenevat varhain. Heistä tulee ryppyisiä, huonohampaisia ja pälvikaljun runtelemia. Molempien selkäkin on irvokkaasti kumarainen. Annan ääni on karhea, Benedict ei jaksa kävellä pitämättä lepotaukoja. Mutta Henri-poika on sillä välin elellyt munkkina. Hän tulee nyt takaisin kaupunkiin, osallistuakseen suureen seminaariin. Siellä pohditaan niitä samoja asioita, mitä kaikki kirkot ovat aina pohtineet. Valmistahan siitä ei tule, mutta hieno seminaari kuitenkin.

Sattuu sillä tavoin, että kaikki kolme kohtaavat toisensa vahingossa. Ja siinä he katselevat hetken toisiaan, ja toistelevat nimiään. Sen jälkeen jokainen sanoo, että onpa sitä aikaa mennyt, ja sitten ollaankin valmiita menemään kahvilaan. Ja kun jokaisella on pieni kupillinen edessään, kerrataan kuluneet ajat ainakin niiltä osin kuin muistetaan tai halutaan muistaa.

Niinhän siinä kävi, että Henri veti pisimmän korren. Askeettinen elämä luostarissa on pitänyt hänet hyvässä kunnossa, ja nyt kun hän tuli noin muodollisesti seminaariin, onkin hän tosiasiassa katselemassa itselleen asuntoa. Taskussa on jo kirjoitettuna eroamiskirje, minkä hän antaa luostarin vanhimmalle heti sinne palattuaan. Aika aikaansa kutakin, Henri sanoo kun häneltä udellaan mielenmuutosta. En nähnyt ihmeitä, en todistanut kyynelehtiviä patsaita, en nähnyt selittämättömiä parannuksia vaikeista sairauksista. Opin kyllä ulkoa kaikki loitsut, mutta mitä niistä oli käytännön hyötyä, kysyy Henri. Joten tulen takaisin kaupunkiin, on minulla hieman säästöjäkin.

Siitähän sitten alkaa kerrassaan penteleellinen meno. Henri kun on ollut luostarissa kauan, niin uusi yöelämä on hänelle kuin mirhamia, kultaa ja elohopeaa. Hän ottaa heti tehtäväkseen kuurmottaa läpi jokaisen ravintolan Pariisissa, ja tässä voi hyvinkin mennä seuraavat kolme vuosikymmentä, sillä Pariisissa on tunnetusti paikkoja missä käydä. Mutta mitä tekevät Anna ja Benedict? He katselevat pienten ja viluisten ullakkoasuntojensa verhojen raosta kateellisina, kun Henri hoipertelee aamuöin pitkin kujia. Henrillä on tapana hoilata kummallisia muunnelmia kirkollisesta musiikista, ja hänen munkkilatinaansa voidaan pitää vähintäänkin outona. Siinä on paljon vaikutteita merimieskapakoiden puheenparresta. Totta vie Henri rellestää munkkivuosiensa edestä. Itse asiassa hän jaksaa remuta vielä silloinkin, kun sekä Anna että Benedict ovat jo siirtyneet maallisista kärsimyksistään muistojen pariin.

Tarinan opetus on siinä, että ei pidä aliarvioida munkkielämän suotuisia vaikutuksia eläkesuunnitteluun.

***

KETKU MYY ASUNNON JOTA EI OLE OLEMASSA. Nuoripari Helen ja Louis ovat tulleet kaupunkiin maalta, ja ovat asustelleet aikansa halvassa hotellissa. Nyt kun Louis on saanut töitä satamasta ja Helen havaitsee painonsa lisääntyvän, he ovat tulleet sen tosiseikan eteen, että merkittävä askel on edessä. On siirryttävä huonotuulisen vanhan hotellinomistajan vetoisesta loukosta oikeaan kotiin, ja tätä tarkoitusta varten he ovat lueskelleet sanomalehteä, ja nähneet siellä ilmoituksen kohtuuhintaisesta asunnosta.

