NOVELLIT: Kolme tarinanjuurta (miten kuvasta tulee tarina)

“Kuvasta tulee tarina, kun sitä katselee.”

R-Eating040313-145

Hyväksi havaittu keino selviytyä siitä, kun ei saa kirjoitetuksi, on tehdä juttu kirjoittamisesta. Näin huomaan muidenkin toimivan. Aiemmin olen jo viitannut siihen että suurin osa tarinoista on kuvavetoisia, jopa siinä määrin että tietoisesti kahlaan kuva-arkistoissa tuntikausia. Vaikka arkistojen kivet ovat liukkaita, olen selvinnyt yleensä kolhuitta.

Jutun kuvassa on kolme henkilöä, kaksi miestä ja heidän välissään nainen. He ovat kukin selvästi omaa arkkityyppiään, ja tarjoavat lukemattomia lähtökohtia tarinalle. Taustasta ja vaatetuksesta päättelemme heidän olevan kenties sadan vuoden takaisia ihmisiä. Tunnelman vuoksi sovimme, että tuokio sijaitsee Pariisissa, mutta se voisi yhtä hyvin olla Lontoossa tai jopa Helsingissä. Olkoon siis Pariisi!

Esitän kolme vaihtoehtoista tarinanjuurta. Jokaisesta voisi syntyä hyvä juttu.

***

JOSEFINE ON KARANNUT KOTOAAN. Nyt on juttu sillä lailla, että Josefine ja hänen oikealla puolella hölmöön intellektuellihattuun (sadan vuoden takaisen muodin mukaan) sonnustautunut Jacques ovat ihan helvetin rakastuneita toisiinsa. Josefinen – joka vast’ikään täytti seitsemäntoista vuotta – isä on tunnetusti konservatiivinen ja kiukkuinen tuomari. Hän suhtautuu ymmärrettävän penseästi tytärtään liehakoivaan Jacquesiin jolla ei ole varallisuutta, koulutusta saati edes välttävää työtä, kunhan on taivaanrantoja maalaileva runoilija.

Josefinen vasemmalla puolella istuu romuluinen serkkupoikansa Théo. Hän on hieman öykkärimäinen tavoiltaan, mutta tuntee syvää empatiaa Josefinen vaikeaa tilannetta kohtaan. Théon mielestä Josefinen isä on sinällään oikeassa, sillä tuo umpimielinen Jacques ei ole tehnyt kummoista vaikutusta, kunhan vain nyreksii tympeän hattunsa alla. Théo yritti toivottaa Jacquesin tervetulleeksi, mutta sai vastauksena jonkin epämääräisen sitaatin filosofiasta. Hiljaa mielessään Théo on siis eri mieltä asiasta, mutta tukee ja osoittaa suopeutta Josefinen vuoksi.

Théo on Josefinea ja Jacquesia vanhempi. Hän asuu omassa pienessä ullakkohuoneistossaan, mistä näkyy ikkunasta kurkottamalla kaupungin parempia osoitteita ja pilkahdus Seine-jokea. Työkseen Théo avustaa eläinlääkäriä, ja opiskelee itselleen siinä sivussa tutkintoa. Hänellä on myös toivorikkaita suunnitelmia muutamien nuorten neitosten ja hänen yhteisestä tulevaisuudesta, mutta toistaiseksi yritykset ovat tuottaneet lähinnä vaivaa.

Joten nyt ollaan siinä toivottomassa tilanteessa, että Josefine umpimielis-intellektuaalisine Jacques – sulhoineen tulisi ottaa toistaiseksi asumaan Théon pieneen kotiin. Ja onhan se pirullisen hankalaa. Koska karkumatkalle on lähdetty äkkipikaisesti, ovat Josefinen tavarat tietenkin kotona. Jacquesilla on helpompaa, sillä hän voi tietenkin kulkea kotiinsa niin halutessaan. Théo ottaisi mielellään kotiinsa satunnaisen vieraan, mutta ei serkkuaan eikä tämän seuralaista.

Koska he ovat istuneet jo tovin parhaat päivänsä nähneessä bistrossa, on ratkaisun synnyttävä. Jacquesista ei ota hullukaan selvää, mutta Josefinen mieli kulkee tuhatta ja sataa, ja Théo pähkäilee miten sopasta selvittäisiin. Ja kesken tätä pähkäilyä ja istuskelua ja hullujen selvittelyä Josefinen isä tulee pääovesta kuin valloilleen riistäytynyt tavarajuna, puuskuttaen miten onnellinen hän on löytäessään Josefinen sulhoineen ja kappas vain, siinähän on myös Théo, hauska nähdä sinuakin kelpo Théo, ja että hänellä vain kesti hetki ymmärtää että nyt hänen tyttärensä menee naimisiin, ja että hän järjestääkin sellaiset juhlat, että niitä ei konsanaan ole Pariisissa nähty!

No niin, Josefine menee sitten Jacquesin kanssa naimisiin ja he pyhittävät elämänsä lisääntymisen ihmeelle. Théo pääsee kummiksi, vanha tuomari isoisäksi niin moneen kertaan että sekoaa laskuissaan, eikä Josefinen kuulas vartalo ole raskauksista moksiskaan eikä Jacquesin hämmästyttävä libido osoita laantumisen merkkejä. Jälkikasvusta tulee aikanaan tärkeitä ihmisiä, ja nekin jotka eivät ole niin tärkeitä, ovat sentään onnellisia ja syövät helvetillisen kasan patonkeja eläessään.

***

HENRI LÄHTEE MUNKIKSI. Kesken joutilaan istuskelun ja usean päivän juhlintakierroksen jälkeen Benedictin katsellessa tylsämielisenä viinikarahvia, ja Annan haaveillessa siitä että pääsisi ehkä jo tänä syksynä opiskelemaan, Henri yllättää kaikki. Hän ilmoittaa lähtevänsä jo ensi viikolla luostariin – ensin tietysti noviisiksi – mutta joka tapauksessa hänestä tulee munkki, ja tämä puolivillainen, synnin ja rappion höyrystämä elämäntapa tulee täten tiensä päähän.

Syystä että mainitut Anna ja Benedict ovat kumpainenkin hieman ajatuksissaan, Henrin äkillinen lausunto ei herätä heissä laisinkaan vastakaikua. Itse asiassa he määrittelevät sen oitis Henrille tavanomaiseksi leikinlaskuksi, ja korkeintaan hymähtelevät. Mutta Henri ei lopeta julistustaan, ja hiljalleen Anna Benedictin ohella havahtuu omista mietteistään, ja he kääntyvät katsomaan Henriä. Benedictillä jää suu puolittain auki, sillä hän on niin hämmästynyt.

Henri on päässyt kunnolla vauhtiin. Hän luettelee joitakin opinkappaleita ulkomuistista, vertaa niitä moderniin aikaan ja esittää toinen toistaan jylisevämpiä vanhoillismoraalisia lausuntoja. Tässä kohtaa sekä Anna että Benedict jo nousevat vastarintaan.

-Sinähän olet kaikkien tuntema juhlien kuningas! Pariisin yö – mitä se olisi ilman sinua! Mitä hullutusta tämä on!

Mutta eihän se niin onnistu. Kun ihminen saa päähänsä jotakin, tarvitaan aivan erityistä taitoa ja sinnikkyyttä, jotta sen jonkin saa sieltä päästä pois. Näin on ihminen näet rakennettu. Joten tyhjiin valuu Annan vetoomus. Benedictin sinällään älyllinen argumentointi huuhtoutuu sekin sadevesiviemäreihin. Henri lähtee, eikä sitä mikään enää muuta, joten jos vain haluavat ystävän teon tehdä voisivat olla hänelle nyt avuksi. Pieni asunto pitää tyhjentää heti viikon alussa, sanoo Henri.

Henri sitten menee munkiksi ja viipyy niillä sijoillaan hyvän matkaa kolmekymmentä vuotta. Anna ja Benedict viettävät huikentelevaista elämää ja vanhenevat varhain. Heistä tulee ryppyisiä, huonohampaisia ja pälvikaljun runtelemia. Molempien selkäkin on irvokkaasti kumarainen. Annan ääni on karhea, Benedict ei jaksa kävellä pitämättä lepotaukoja. Mutta Henri-poika on sillä välin elellyt munkkina. Hän tulee nyt takaisin kaupunkiin, osallistuakseen suureen seminaariin. Siellä pohditaan niitä samoja asioita, mitä kaikki kirkot ovat aina pohtineet. Valmistahan siitä ei tule, mutta hieno seminaari kuitenkin.

Sattuu sillä tavoin, että kaikki kolme kohtaavat toisensa vahingossa. Ja siinä he katselevat hetken toisiaan, ja toistelevat nimiään. Sen jälkeen jokainen sanoo, että onpa sitä aikaa mennyt, ja sitten ollaankin valmiita menemään kahvilaan. Ja kun jokaisella on pieni kupillinen edessään, kerrataan kuluneet ajat ainakin niiltä osin kuin muistetaan tai halutaan muistaa.

Niinhän siinä kävi, että Henri veti pisimmän korren. Askeettinen elämä luostarissa on pitänyt hänet hyvässä kunnossa, ja nyt kun hän tuli noin muodollisesti seminaariin, onkin hän tosiasiassa katselemassa itselleen asuntoa. Taskussa on jo kirjoitettuna eroamiskirje, minkä hän antaa luostarin vanhimmalle heti sinne palattuaan. Aika aikaansa kutakin, Henri sanoo kun häneltä udellaan mielenmuutosta. En nähnyt ihmeitä, en todistanut kyynelehtiviä patsaita, en nähnyt selittämättömiä parannuksia vaikeista sairauksista. Opin kyllä ulkoa kaikki loitsut, mutta mitä niistä oli käytännön hyötyä, kysyy Henri. Joten tulen takaisin kaupunkiin, on minulla hieman säästöjäkin.

Siitähän sitten alkaa kerrassaan penteleellinen meno. Henri kun on ollut luostarissa kauan, niin uusi yöelämä on hänelle kuin mirhamia, kultaa ja elohopeaa. Hän ottaa heti tehtäväkseen kuurmottaa läpi jokaisen ravintolan Pariisissa, ja tässä voi hyvinkin mennä seuraavat kolme vuosikymmentä, sillä Pariisissa on tunnetusti paikkoja missä käydä. Mutta mitä tekevät Anna ja Benedict? He katselevat pienten ja viluisten ullakkoasuntojensa verhojen raosta kateellisina, kun Henri hoipertelee aamuöin pitkin kujia. Henrillä on tapana hoilata kummallisia muunnelmia kirkollisesta musiikista, ja hänen munkkilatinaansa voidaan pitää vähintäänkin outona. Siinä on paljon vaikutteita merimieskapakoiden puheenparresta. Totta vie Henri rellestää munkkivuosiensa edestä. Itse asiassa hän jaksaa remuta vielä silloinkin, kun sekä Anna että Benedict ovat jo siirtyneet maallisista kärsimyksistään muistojen pariin.

Tarinan opetus on siinä, että ei pidä aliarvioida munkkielämän suotuisia vaikutuksia eläkesuunnitteluun.

***

KETKU MYY ASUNNON JOTA EI OLE OLEMASSA. Nuoripari Helen ja Louis ovat tulleet kaupunkiin maalta, ja ovat asustelleet aikansa halvassa hotellissa. Nyt kun Louis on saanut töitä satamasta ja Helen havaitsee painonsa lisääntyvän, he ovat tulleet sen tosiseikan eteen, että merkittävä askel on edessä. On siirryttävä huonotuulisen vanhan hotellinomistajan vetoisesta loukosta oikeaan kotiin, ja tätä tarkoitusta varten he ovat lueskelleet sanomalehteä, ja nähneet siellä ilmoituksen kohtuuhintaisesta asunnosta.

Näinhän se käy ympäri maailmaa kaikkina aikoina. Nuoret parit muuttuvat nuoriksi kolmioiksi, ja päätyvät pieniin yksiöihin tai kaksioihin. Elämä hymyilee, Seine-joen laineilla sädehtii auringonpaiste, käytettynä ostetut lastenvaunut siintävät mielessä. Mutta asuntoihin ei muuteta noin vain, pitää sellainen jostain saada hankituksi. Yleensä on sitten jokin kauppias, joka näitä asuntoja välittää ihmisille. Hugo Tremensis on juuri tällainen henkilö.

Helen ja Louis lähettävät kirjeen ilmoituksen nojalla. Sitten he odottavat muutaman päivän, ja saavat vastauksen. Heidän pitää mennä erääseen kahvilaan, joka sijaitsee melko lähellä heidän hotelliaan. Päivän kääntyessä iltaan, he ovat hyvissä ajoin paikalla. Pian Hugo Tremensis tulee sisään, tunnistaa heidät ja laittaa valtavan asiakirjasalkkunsa pöydän alle, ja hukuttaa heidät niin vuolaaseen myyntipuheeseen että vasta kun tunti on jo kulunut, he uskaltavat kysyä voisiko asuntoa nähdä. Sehän ei käy päinsä, Helen ja Louis ymmärtävät varmasti, siellä on remontti nyt meneillään. Mutta Hugolla on asunnosta pohjapiirros ja muutamia arkkitehtitoimiston kuvauksia siitä, miltä asunto näyttää remontin jälkeen.

Ja niin on pää pyörällä, että Helen ja Louis vain katselevat kuvia kerta toisensa jälkeen, ja Hugo pitää heille monologiaan. Tämän tarkoituksena on valmistaa nuoripari seuraavaan ja lopulliseen tavoitteeseen, eli suostua maksamaan asunnosta käsiraha. Missään nimessä asuntoa ei voi mennä katsomaan, sillä kuten Hugo oikein hyvin tietää, sellaista asuntoa ei ole olemassakaan. Ja viimein Hugo onnistuu taivuttelemaan nuoren parin tähän ansaan. He sopivat seuraavalle päivälle uuden tapaamisen, jossa käsiraha maksetaan ja asunnon kauppakirjat tehdään.

Mehän tiedämme miten tässä käy. Hugo saa huijatuksi rahaa, eikä hänestä kuulu sen jälkeen mitään. Aivan kuin koko Hugoa ei olisi ollut olemassakaan. Kun Louis ottaa sanomalehden toimitukseen yhteyttä, käy ilmi että siellä on havaittu sama asia. Nimittäin ilmoitusta ei ole maksettu, eikä ilmoittajan osoitteeseen lähetettyihin kirjeisiin vastata muutoin kuin ärtyneen eläkeläisen uteluilla, että mitähän asia mahtaa koskea, ei hänellä ole mitään ilmoituksia eikä asuntoja.

Anna ja Louis nuolevat haavansa. He joutuvat asumaan vielä vuosien ajan nuhjuisessa hotellissa. Lapsi syntyy aikanaan, ja varttuu tomeraksi pojaksi. He säästävät hitaasti menetetyt käsirahat, ja ostavat aikanaan ihan kelpo pikku kodin. He asuvat siinä vielä siihen maailmanaikaan, kun tietokoneet keksitään ja heidän poikansa on jo iso mies. Mutta kerran armo käy oikeudesta. Nimittäin viisikymmenluvulla he sattumalta tapaavat erään miehen, joka herättää heissä ikäviä vilunväristyksiä. Ja tämä mies on juuri samainen Hugo Tremensis, tosin nyt eri nimellä.

He kehittävät salamannopeasti juonen, joka onnistuu. Ketku saadaan vangituksi ja kuljetetuksi Annan vanhempien vanhalle maatilalle. Siellä he käyttävät tervaa, höyheniä ja mitä karmeimpia kidutusmenetelmiä – kuten modernia poliittista runoutta lausuttuna päättymättömältä nauhalta – , kunnes Hugo Tremensis tunnustaa surkean tekonsa ja anoo armoa. Sitten he päästävät Hugon (edelleen tervaan ja höyheniin puettuna) vapaaksi, ja Hugon on käveltävä halki useiden maaseutukylien ennen päätymistään takaisin Pariisiin. Maalaiskylissä hänelle naureskellaan, sillä maaseudulla tiedetään yhä että se joka tervaan ja höyheniin on puettu, on jäänyt kiinni jostakin ala-arvoisesta kolttosesta.

Hugo tekee parannuksen. Sitä ennen hän peseytyy Seine-joessa ja saa muutamalta rantapummilta sen verran vaatteita, että kehtaa kävellä kotiinsa. Hän ei koskaan syyllisty huijauksiin, ja viettää elämänsä viimeiset vuodet kirkollisissa vapaaehtoistöissä. Anna ja Louis kokevat saaneensa kalavelat kuitatuksi, ja elelevät mukavaa keskiluokkaista pariisilaiselämää, kunnes vanhuuttaan heittävät lusikan nurkkaan. Heidän poikansa kunnostaa Annan vanhempien maatilan, ja myy sen hyvällä voitolla muualta päin tulleille nousukkaille. Hugosta ei tiedetä mitään vuoden 1962 jälkeen.

***

No niin, siinä oli kolme tarinanjuurta. Nyt niille pitäisi kirjoittaa sisältö, täsmentää henkilöhahmoja, analysoida ja toteuttaa virallisten kaunokirjallisuusteorioiden mukaiset rakenteet, terävöittää ilmaisua ja oikolukea. Vaan en taida viitsiä: ovathan ne jo tuollaisenaan mikrotarinoita tai tilapäisnovelleja eläen sen hetken, kun joku ne hajamielisesti lukee. Ehkä seuraavalla kerralla kun ajattelen kirjoittavani jotakin, saankin sitten aikaan vähän pidemmän jutun. Mutta eikö vain kuvasta tule tarinaa, jos sille antaa mahdollisuuden?