Näinhän se käy ympäri maailmaa kaikkina aikoina. Nuoret parit muuttuvat nuoriksi kolmioiksi, ja päätyvät pieniin yksiöihin tai kaksioihin. Elämä hymyilee, Seine-joen laineilla sädehtii auringonpaiste, käytettynä ostetut lastenvaunut siintävät mielessä. Mutta asuntoihin ei muuteta noin vain, pitää sellainen jostain saada hankituksi. Yleensä on sitten jokin kauppias, joka näitä asuntoja välittää ihmisille. Hugo Tremensis on juuri tällainen henkilö.

Helen ja Louis lähettävät kirjeen ilmoituksen nojalla. Sitten he odottavat muutaman päivän, ja saavat vastauksen. Heidän pitää mennä erääseen kahvilaan, joka sijaitsee melko lähellä heidän hotelliaan. Päivän kääntyessä iltaan, he ovat hyvissä ajoin paikalla. Pian Hugo Tremensis tulee sisään, tunnistaa heidät ja laittaa valtavan asiakirjasalkkunsa pöydän alle, ja hukuttaa heidät niin vuolaaseen myyntipuheeseen että vasta kun tunti on jo kulunut, he uskaltavat kysyä voisiko asuntoa nähdä. Sehän ei käy päinsä, Helen ja Louis ymmärtävät varmasti, siellä on remontti nyt meneillään. Mutta Hugolla on asunnosta pohjapiirros ja muutamia arkkitehtitoimiston kuvauksia siitä, miltä asunto näyttää remontin jälkeen.

Ja niin on pää pyörällä, että Helen ja Louis vain katselevat kuvia kerta toisensa jälkeen, ja Hugo pitää heille monologiaan. Tämän tarkoituksena on valmistaa nuoripari seuraavaan ja lopulliseen tavoitteeseen, eli suostua maksamaan asunnosta käsiraha. Missään nimessä asuntoa ei voi mennä katsomaan, sillä kuten Hugo oikein hyvin tietää, sellaista asuntoa ei ole olemassakaan. Ja viimein Hugo onnistuu taivuttelemaan nuoren parin tähän ansaan. He sopivat seuraavalle päivälle uuden tapaamisen, jossa käsiraha maksetaan ja asunnon kauppakirjat tehdään.

Mehän tiedämme miten tässä käy. Hugo saa huijatuksi rahaa, eikä hänestä kuulu sen jälkeen mitään. Aivan kuin koko Hugoa ei olisi ollut olemassakaan. Kun Louis ottaa sanomalehden toimitukseen yhteyttä, käy ilmi että siellä on havaittu sama asia. Nimittäin ilmoitusta ei ole maksettu, eikä ilmoittajan osoitteeseen lähetettyihin kirjeisiin vastata muutoin kuin ärtyneen eläkeläisen uteluilla, että mitähän asia mahtaa koskea, ei hänellä ole mitään ilmoituksia eikä asuntoja.

Anna ja Louis nuolevat haavansa. He joutuvat asumaan vielä vuosien ajan nuhjuisessa hotellissa. Lapsi syntyy aikanaan, ja varttuu tomeraksi pojaksi. He säästävät hitaasti menetetyt käsirahat, ja ostavat aikanaan ihan kelpo pikku kodin. He asuvat siinä vielä siihen maailmanaikaan, kun tietokoneet keksitään ja heidän poikansa on jo iso mies. Mutta kerran armo käy oikeudesta. Nimittäin viisikymmenluvulla he sattumalta tapaavat erään miehen, joka herättää heissä ikäviä vilunväristyksiä. Ja tämä mies on juuri samainen Hugo Tremensis, tosin nyt eri nimellä.