NOVELLIT: Raitiovaunulla töihin

“Mutta pohjimmiltaan hän rakastaa raitiovaunuja. Ne kulkevat siinä missä hänkin, näennäisen vapaina.”

free-vector-tram-clip-art_109359_Tram_clip_art_hight

Ihminen rakentaa kaupunkeja. Niihin muuttaa ihmisiä. He liikkuvat, ovat alati liikkeessä. Sähkö kulkee johdoissa. Pitkien katujen sisään syntyy tuulelle kanavia, eikä vertaus ole aivan laittamaton, sillä jos vain on mielikuvitusta voi nähdä jokia, ja niitä pitkin kulkevia veneitä ja laivoja.

Useimmat kaupungit ovat ylhäältä katsoen kuin ristikoita. Tosiaankin kaupunkia voi verrata ristisanatehtävään, sillä jokaisessa kaupungissa on yhtä monta arvoitusta kuin on asukkaitakin. Työmatkalaiset, siis ne jotka eivät asu kaupungissa mutta ovat siellä käymässä, heillä on lisäarvoituksenaan kaikki se, mikä kätkeytyy heidän matkalaukkunsa sisätaskuihin.

Siinä ne ihmiset nyt kulkevat. Heidän mukanaan vaatteisiin takertuneita molekyylejä, tuulenvireen jäänteitä ja kaupunkipölyä. Ihmisten päiden sisällä velloo ajatuksia, pääosin mukavia. Elämä raitiovaunujen ajassa on näet verrattain helppoa. Mutta ei jokaiselle: juuri nyt raitiovaunussa istuu muuan mies. Hän kääntyy raitiovaunun mukana Mannerheimintielle. Hän tekee näin monta kertaa päivässä, jokaisena viikon päivänä vuoden ympäri. Vain jos raitiovaunut eivät kulje, hän pysyttelee kotonaan.

Miehen nimi on yhdentekevä, vaikka hän kirjoittaakin sen päivittäin moniin asiakirjoihin. Hänellä on myös toinen nimi ja sukunimi. Kotona eteisessä on sateenvarjo, talvi- ja kesäkenkiä ja nahkainen salkku. Naulakossa riippuu kolme pukua, ja useita arkisia vaatekertoja. Hänellä on vain yhdenlaisia sukkia, jolloin niitä ei tarvitse pesun yhteydessä lajitella. Asunto on pieni, ahdaskin suureelliseen elämänmenoon tottuneelle, mutta on siinä sentään keittiö ja kylpyhuone.

Raitiovaunussa mies vastaa silloin tällöin puhelimeen. Hänellä on mukanaan ruskea nahkasalkku. Jos hän istuu vaunun oikealle puolelle, hän asettaa salkun ikkunan alle, jalkojensa oikealle puolelle. Edessä olevan istuimen selkänojaan hän ripustaa sateenvarjon, ja mikäli hänellä on sanomalehti mukanaan, se pysyy tiukasti taitettuna vasemman käsivarren alla.

Kun puhelin soi, hän vastaa siihen kuuluvasti nimellään. Yleensä puhelut ovat lyhyitä, korkeintaan parin minuutin mittaisia. Hän antaa lausuntoja asioista, jotka ovat selvästikin hänen erikoisalaansa. Kun puhelu päättyy, hän huokaisee ja katselee hetken ikkunasta ulos. Sitten hän laittaa puhelimen nahkasalkkuun.

Päätepysäkillä hän nousee raitiovaunusta ja kävelee määrätietoisin askelin kohti arvokasta rakennusta. Mutta hän jatkaa talon kulmalle, ja kääntyy näkymättömiin. Sateenvarjo on oikean käden taitteessa, muistuttaen käyttövalmista kivääriä. Hänen kenkänsä ovat moitteettomassa kunnossa. Heti kulman takana hän pysähtyy ja katsoo kelloaan. Sitten hän jatkaa rauhallisin askelin, katsellen näyteikkunoita ja kiertäen suuren rakennuksen muodostaman korttelin.

Mies nousee raitiovaunuun, joka on käynyt kääntöpaikalla. Hän menee vaunun takaosaan ja valitsee saman istumapaikan. Salkku menee jalkojen oikealle puolelle, sateenvarjo istuimen selkänojaan, sanomalehti vasemman käden suojaan. Vaunu lähtee liikkeelle, ja puhelin soi.

Keskustelun päätteeksi mies sanoo olevansa tyytyväinen tehdystä päätöksestä. Sitten hän katselee ikkunasta ulos, mutta tosiasiassa hän anturoi tarkasti muiden matkustajien reaktioita. Ne eivät tyydytä häntä. Puhelin soi uudestaan, ja mies vastaa siihen kuuluvammalla äänellä.

Nyt keskustelun sävy on tiukka. Hän antaa ehdottomia käskyjä. Ilmeisesti asia on arkaluonteinen, sillä toisinaan hän madaltaa ääntään. Lopuksi hän nousee seisomaan, ja komentaa napakasti. Sitten hän päättää puhelun ja istuu takaisin paikalleen. Ne matkustajat, jotka ovat jääneet kuuntelemaan käytyä keskustelua, väistävät miehen katsetta. Loppumatkan hän katselee Helsingin arkkitehtuuria, eikä puhelin enää soi.

Pian raitiovaunu saapuu päätepysäkilleen, ja mies nousee vaunusta. Aivan samoin kuin toisella puolen kaupunkia, hän kulkee määrätietoisin askelin kohti rakennusta, jonka kulman taakse hän katoaa. Tällä kerralla hän jatkaa matkaansa muutamien korttelien verran, ennen kääntymistään takaisin. Tarkalleen ottaen hän jättää yhden vuoron välistä. Hieman ennen pysäkkiä hän ostaa kupin kahvia ja nauttii sen savukkeen kera. Sitten hän kiirehtii pysäkille, ja nousee vaunuun ajaakseen sillä kotiin.

Asuntonsa eteisessä mies ottaa päällystakkinsa ja laittaa sen vaateripustimeen. Salkun hän jättää pienen pöydän vierelle ja kengät naulakon alle. Pöydällä on laturi, jonka hän kytkee puhelimeen. Sen on oltava aina hyvin ladattuna, sillä mies käy runsaasti keskusteluja. Sitten hän menee keittiöön, ja valmistaa itselleen yksinkertaisen aterian. Ennen nukahtamistaan hän lukee kirjaa, katsellen välillä kaukaisuuteen. Hän mietiskelee hetken sammutettuaan lukuvalon.

Aamiaiseksi mies syö puuroa, sillä se on nopeasti valmista ja täyttävää. Hän pukeutuu kuluneisiin farkkuihin ja vanhaan urheilutakkiin. Kengiksi hän valitsee jo parhaat päivänsä nähneet lenkkitossut. Hän laittaa puhelimen takin taskuun eikä ota sateenvarjoa tai nahkasalkkua mukaansa. Partakin jää ajamatta. Hän nousee toiseen raitiovaunuun, joka vie hänet toisenlaiseen kaupunginosaan. Siellä ei ole hienoja rakennuksia tai hienoja ihmisiä. Vaunussa hän jää takasillalle, ja nojailee kädensijaan. Kohta puhelin soi, ja hän vastaa siihen rosoisella äänellä.

Nyt keskustelun sävy on toisenlainen kuin edellisenä päivänä. Mies nauraa remakasti, ja keskustelee jonkun kanssa kovin arkisista asioista. Mutta sitten häneltä kysytään jotakin, mihin mies vastaa pitkällä selostuksella siitä, että hänen ammattitaidollaan ja kokemuksellaan on ehkä aika katsella muita tehtäviä, vaativampia sellaisia. Hän on sentään rakentanut teräksestä suuria kokonaisuuksia, ja on luokkahitsaaja. Hänen saumojaan kelpaa röntgenkuvailla.

Vaunuun tulee tilaa, kun suurin osa matkustajista jää kyydistä tehtaan pysäkillä. Mies jatkaa kuitenkin kääntöpaikalle, eikä nouse vaunusta, sillä kääntöpaikalla ei ole kioskia tai mitään muutakaan. Sitten hän ajaa takaisin kaupungin keskustaan. Ikkunoista näkyy tehtaan kuorma-autoja, joiden lavoille on nostettu valmiita metallirakenteita. Ennen kaupungin keskustaa kuorma-autot kääntyvät kehätien suuntaan.

Takin sisällä on muutamia kirjekuoria. Hän jättää ne heti vaunusta noustuaan pysäkin vieressä olevaan postilaatikkoon. Sitten hän menee halpaan lounasravintolaan, ja syö tukevan aterian, sillä päivä on vasta aluillaan. Kahvi kuuluu hintaan ja hän ottaa sen mukaansa pahvikuppiin, menee läheiselle kalliolle istuskelemaan ja tupakoi samalla, kun lukee ruokalasta mukaan otettua sanomalehteä. Siinä on muutamia ilmoituksia, jotka hän repii irti lehdestä ja taittelee taskuunsa.

Seuraavaksi hän nousee kolmanteen raitiovaunulinjaan, joka vie samoin kuin äskeinenkin pois keskustan hienoilta alueilta. Nyt vaunussa on tilaa istua, ja koska matkustajina on lähinnä eläkeläisrouvia, hän katselee hajamielisesti ulos ikkunasta, ja ottaa välillä esille sanomalehden ilmoitukset. Kahdessa ilmoituksessa on yksityiskohtia, jotka hän alleviivaa. Niiden aika on illalla, ja sitä ennen on vielä monta raitiovaunumatkaa edessä.

Iltapäivän lähestyessä hän käy kotonaan, ja vaihtaa päälleen eilisen juhlavamman asun. Sitten hän ajaa samaa reittiä kuin edellisenä päivänä, kiertäen saman loisteliaan rakennuksen, ja toisessa päässä kaupunkia useita kortteleita. Hän käy useita keskusteluita molempiin suuntiin kulkiessaan, kaikissa niissä mainiten että hän on harkitsemassa esille tullutta luottamustehtävää. Hän on tyytyväinen huomatessaan joidenkin matkustajien noteeraavan hänet. He tuntuvat miettivän, että hänessä on jotakin tuttua.

Kotiin päästyään hän aterioi ja sen jälkeen kirjoittaa muutamia asiakirjoja. Hän laittaa ne kirjekuoriin, ja eteisen pöydälle. Siinä ne ovat valmiina huomiselle päivälle. Pian koittaakin viikonloppu, jonka aikana mies käy kirjastossa ja lukee useamman kirjan. Hän ei katsele televisiota, eikä vietä aikaansa tietokoneen äärellä. Jääkaapissa on viikonlopuksi hieman parempilaatuista lihaa, josta hän valmistaa runsaan padan. Siitä riittää alkuviikolle.

Sunnuntai-iltana hän katselee vanhoja valokuvia. Albumiin on talletettu kunnia- ja nimityskirjoja. Viimeisimmät ovat vain parin vuoden takaa, kun hän oli merkittävässä asemassa suuressa kansainvälisessä yhtiössä. Silloin hänen lausuntojaan kuunneltiin hiljaisina ja vakavina, ymmärrettiin että hänen kokemuksensa on arvokasta. Hänellä oli niihin aikoihin edustava asunto ja auto, joka herätti huomiota. Hän matkusti paljon, mutta aina ensimmäisessä luokassa.

Eikä tosiaan tarvittu kuin yksi pieni lause, koruton ja kieliopiltaan puhdas, jolla hänet siirrettiin edustusautoista raitiovaunuihin, syömään kaupungin parhaista ravintoloista halpoihin lounasruokaloihin ja kulkemaan loputtomia raitiovaunureittejä mukanaan rikkinäinen matkapuhelin ilman toimivaa liittymää, mutta johon hän oli ohjelmoinut pienen toiminnon joka sai puhelimen soimaan tarvittaessa, ja saihan hän sentään pitää pukunsa ja laadukkaat kenkänsä, eikä nahkasalkkua tai sateenvarjoakaan viety häneltä pois.

Ennen nukahtamistaan hän katselee hajamielisesti asuntonsa kattoa, johon heijastuu ohikulkevien raitiovaunujen valoja. Asunnossa on hiljaista. Hän on tottunut asuntoonsa ja pitää sitä jo kotinaan. Entiset ystävät ovat kaikonneet, eikä menneestä asemasta ole hyötyä. Hän on toisinaan surullinen ja tiedostaa, miten harmaa ja merkityksetön hänen elämänsä on. Tulevaisuuskin näyttäytyy hänelle toivottomana. Mutta pohjimmiltaan hän rakastaa raitiovaunuja. Ne kulkevat siinä missä hänkin, näennäisen vapaina.

NOVELLIT: Ajan kaari

“Laulu kertoo hiipuvista saavutuksista, voitokkaista retkistä ja historian kirouksesta.”

49808_china_ship_md
Kesä on kaartunut syksyyn. Kalastajakylän rantavesissä kuohuu, puut osoittelevat sisämaahan. Merellä näkyy hurjasti keikkuvia veneitä, joiden purjeet ovat täydessä mitassaan. Rantamökin kuistilla kyhjöttää viluinen mies, joka kuuntelee tuulten puhetta. Hänen nimensä on Koi-Wu ja hänet karkoitettiin tänne päivälleen kolmekymmentä vuotta sitten.

Mökin takaa kulkevan tien risteyksessä on toinen kylmettynyt mies. Hän pitelee viitastaan toisella kädellään, mutta tuuli riepottelee kangasta. Viitan sisällä on kirje. Se on osoitettu hänelle ja Koi-Wu:lle. Heidät karkoitettiin samana päivänä. He ovat korkeasti oppineita virkamiehiä Kiinan keisarin hallinnon palveluksesta.

-Hoi Tyynten Kesäiltojen Mestari!
-Mikä juoksuttaa sinut luokseni, ystäväni Pysähtynyt Vesiputous?
-Kirje… saimme kirjeen… odota… luen sen, Kuu-Shi hengästelee.
-Mutta sehän on kummallista.

Kuu-Shi lukee kirjeen kahdesti ja miehet raaputtavat korvantauksiaan. On peräti häkellyttävää saada kirje kotimaasta vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Sanoitko että se on keisarilta, Koi-Wu kysyy.

-Meidän karkoituksemme on päättynyt, Kuu-Shi hihkuu.
-Ja siinä sanotaan että meitä odotetaan kahden kuun sisään?
-Niin on keisari sanat asettanut!
-Ja meitä odottavat Aamun-Kaste ja Kirsikan-Tuoksu!
-Sen he tekevät pitkällä kokemuksella. Otetaanko sakea?

Itse Buddha katselee häveliäästi toisaalle, kun herrasmiehet päihtyvät. He lurittavat muutamia ilkikurisia lauluja heitellessään toisiaan pienillä kivillä ja nuotiopuiksi aiotuilla oksilla. Koi-Wu innostuu kopauttelemaan kantapäitään yhteen. Kuu-Shi kävelee käsillään mökin ympäri ja toistelee muutamia ikivanhoja loitsuja, jotka nostavat ryppyjä Koi-Wu:n otsalle. Pihaan kerääntyy joutilaita koiria ulvomaan.

-Meillä on hurjasti pakattavaa, keskeyttää Koi-Wu.
-Pakattavaa… heh, sinähän se vitsiniekka olet, Kuu-Shi kekkaloi.
-Sinulla on viittasi ja minulla, matot molemmilla, muistikirjat…
-Ja muutama taulu, huilu ja puinen arkku. Siinä kaikki!

Matkaan lähdetään oitis. Sataa, mutta miehet eivät huomaa sitä. He ovat pakahtua ilosta. Heillä on eräitä toivorikkaita ajatuksia rakkaittensa kohtaamisesta. Kolme vuosikymmentä on pitkä aika oppineillekin. Miehet tuntevat olonsa nuoreksi, mutta siinä he erehtyvät. Aika ja ihmiset kuluvat. Päivämatka lyhenee, illat tulevat raskaina vastaan.

On kuljettu jo viikko. Vieras maa tuntuu nyt kodilta ja kotimaa vieraalta. Mieleen tulevat muistot. Ehkä kerran hylätyt vaimot ovat hekin vanhentuneet, mitä on heitä vastassa? Samoja vanhan ihmisen askeliako. Menikö aika meistä ohitse, miehet kysyvät. Kun he saapuvat satamaan, hiljaisuus ympäröi apeita mieliä.

Meri koettelee, mutta pidättyy uhreilta. Aikaa lasketaan aalloista ja vuorokelloista. Miehet nukkuvat ja valvovat. He ovat usein kannella tähyilemässä horisonttiin. Maa piiloutuu mereen. Juomavedestä on pulaa ja sitä säännöstellään. Koi-Wu ihmettelee ääneen, miten merellä voi olla hiekkaa kurkussa. Sitten he nukkuvat, eivätkä herää ennen kuin vahti huutaa maan näkyviin.

Suuren kaupungin laitamilla on kaksi pientä mökkiä joissa asuu kaksi vanhaa rouvaa. He tietävät odottaa tulijoita. Naiset istuvat laiturilla kuin kaksi kuivumaan nostettua poijua. He ovat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Kun laiva ilmestyy horisonttiin, naiset kohentavat asuaan.

Joku soittaa surumielistä sävelmää satamakujalla. Laulu kertoo hiipuvista saavutuksista, voitokkaista retkistä ja historian kirouksesta.

Iltahämärissä he kulkevat vanhoja polkuja. Lyhty valaisee hiljaista tietä. Näitä iltoja on vähän, eikä niitä tule puhuen tuhlata. Koi-Wu, Kuu-Shi, Aamun-Kaste ja Kirsikan-Tuoksu nukahtavat heti. Heidän unissaan on nuorten ihmisten muistoja.

Ajan kaari sulkee heidät sisäänsä pian keisarin jälkeen.