He kehittävät salamannopeasti juonen, joka onnistuu. Ketku saadaan vangituksi ja kuljetetuksi Annan vanhempien vanhalle maatilalle. Siellä he käyttävät tervaa, höyheniä ja mitä karmeimpia kidutusmenetelmiä – kuten modernia poliittista runoutta lausuttuna päättymättömältä nauhalta – , kunnes Hugo Tremensis tunnustaa surkean tekonsa ja anoo armoa. Sitten he päästävät Hugon (edelleen tervaan ja höyheniin puettuna) vapaaksi, ja Hugon on käveltävä halki useiden maaseutukylien ennen päätymistään takaisin Pariisiin. Maalaiskylissä hänelle naureskellaan, sillä maaseudulla tiedetään yhä että se joka tervaan ja höyheniin on puettu, on jäänyt kiinni jostakin ala-arvoisesta kolttosesta.

Hugo tekee parannuksen. Sitä ennen hän peseytyy Seine-joessa ja saa muutamalta rantapummilta sen verran vaatteita, että kehtaa kävellä kotiinsa. Hän ei koskaan syyllisty huijauksiin, ja viettää elämänsä viimeiset vuodet kirkollisissa vapaaehtoistöissä. Anna ja Louis kokevat saaneensa kalavelat kuitatuksi, ja elelevät mukavaa keskiluokkaista pariisilaiselämää, kunnes vanhuuttaan heittävät lusikan nurkkaan. Heidän poikansa kunnostaa Annan vanhempien maatilan, ja myy sen hyvällä voitolla muualta päin tulleille nousukkaille. Hugosta ei tiedetä mitään vuoden 1962 jälkeen.

***

No niin, siinä oli kolme tarinanjuurta. Nyt niille pitäisi kirjoittaa sisältö, täsmentää henkilöhahmoja, analysoida ja toteuttaa virallisten kaunokirjallisuusteorioiden mukaiset rakenteet, terävöittää ilmaisua ja oikolukea. Vaan en taida viitsiä: ovathan ne jo tuollaisenaan mikrotarinoita tai tilapäisnovelleja eläen sen hetken, kun joku ne hajamielisesti lukee. Ehkä seuraavalla kerralla kun ajattelen kirjoittavani jotakin, saankin sitten aikaan vähän pidemmän jutun. Mutta eikö vain kuvasta tule tarinaa, jos sille antaa mahdollisuuden?

BLOG: Laivalla

“Laivalla on ihmisiä, ja tax-free kauppa.”

cruiseliner

 

Toisinaan sitä tulee lähdetyksi laivalle, ja laivalla sitten jonnekin. Tukholma ja Tallinna ovat tyypillisiä matkakohteita. Näillä sitä on varmaankin jokainen tullut käyneeksi, risteilylaivoilla nimittäin. Nehän ovat innoittaneet televisioyhtiöitä ja kirjailijoitakin, tärkeimpänä ehkä Huovisen Veikko joka loi kerran tarinan eläkeläismiehestä, asumisesta kahdessa eri suurkaupungissa, ja tax-free – kauppojen edullisen hintatason hyödyntämisestä. Siitä tuonnempana.

Mikäli oikein muistan, henkilöhistoriaani liittyvät jonkinlaiset etsintäoperaatiot Norjassa. Lienen ollut noin metrin mittainen, ja perhe oli laivareissulla. Olisikohan käynyt niin, että satamassa minusta ei nähty jälkeäkään, vaikka laivan piti olla lähdössä. (Toivoisin että olimme Stavangerissa, sillä se olisi melkein kuin Jack Londonin seikkailukirjoista, mutta taisimme olla arkisemmin Oslossa). Ja jos muistiini minulle kerrotusta on luottamista, niin laivan lähtö joko viivästyi tai oli ainakin hilkulla, kunnes minut viime hetkillä löydettiin hytistä. Olin mennyt punkan alle nukkumaan. Lattialla oli kai mukavinta.