NOVELLIT: Zen ja peliteoriat

“Heistä Koi-Wu edustaakin jyrkempää zenististä koulukuntaa, ja on pyrkinyt elämässään aina kohti suurta tyhjyyttä ajatuksissaan.”

zhe
Tapahtumapaikka Edon kalastajakylä, runsaasti taannehtien niistä ajoista kun Tokugawa Ieyasusta tuli shogun ja kylästä myöhemmin tuntemamme Tokio. Tätä edeltäen Owarin provinssissa eli nykyisen Nagoyan tienoilla, muuan Oda Nobunaga saavutti merkittäviä virstanpylväitä hallintonsa vaikutuspiirissä. Ajat olivat sellaiset, että niitä muistellaan yhä edelleen.

Rannalla, veden tuntumassa mutta hieman syrjässä veneistä, kaksi maanpakoon tuomittua entistä hallinnon virkamiestä kuluttaa aikaansa ja siinä sivussa opettelee ulkoa tunnettuja pelejä. Joskus sataa ja miehet pysyttelevät sisätiloissa parempia säitä odotellen. Näitä sisätiloissa vietettyjä iltapäiviä varten on kehittynyt oma pelinsä, eräänlainen arvoitusten vaihdanta. Siinä tukeudutaan useimmiten vanhojen oppineiden kummallisiin väittämiin, joita ei voi todistaa oikeaksi tai osoittaa vääräksi.

Tässä filosofisen pohdiskelun ilmentymässä miehet ovat kehittyneet varsin päteviksi. Usein käykin niin, että molemmat viettävät unettoman yön arvoituksellisen peli-iltansa päätteeksi. Nyt sään jumalat ovat kuitenkin suosiollisia, ja peli kulkee joutuisasti rannalla.

Edeltävinä päivinä molemmat ovat säästelleet sakeannostensa kanssa ja voivat nyt havaita ylimääräisten maljapuheiden nuorentavan vaikutuksen. Sekä Koi-Wu että Kuu-Shi ovat kiinalaistyyppisessä hiprakassa, vaikka ovatkin asuneet Japanissa jo vuosikymmeniä.

-Sanohan suuri mestari Koi-Wu, oletko onnellinen?
-Tarkoitatko juuri nyt vai ylipäätään, ystäväni Kuu-Shi.
-Sinun vuorosi!
-Kas noin. Oletan sinun tarkoittavan ylipäätään. Olen. Heitä ja lausu!
-Missä ovat pisteet, sain kaksi lisää. Minäkö onnellinen?
-Tokihan tahdon korkean ystäväni näkemyksen vastavuoroisesti.
-Arvostat minua liiaksi, mutta en tahdo tuottaa sinulle pettymystä.
-Kun pelaan, huomaat että siveltimeni ei kuivu. Merkitsen kaikki pelivuorot.
-Olen kyllä huomannut tämän. Miksi teet niin?
-Vaikka mikään ei jää vaille huomiotasi, tässä kohtaa pyydän sinua harkitsemaan vielä.
-Mitä tarkoitat?
-Tässä, laske tekemäni merkinnät. Mitä näet?
-En ymmärrä, mutta korkeasti arvostamani ystäväni tuntien oletan tässä piilevän viisauden.
-Suotta ylennät minut. Kelpaan korkeintaan rantapolun kuluneeksi kiveksi. Seuraava siirtosi on paperilla.
-Niin tottavie onkin! Mistä tuon arvasit?
-Seuraavaksi voisit laskea hampaasi. Niitä on vähemmän kuin meillä elinvuosia jäljellä.
-Mutta tämän tiesin…
-Olemme pelanneet täällä jo niin kauan, että olen oppinut tuntemaan ensin omat siirtoni ja sitten sinun siirtosi.
-Vaikka tunnemme jo niiltä ajoilta, kun tiesimme liiaksi ja vaikenimme turhan harvoin, on minun hetki pohdiskeltava.
-Meillä on vain aikaa, joten sallithan että huolehdin vajaaksi jääneestä sakeastiastasi.

Iltapäivän aurinko siirtyy niille sijoilleen, mistä sen olettaa tähän aikaan löytävänsä. Vaatteiden joutilas kahina pelivuorojen vaihtuessa ja siveltimen liike paperilla säestävät peliä. Kuu-Shi mietiskelee pelivuorojensa lomassa, mitä Koi-Wu tarkoittaa merkinnöillään. Heistä Koi-Wu edustaakin jyrkempää zenististä koulukuntaa, ja on pyrkinyt elämässään aina kohti suurta tyhjyyttä ajatuksissaan. Tämä näkyy ulkoisesti, sillä Koi-Wu on tyyni ja lievästi poissaoleva Kuu-Shin työstäessä ajatuksiaan järjestykseen. Ohilentävä lintu raakkuu ja Kuu-Shin otsalla kimmeltää ajatushuurre.

-Suuri mestari Koi-Wu, olen ajatellut.
-Tiedän mitä olet ajatellut, mutta kerro vain, sillä haluan kuulla tietämäni.
-Tarkoitat ehkä pelin ja pelaamisen suhdetta toisiinsa.
-Näinkin voi asian sanoa.
-Sitä että pelaaminen on toissijaista, kuten kaikki muukin.
-Aivan.
-Ja että tässä kiteytyy wu-wei.
-Täsmälleen.
-Mutta miksi teet merkintöjä niin tarkasti?
-Vaikein asia tehdä on olla tekemättä mitään. Se on niin vaikeaa, että edes minä en siihen pysty.
-Mitä tarkoitat?
-Teen merkintöjä paperille ollakseni pelaamatta, kun pelaamme.
-Ahaa! Ja sitten kun pelaat, keskityt mielessäsi merkintöjen tekemiseen?
-Ei suinkaan. Silloin pelaan.
-Nyt en ymmärrä.
-Voidakseen todella keskittyä pelaamiseen, on tyystin unohdettava pelaaminen. Vain siten voi välttää sellaisten päätösten tekemisen, joihin vaikuttavat seikat joille emme voi mitään. Peli – tai mikä tahansa mitä teemme – on itsessään vain oma ilmentymänsä.
-Mutta silloin kun jotain todella tekee, on todella tehtävä sitä ja vain sitä?
-Juuri näin. Otatko lisää sakea?
-Se olisi minulle suuri kunnia.
-Kerron sinulle vielä merkinnöistäni. Ne ovat epäjärjestyksessä.
-Sinun vuorosi. Tämä sake on oikein hyvää! Miksi ne ovat niin?
-Se, joka pyrkii järjestykseen, on vain omien mielitekojensa uhri. Siksi merkitsen muistiin siirrot etukäteen, mutta järjestys on harvoin oikea. Oli vain puhdasta sattumaa, että arvasin siirtosi.
-Kuten sekin, että meidät karkoitettiin tänne, kun emme osanneet vaieta.
-Emme osaa sitä vieläkään, mutta täällä on harvassa kuulijoita.
-Minä olen onnellinen, että saan oppia tekemään yhä vähemmän ja harventamaan ajatuksiani.
-Ja kun meitä ei enää ole, emme jätä ajatuksiamme muitten kiusaksi.
-Näin teemme!

Päivä on kääntynyt iltaan ja korkea ikä tekee tehtävänsä. Miehet vetäytyvät nukkumaan ja kumpikin asettelee mattonsa kuluneen kehonsa kannalta miellyttävimpään ilmansuuntaan. Väliseinän läpi kuuluu vuorollaan köhinää ja sitten hiljaisuus.

Tulee vielä lukuisia kesiä ja lähes yhtä monta talvea, ennen kuin Koi-Wu ja Kuu-Shi pelaavat viimeisen pelinsä. Sillä välin Edo muuntuu kasvavaksi valtakaupungiksi, ja muinoin syrjään karkotetut saavat vielä nähdä itsensä vallan keskiön tuntumassa.

Mutta he ovat silloin jo liian vanhoja tahtoakseen valtaa.

NOVELLIT: Etäämmältä mietittyä

“Ei saa sortua miljardien ihmisten maailmassa kuvittelemaan, että viisimiljoonainen kansa, joka viettää aikaansa niinkin tympeissä sääolosuhteissa – ikään kuin omaa järkeään uhmaten – pitäisi hallussaan jotenkin ylenpalttista viisautta, mitä tulee asiain yleiseen hoitoon ja tekoon.”

vector-of-ancient-traditional-chinese-artistic-pattern-of-buddist-arhat_23904733
On aamupäivä pienen kalastajakylän rannoilla.

Kylä on sellainen johon päätyy, mikäli ei hallinnon suosioon. Seudulta on pitkälti toistatuhatta kilometriä niille nuotiosijoille, missä valtakunnan intressien parissa vehtaillaan, milloin ei laadita pitkäaikaismatkailun kannalta suotuisia lausuntoja. Kylän liepeillä majailee reuhakka lokkiyhdyskunta, joka mässäilee kalanperkeillä ja riekkuu pyytämättä, kuin alakoululaisten epävireinen huilukonsertto.

Kaksi korkeimman virkamiestutkinnon liiankin hyvin suorittanutta miekkosta istuskelee maan ja veden rajoilla. Molemmat ovat uusia täällä mutta vanhoja muualla, nimittäin siellä missä tehdään lehteä nimeltään “Uutisia pääkaupungista”. Miehillä on eväinään teetä, viisaampien toimesta tuomittavia ajatuksia ja muutamia kuivahtaneita leivänkänttyjä. Mah-jong ja sen tarvikkeet odottelevat iltapäivää. Yleensä peli on aloitettu silloin, kun ensimmäiset kalastajaveneet saapuvat mereltä.

-Särkeekö tulevasti pitkäaikaisen ja korkeasti ajattelevan ystäväni Koi-Wu:n hammasta?
-Minä, joka olen varjoanikin mitättömämpi, suhtaudun ylevöityvällä kiitoksella korkeasti lentävän Kuu-Shi:n uteluun. Vastaankin kyselyyn oitis. Hampaani särky on vähäinen verrattuna kansamme taakkaan.
-Tarkoitatko ehkä työteliäitä kalastajia, sinä viisaudeltasi syystuulen veroinen, virkamiestutkinnolle kunniaa tekevä herrasmies?
-Mitä tarkoittaa aurinko, kun se aamulla nousee. Suotta minua ylistät, joka en ole veroinen pölyä tieltäsi lakaisemaan.
-Jos variksen pyylevyys olisi sen vaatimattomuuden mitta, sinä peittäisit auringon!
-Sanoinko liikaa vai liian vähän? Keisarille riitti vain yksi virke ja meistä tuli kyläläisiä.
-Ehkä olemmekin suhtautuneet keisarilliseen viisauteen yliolkaisesti…
-Pelataanko Mah-Jongia vai tuprutellaanko teen päälle?
-Ottaisin mieluusti nokoset, sillä maatakin johdetaan silmät ummessa.
-Sepäs oli karkoittavasti sanottu!

Kuluu muutamia uneliaita joutohetkiä. Aallot läpsyttelevät hajamielisesti rantahiekkaan ja teevesi antaa periksi, haaleutuu puolipäivään. Miehet näkevät unia menneestä ajasta ja ehkä toteutumattomista perhesuunnitteluun liittyneistä yksityiskohdista. Kuinka ollakaan, molempien mielitietty jäi omille teilleen. Pieni alakulokin kaihertelee, mutta sellaista ihmisen elämä on, eikä pienestä tule harmistua.

-Olenko hereillä vai valveilla?
-Ajatukseni kirkastuvat, joten saanen esittää lepohetken päättyneen.
-Näitkö kenties unia ihmeellisestä lotuksen kukasta.
-Samaa kuin eilen, huomenna ja sitten kun päivillä ei ole lukua.
-Ikävöitkö kuulaan Kirsikan-Tuoksun ihmeellistä lauluääntä, joka selvittää udunkin.
-Näen sinun miettivän, mitä puuhailee ja heleästi visertää kaunis Aamun-Kaste.
-Saammeko heitä koskaan nähdä.
-Ehkä on paikallaan, että mietimme monia muita pulmia, mutta emme tätä.
-Mitäs sanot uudesta hallituksesta?
-Se on kuin kaikki hallitukset, sen hyvyys mitataan vääryyksien summalla.
-En ihmettele, että saan viettää näitä puolipäiviä kunnioitetun ystäväni seurassa.
-Mutta ihana on Kirsikan-Tuoksu ja viehättävästi askeltaa Aamun-Kaste.
-Saisinpa puolet viisaudestasi. Silloin näkisin molemmat.

Iltapäivä saapuu veneiden seurassa ja miehet päätyvät mietteliäisyyden tilaan. Muistellaan oppivuosia. Jos kirjoista tekisi pinon, se yltäisi syvimmästä kaivoksesta maan pinnalle, mihin molemmat on taannoin keisarin suostumuksella asetettu korkeista viroistaan. Mutta keisari on taivaallisessa viisaudessaan suopea. Hän myöntää pienen eläkkeen, jolla varmistetaan että turhaa nokkeluutta esittäneet voivat keskittyä sanojensa kuunteluun. Aikaa on, ikuisessa valtakunnassa.

-Suuresti miettivä ystäväni Koi-Wu, saitko ehkä opetusta korkealta Kon-Sensukselta?
-Jos sitä vähää, mikä minusta tuli on kiittäminen, niin häntä juurikin.
-Muistan Kon-Sensuksen puhuneen pohjoisesta kansasta. Se, mihin ulottuu järjen kylmyys, kuin läntisten vuorten tuuli.
-Se kansako, joka on niin pieni että meillä on pelkästään virkamiehiä karkotettuna saman verran?
-Niin pieneen kansaan voi mahtua suuria ajatuksia.
-Mutta ehkä myönnät, että vain muutama kerrallaan.
-Sanoi Kon-Sensus: “Mieti sitä, mitä vihollisesi miettii”.
-Sitä myönnän laajemminkin miettineeni. Mitä tarkoittaa suuri Kon-Sensus tällä, ystäväni Koi-Wu?
-Parhain hallitus on vielä muodostamatta.
-Kiitos. Pohdin tuota ehkä seuraavat neljä vuotta. Mitä muuta sanoisit tästä pienestä kansasta?
-Ystäväni Kuu-Shi, niin kuin pienistä asioista yleensä, on paljonkin sanottavaa.
-Aikaahan meillä. Suot ehkä viisautesi jyviä lankeavan tielleni?

Päivä ilostui teoistaan ja kutsui illan teelle. Vanheneva Koi-Wu selitti laajasti mitä tulee pienen kansan ottaa huomioon, ja miksi on niin vaarallista elätellä kuvaelmia mielessään ainutlaatuisuudestaan. Sen kaihtaminen vie kohti Opin Tietä, ja tätä polkua kulkee viisastumiselle altis mieli.

Ei saa sortua miljardien ihmisten maailmassa kuvittelemaan, että viisimiljoonainen kansa, joka viettää aikaansa niinkin tympeissä sääolosuhteissa – ikään kuin omaa järkeään uhmaten – pitäisi hallussaan jotenkin ylenpalttista viisautta, mitä tulee asiain yleiseen hoitoon ja tekoon.

Hyväksi on pienelle kansalle muistaa tämä. Suuret ja pienet naapurit kompastelevat kukin tavallaan. Vain typeryys on mitaltaan yhteistä pienille ja suurille valtioille, mutta viisaus on valikoivaa, eikä tule kutsumatta. Sitä varten on kilvoiteltava typeryyksien hylkäämisessä ja ehkä siinäkin, miten suuressa tai pienessä arvossa itseään pitää.

On siis mietittävä, mitä vihollinen miettii.

NOVELLIT: Tiedon väistely

“Oletko valmis tietämään, miksi ymmärrys vihaa tietoa?”

dT6pgGGT9
Chin Jaa-Ei syntyi muutaman muun kanssa pieneen kylään sinä vuonna, kun sato oli runsas.

Ensin omat äidit ja toisten vaimot imettiin tyhjiin. Tämän jälkeen käytiin remuavalla porukalla viljavarastojen kimppuun. Siinä sivussa kompuroitiin koulua, rienattiin eritoten vanhoja ukkeleita minkä ehdittiin ja saatiin ankaria tukkapöllyjä niiltä, joiden käsivarsissa piilee tämän kaltaisesta toiminnasta vuosikymmenten kokemus.

Chin sadatteli usein saamiaan jälki-istuntoja, eikä ollut harvinaista että Chinin tuli laatia nöyriä ja itsekriitillisiä kirjoituksia, kun muut pääsivät uimaan tai vanhempiensa mukaan torimatkalle. Oppimestareihin ja muihin auktoriteetteihin Chin suhtautui terveellä, joskin hieman nulikkamaisella kyseenalaisuudella. Mitä nuo harmaat pöllöt muka tietävät.

Eikö se jo kerro tietämättömyydestä, että siitä puhuvat, perusteli Chin kaveripiirille syitä, jotka olivat hetkeä aiemmin johtaneet kurinpidollistettuun vuorovaikutukseen Chinin ja opettajiensa välillä. Kaverit toimivat tässäkin kuin nyökyttelevä ihmislauma – jos meitä on paljon, jotka olemme väärässä, ehkä saamme armollisen kohtelun, ajateltiin. Chiniä pidettiin arvossa, mutta ei niinkään viisautensa kuin rohkeutensa vuoksi. Ei kai keskenkasvuisilta voi tätä runsaammin odottaa.

Siinä missä osa vanhoista viisastui niin että lakkasi olemasta, Chin ja muut pojat kasvoivat pituutta, saivat lihaksia ja kummallisen möreän, mylvähtelevän äänen. Piirteisiin tuli aikuisen miehen päättäväisyyttä – vielä kun saisi päätettyä, mitä tekisi. Tytöt kiinnostivat vallan penteleesti.

Iltaisin kun kylässä oli hiljaista, oli hiljaista myös läheisillä kukkuloilla. Niissä tehtiin tutkimustyötä, otettiin selvää miksi tuo on tuon näköinen, eikä niin kuin minä. Aamuisin kylässä haukottelivat koirien ohella tulevaisuuden suurmiehet ja heidän lyhytikäisiksi tulevat kriitikkonsa.