Sitten tulivat satunnaiset risteilyt, ja sitten kului aikaa, ja sitten tuli lisää risteilyjä. Siinä välissä niitä ei juuri ollut, jokin työmatka Tallinnaan. Ei sellainen ole risteily, kunhan pari tuntia suuntaansa. No hyvä! Nyt kun olen taas risteilevää kansanosaa, mistä on kiittäminen täysin muita kuin minua itseäni, olen laivoilla tehnyt tavalliseen tapaani eräitä havaintoja. Ilokseni huomaan, että markkinoille on tullut sellaisiakin laivoja, joissa on rauhallista ja sivistynyttä. Luulin nuoruusvuosien älämölöristeilykulttuurin jääneen historiaan, vaan niin kävi, että eräällä matkalla lauma apinoita nuorisoa rälläsi koko yön, eikä nukkumisesta tullut mitään.

No joka tapauksessa Turussa on sellainen laiva säännöllisesti satamassa, jonka nimi on Grace. Ja kyllähän se tuo Grace Kellyn mieleen, sillä ymmärtääkseni hän ei piitannut älämölöstä tai rälläämisestä. Hän oli sivistynyt, pukeutui gourmetiin ja söi haute couturea. Tai jotain sinne päin. Grace – tyttö oli muuten vallan nätti ilmestys, ja niin on tuo laivakin. Siellä ei tarvitse muuta kuin heittäytyä kosmopoliittiseksi matkaajaksi, ja istahtaa mukavaan nojatuoliin, ja kuunnella pianistia ja hänen kanssaan lauleskelevaa lauluihmistä. Että onkin ollut mukavaa.

En olisi minä, vaan joku aivan muu, jos en tulisi näillä laivaretkillä miettineeksi kaikenlaisia ilmiöitä. Yksi on konferenssi- tai seminaari-ilmiö. Siinähän jaetaan sellaisia kaulaan ripustettavia muovitaskuja, joissa on jokin kortti tai paperinpalanen, jolla ihminen erottuu muista ja kuuluu joihinkin muihin. Nämä seminaaristit sitten kaahottavat pitkin laivan käytäviä, vilkuilevat kelloa ja kaulassa roikkuvaa paperinpalaa, johon on merkitty seminaarin ohjelma. Ainainen murhe on selvittää, tarkoittaako kellonaika Suomen vai Ruotsin aikaa. Tämä huvittaa minua suunnattomasti.

Sittenhän on tämä pukeutumiskysymys. Kun ollaan kerran laivalla, seminaaristi tai muutoin vain, on ihmisillä tapana laittautua ns. parempiin vermeisiin. Tämä on jälleen tärkeää, sillä tulee erottautua  joistakin ja selvästi kuulua joihinkin muihin. Olen minäkin yrittänyt parhaani, vaan kun on tuo habitus keskeltä hieman jalkapalloa muistuttava, niin eivät ne vaatteet istu aivan niin kuin julkimoilla ja mitä niitä näyttelijöitä nyt onkaan, joiden perään (?) naiset kuolaavat. Mutta puhtaat ovat olleet, ja tätä nykyä ilmeisesti jotenkin kuosiltaan kelvolliset, mikä jälleen kerran ei ole minun ansiotani.

Laivassa sitten parempiin vermeisiin pukeutuneet seminaari-ihmiset useimmiten hieman juopuvat. Tämä on ihan normaali ilmiö. Ja siinä samassa he seurustelevat kuin diplomaatit ikään, ja runsaita keskusteluja käydäänkin. Harva jaksaa kiukutella, sillä usein kyseessä on vapaa-ajan riento, eikä arkinen kiire ja työstressi paina osallistujaa. Näihin keskusteluihin osallistun minäkin, vaan usein olen hieman taka-alalla, tarkkailijan roolissa. Ja nyt seuraa paljastus.