Chin hurjasteli aikansa, mutta ylevämmät arvot olivat kuin olivatkin juurtuneet hänen ajatuksiinsa.

Kieltäymyksessä Chin Jaa-Ei kilvoitteli kuin autiomaa, joka hylkää veden; ei sellaista koettelemusta, jota Chin ei jaa. Tie ylimpään viisauteen oli Chin Jaa-Eille kaiken olemisen puhtain tarkoitus ja mitä tulee kieltäymykseen. on kysymättäkin selvää. Osa tyytyy muiden havaintoihin, harva suo tilaa perättömyyksien horjahdella.

Välillä Chin oli niin jyrkkä, että pohti kaikkien kieltäymyksien huipentumaa – elämästä kieltäytymistä – mutta tämä vaihtoehto jäi ratkaisemattomana harkittavaksi, sillä Chin oli vaistonvaraisesti uskovinaan elämän olevan koettelemuksista suurin. Eikö vain erakon luola jääkin tyhjäksi, kun erakko lähtee, mietti Chin. Niin hän päättikin vastustaa jyrkästi fundamentalismia, ainakin silloin kun se johtaisi liian jyrkkiin tulkintoihin.

Kun tavanomaiset rasitukset ja kielteiset valinnat oli tehty ja toteen näytetty, ei Chinille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin varustaa pieni matkalaukkunsa kirjaimellisilla viisauksilla ja muutamalla suurella kivellä. Ylävuorten eräällä varjoisalla rinteellä asuikin lähdetietojen mukaan tietäjä, joka oli vähintään kaksisataavuotias jos ei tätäkin iäkkäämpi. Siinä on ollut aikaa mietiskellä mistä kieltäytyä, otatteli Chin.

-Ehkä saankin häneltä lopullisen valaistuksen opin, sinne minun on siis vaellettava. Koetellen vastoinkäymisiä nurkumatta, sillä vain kärsimys jalostaa kuten sanoo monikin viisas ja pyyteetön, Chin oheisteli valmistelujaan.

Ja niin Chin Jaa-Ei vaelsi tasankojen halki kohti Ylävuoria ja erityisesti sitä, jonka rinteellä tietäjä tiedettiin löytyvän. Monta päivää ja monta yötä kului ja Chinin jalkoja särki. Tämän Chin koki koettelemuksena, ja kipu siivitti jalkojaan kuin lupaus paremmasta kiihottaa yksinkertaisia mieliä.

Viimein Chin saapui vuoren juurelle ja kiipesi rinnettä, kunnes löysi tietäjän luolan. Epäröiden Chin asteli sisemmäksi. Luolan perällä haisi. Tämä innosti Chiniä lähestymään tietäjää, vaikka olikin lähes pilkkopimeää.

-Oletko Ylävuorten Suuri Yksinäinen, kysyi Chin.
-Niin tahtoisin, vastasi erakko.
-Olen vaeltanut kysymään sinulta viisauksia.
-Ole vain, mutta mitä oleminen tarkoittaa. Ole myös hiljaa, sillä nukun.

Chin perääntyi luolasta kunnioitusta tuntien. Eikö tämä ole vain pieni opetus, mitä tietäjä tahtoo minun miettivän. Tulen illalla takaisin, tietäjähän ei toivottanut minua matkoihini. Kyllä hän arvostaa näkemääni vaivaa ja tahtonee ohjata tielläni, Chin toiveikkaasti ajatteli ja meni itsekin maate joidenkin kieltäymysten jälkeen.

Ja niin tuli ilta ja Chin luolan eteen. Nyt luolasta näkyi heikko valonkajastus. Chin kulki luolan perälle, missä tietäjä valmisteli teetä. Nuotion vierelle oli katettu kaksi astiaa ja yksi suuri jossa oli hedelmiä. Tietäjä osoitti laakeaa kiveä mihin tahtoi Chinin asettuvan. Miehet katselivat toisiaan, Chin tietäjää uteliaana.

-Sanoit tulleesi kysymään viisauksia, tietäjä aloitti.

Chin kertoi miten oli tänne päätynyt ja miksi oli halunnut lahjoittaa elämänsä kilvoittelulle ja kieltäymykselle. Aina kun Chin siteerasi suuria ajattelijoita, tietäjä kohensi nuotiota ja kun Chin kertoi kieltäymyksistään, tietäjä haudutti teelehtiä. Joskus tietäjä ynähteli hajamielisesti, mutta ei kommentoinut.

-Otahan tästä teetä ja tuosta hedelmää, tietäjä sanoi Chinille.
-Sinun tulee vastustaa tietoa, sanoi tietäjä.
-Mutta eikö tieto ole kaiken tietämyksen alku.
-Kuuntele tarkemmin: sinun tulee vastustaa tietoa.
-En ymmärrä, Chin sanoi nöyrästi.
-Ei ymmärryksessäsi ole mitään vikaa, vaan tiedossasi.
-Tarkoittaako tietäjä, että oppini ovat liian jäykät.
-Saatan tarkoittaakin. Olet liian monimutkainen kuvattavaksi niillä lauseilla.
-Saanko hetken miettiä tätä?
-Kun on aika puhua, keskeytä hiljaisuus.

Tietäjä kohensi tulta ja haudutti lisää teetä. Chin mietti ankarasti, mitä tietäjä kaikella tällä tarkoittaa. Tietäjä katosi luolan perukoille ja saapui sieltä kantaen säkkiä, jonka suu oli sidottu kiinni. Säkin tietäjä sijoitti kolmannelle laakealle kivelle, joka reunusti nuotiota. Sitten hän istuutui ja kohensi tulta ja haudutti teelehtiä. Viimein Chin sanoi:

-Olen miettinyt tietoa ja mitä siitä sanoit.
-Anna kuulua ja ota lisää teetä.
-Tarkoittaako kunnioitettu tietäjä, että tietoa on liikaa yhdelle ihmiselle?
-En tarkoita. Todellista tietoa on vähän.
-Tarkoittaako kunnioitettu tietäjä, että tietoa on valikoiden ymmärrettävä?
-En. Olet kuitenkin jäljillä.
-Kaikki se mitä olen, on tiedostani pohjautuvaa. Miksi suhtaudut tietoon niin penseästi?
-Tieto on säkissä. Oletko valmis tietämään, miksi ymmärrys vihaa tietoa?

Tietäjä kertoi, että laaksossa on kylä jota ympäröivät viljapellot. Näiden peltojen sato on arvaamaton: joskus on nälänhätää, toisina vuosina yltäkylläisyyttä. Kylä on vanha, sillä jo monessa polvessa kerrotaan tietäjästä, joka asuu vuorella. Siksi luulet minun olevan niin iäkäs, vaikka totuus on, että olen vain pesemätön, tietäjä sanoi ja osoitti kädellään luolan suuaukkoa.

-Siellä ulkona on maailma ja samoin täällä luolan sisällä. Jos olet tässä maailmassa, et voi olla toisessa. Sinun on tehtävä valinta ja tämä valinta on kuin se, minkä teet tiedon ja ymmärryksen välillä. Ja nyt kuuntele tarkasti: tulin tänne, koska väsyin ihmisiin, jotka haluavat kysyä vuoren tietäjältä mitä elämällä tulisi tehdä.

-Mutta eikö tämä ole juuri sitä?
-Sinä tiesit, että vuorella on tietäjä. Mutta ymmärsitkö tai yrititkö edes ymmärtää, miksi tietäjä on vuorella.
-En… tullut ajatelleeksi…
-Ota tämä säkki ja mene ulos luolasta. Kun katsot vuorijonoa, näet lisääkin luolia. Niissä, mutta ei aivan kaikissa, on jokin kaltaiseni oraakkeli. Mene ja valitse haluatko tietää, vai ymmärtää.
-Mitä säkissä on, kysyi Chin hämmentyneenä.
-Säkissä on teelehtiä, hedelmiä ja leipää. Jos kieltäydyt niistä, kuolet nälkään eikä mikään tieto auta sinua ymmärtämään, mistä elämässä oli kyse.
-Kiitos, Chin mumisi typertyneenä ja poistui luolasta säkkiä kantaen.

Ulkona oli lauha iltayö. Chin katseli läheisillä vuorilla pieniä valonkajastuksia, kuin kiiltomatoja pensaikossa. Chin ymmärsi, että tietäjä tarkoitti valintoja puhuessaan niistä. Ja mitä tarkoitti tietäjä sanoessaan että ymmärrys vihaa tietoa? Kun Chin käveli vuoren rinnettä alas, hänen tuli kova ikävä muuatta neitoa ja kylän ääniä.

Olisiko ehkä niin, että tietäjä sanoo kieltäymyksen olevan itsensä kieltämistä ja että valintoja voi tehdä toisinkin. Chin näki, että tieto on teelehtiä. Tiedon lehdet tarvitsevat elämän veden lämmintä syleilyä tullakseen ymmärretyksi ja kuka tämän oivaltaa, voi tehdä tiedollaan muutakin kuin kieltoja.