Minä tunnustan siekailematta, että saan alati työntää eräänlaisen Huovis-mielialan syrjemmälle. Se kun tunkee väkisin pääkoppaan, ja kun niin käy, on kaikki toivo paremman väen arvostuksesta mennyttä. Huovis-mieliala saa aikaan esimerkiksi sen, että kun jokin seminaari-ihminen tekee itseään tykö, ja tässä yhteydessä yleensä korostaa saavutuksiaan ja muuta erinomaisuuttaan, niin silloin minun mieleeni tulee vääjäämättä, että ehkä hänellä on ankarakin jalkasilsa riesanaan, tai konsanaan peräpukamia. Tällaiset öykkärit ovat kuitenkin hyvin harvinaisia, joten siirrymme ehkä hauskempiin assosiaatioihin.

Kun on sellainen mukava juttuseura, sanotaan nyt vaikka pariskunta jonka molemmat osapuolet voisivat olla menestyviä filmitähtiä ja vähintäänkin suunnattoman rikkaita, epäilemättä myös viisaita ja eteviä, niin silloin(kin) minä usein löydän itseni ajattelemasta että vaikka heillä onkin ilmiselvästi hauskaa ja sympatiat kiertelevät seurueessa suuntaan ja toiseenkin, niin ehkä heillä olisi kuitenkin salaisena toiveena saada olla kotona verkkarit jalassa ja katsella televisiota. Olohuoneen pöydällä olisi jugurttia, ja sitten joitakin sämpylöitä ja tietenkin kylmää kaakaota. Näin he toivoisivat! Mutta harva tunnustaa!

Sangen ankaraa on julkisen ihmisen elämä, ja raskaaksi käy edustaminen, vaikka se on kyllä pääosin ihan mukavaa. Onhan siinä pieni paradoksi, mutta luulen useimpien havainneen samoin. Ainakin jos on joutunut vailla omaa ansioita erinäisiin kalaaseihin, joista minulla on elämäni ajalta kerrassaan hämmästyttävä kokemus, vaikka en ole itse saanut yhtään mitään merkittävää aikaan enkä ole millään tavoin julkinen ihminen tai filmitähti, niin tuntee sitä kai olonsa hieman harmaaksi ja mitättömäksi. Tämä tunne saa minut täyttymään lujalla ilolla.

Kun menee laivalle, niin tulee miettineeksi kaikenlaista. Huovinen aikanaan kai omien laivareissujensa jälkimainingeissa kirjoitti tarinan, jossa eläkeläinen – osaltaan vastaiskuna Suomen sikamaiselle verotukselle – reissaa laivalla edestakaisin Turun ja Tukholman väliä, ostaen maksimilastin tax-free-kaupan alkoholeja. Näillä hän täyttää sekä Tukholman että Turun vaatimattomat asuntonsa. Näin taittuu talven selkä, ja kun jäät lähtevät, lähtee myös mainittu eläkeläisherra. Hän jää Tukholmaan tai Turkuun puoleksi kesää, juopotellen ankarasti asuntonsa varastoja. Juhannuksen maissa vaihtuu kaupunki, ja sama saatanallinen meno jatkuu syksyyn, kunnes on taas aika ryhtyä risteilemään. Ei hullumpaa!

Tiedän että Huovinen tahtoi antaa ymmärtää eläkeläisherran olevan kuitenkin sivistynyt, ja arvelin hetken onko oikein ilmaista noin raflaavasti millainen meno hänellä olikaan näissä Pohjolan pääkaupungeissa. Mutta minä halusin käyttää tuota ilmaisua, ja pentele vieköön käytin. Sitäpaitsi on loogista, että jos talven aikana on kerrytetty varastoja, niin pitäähän ne tyhjentää ennen syksyä, sillä muuten tulee akuutti tilanpuute.

Menkäähän laivalle! Älkää rällätkö, älkää kylväkö ympäriinsä älämölöä! Käykää tax-free-kaupassa ja käykää kauniilla säällä laivan ulkokannella, missä laitatte kyynärpäät kaiteelle, oikean jalan puolihuolimattomasti vasemman jalan taakse, ja katselkaa kaukaisuuteen! Tehkää suuria suunnitelmia tai puntaroikaa mennyttä! Terve!