NOVELLIT: Jumala oli sittenkin olemassa

“Olen päättänyt että ateisti syntyköön uudestaan ja palatkoon maan päälle ateistina.”

bibl012
Eräänä ikimuistoisena päivänä tapahtui, että suurehko joukko ihmisiä – kuka odottamatta, kuka jo aavistellen – päätti maallisen vaelluksensa. Joissakin piireissä tätä kutsutaan lusikan nurkkaan sijoittamiseksi. Yhtä kaikki, tien pää oli saavutettu ja suurempien kysymysten tarkastelu ajankohtaistunut.

Kun muistamme, että pelkästään Intiassa tunnetaan parahultaisesti kaksi miljoonaa erilaista käsitystä jumalasta, saati ne maailmanlaajuista suosiota saavuttaneet tulkinnat, ymmärretään että kyseessä oli ei vain kovin kirjava, mutta myös tilastollisesti laaja otos ihmiselävistä. Olipa seassa yksi ateistikin, ikään kuin pluralismin airueena.

Laajasti valta-asemaan päätynyt sielun tai muun astraalisen ilmentymän teoria osoittautui vedenpitäväksi, samaten kuin yleinen käsitys siitä, että jonkin sortin horisontaalisen muutoksen kautta ikään kuin noustaisiin ylös kohti koettelemusten arviointia. Vaikka tulkintoja oikeasta totuudesta onkin runsaasti, tilanteen outous ja ihmeellisyys hiljensi matkaan lähteneitä. Ehkä kaikkein mykistynein oli ateisti, joka ei enää tiennyt mihin uskoa.

Näissä olosuhteissa maanpäällisen elämän totutut seikat menettävät merkityksensä, joten ei voida varmuudella sanoa kuinka kauan tuo – ehkäpä sielunvaellukseksi kutsuttava – matkanteko ajallisesti kesti. Riittävästi kuitenkin, että siinä ehti tulla kaikenlaisia ajatuksia ihmisen muistoksi muuttuneiden tykö. Suurinta osaa jännitti. Mitenkähän käy, olenko ehkä elänyt elämäni oikein, tuleeko ankarakin tuomio. Joillakin oli niin vahva usko oman tietonsa oikeellisuuteen, että he vain levollisesti katselivat maisemia.

Saavuttiin sitten aikanaan jylhään maisemaan, jossa näkyi silmänkantamattomiin suunnattomia ja ihmeellisiä asioita. Tavallaan jotkut asiat olivat tutunkin oloisia, mutta ei niin pientä yksityiskohtaa, etteikö siinä olisi ollut jotakin tavattoman suurta – elämää ja vallankin ihmistä mahtavampaa. Kaikesta huomasi, että koko ihmiskunnan kollektiivinen viisaus ja mahtavuus oli vain mitättömyys näin kosmisissa mittasuhteissa.

Saapuvien järjestelyt ja vastaanotto hoidettiin rutiinilla. Asiaa kenties auttoi sekin, että harva tuntee tarvetta rynnätä ohi muiden, kyseessä ei ole mikään tavanomainen matkailukohde jossa kilvoiteltaisiin siitä kuka tyhjentää seisovan pöydän tai lunastaa eniten Aasiassa tehtyjä paikkakuntaa ylistäviä koriste-esineitä. Tässä oli nyt tosi kyseessä.

Ystävällinen mutta määrätietoinen henkilökunta johdatteli saapuneet kohti valtavaa rakennusta, niin valtavaa että kukaan ei ollut sellaista saattanut kuvitella olevan. Ollakseen näinkin suuri väkijoukko, ihmeteltävän hiljaisesti kuljettiin. Mutta silmät ja suut olivat hämmästyksestä apposen avoinna, eikä tästä saata ketään moittia.

Tultiin sisälle suureen saliin, joka oli niin suuri että koko maailma mahtuisi siihen. Pääteltiin, että täällä se nyt sitten on, täällä asuu kaiken valtias. Oudosti rakennuksen koko tuntui yhdenaikaa ihmismielen käsityskyvyn ylittävältä ja kuitenkin hahmoteltavissa olevalta. Viisas on tämän arkkitehti, ehkä kohta saammekin hänet kohdata, mietteliäät kasvot pohtivat kaiken suuruuden ja loiston juurella.

Jumala ilmestyi joukon eteen ja sen ympäröiden. Oli niin hiljaista, ettei maan päällä koskaan, tai syvimmässä luolassakaan missä ei päivänvaloa ole konsanaan nähty. Sitten hän virkkoi:

Olette nyt saapuneet luokseni. Kuten näette, teitä on moneen lähtöön. Teitä varmasti pelottaa, mutta olkaa huoleti: minä en ole alkuunkaan niin julma, kuin useimmat teistä ovat tahtoneet antaa ymmärtää. Aivan ensiksi teen muutaman asian selväksi. Maanpäällinen elämänne on täten päättynyt ja olette tulleet sinne mitä useimmat teistä ovat kutsuneet viimeiseksi tuomioksi. Sekin on kovin synkkä tapa muotoilla asia, mutta pitää paikkansa että nyt minulla on sanani sanottavana siitä miten olette eläneet, miten humaanisti olette toimenne laatineet. Saanen puhua ilman keskeytyksiä, sillä vuolaat ovat sanojen virrat täälläkin. Maan päällä olette lähinnä keskeyttäneet toisianne. Se ei tule kuuloonkaan silloin, kun minä puhun.

Ensiksi haluan kiinnittää huomionne siihen, että tulkinnoissanne olemuksestani tai ajatuksistani olette päätyneet oudoksuttavan umpimielisiin, suorastaan rajoittaviin lausuntoihin. Minä olen paljon monimutkaisempi kuin te yhteensä, miten saatattekaan pakottaa minua niin tiukkoihin raameihin ja lisäksi tätä näkemystänne kyseenalaisin keinoin levittää niille, jotka ovat teitä vastaan ajatelleet. Tämä pätee teihin kaikkiin.

Toisekseen minä myönnän alati hämmästeleväni miten teille lahjoittamani ymmärrys ja harkinta, ovat niin kovin heikossa suosiossa joukossanne. Tuntuu siltä, että kenties annoin liian vapaat kädet joillakin osa-alueilla. Vaikka inhimillinen tunneskaala onkin riittämätön kuvaamaan mitä ajattelen ja mitä koen, niin sanon sen kuitenkin, että paljon surua ja mielipahaa olette toimillani aiheuttaneet. Ennen muuta kanssaeläjillenne, mutta myös minulle. Tämä pätee teihin kaikkiin.

Kolmanneksi ja aivan erityisesti haluan puhua tosikkomaisuudesta. Se tulee mielestäni esiin siinä, että kokonaan olette hylänneet havainnot siitä miten monipuolinen ja rikas maan elämä ja sen meno onkaan. Ajatelkaa vaikka kaukoidän lämpimiä maita ja sitten skandinaavisia seutuja. Näkeehän sen nyt mitättöminkin luomani, että kovin ovat erilaisia seutuja, niin maantieteellisesti kuin yleisen elämänmenon ja touhuamisen kannalta. Olisin kuvitellut, että teillä olisi ollut riittävästi viisautta oivaltamaan, mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Tässäkin olen pettynyt teihin kaikkiin.

Neljänneksi ja kenties teitä ajankohtaisesti eniten kiinnostavana seikkana otan käsittelyyn viimeisen tuomion, kuten olette sen toisinaan tahtoneet nimetä. Nyt se tapahtuu, mutta pidätän itselläni oikeuden tehdä päätöksiini myös muutoksia. Kohtelen teitä kaikkia tasaveroisesti, enkä sorru kohtuuttomuuksiin, viitaten asemaani ja teidän kaikkien kollektiivista näkemystä viisampaan otteeseeni asioiden pohdiskelussa. Pidämme pienen tauon.

Jos tovi taaemmin olikin ollut hiljaista ja mietteliästä nyt tuntui siltä kuin ääni olisi vielä keksimättä, vaikka jokaisen pääkopassa kävikin myrskytuuli. Taitaa käydä huonosti, mietittiin. Olinkohan sittenkin tosikko? Ehkä en osannut kuunnella ja miten oli ajattelun laita. Voi kun saisi mahdollisuuden toimia toisin…

Suuresta salista mentiin takaoven kautta ulos ja heti seuraavan rakennuksen kohdalla pysähdyttiin. Rakennuksia oli kaksi ja niiden mittasuhteet olivat jo tavanomaiseksi havaitun mukaan valtavat. Jos yrittikin katsella horisonttiin, niin rakennukset jatkuivat sinne, kauas ja näkökyvyn ulottumattomiin. Molemmissa rakennuksissa, jotka muistuttivat tehtaita, oli kaksitoista kerrosta. Jumala sanoi, että nämä ovat vertauskuvallisia kuten näkemyksensä yleensä ja tarkoittavat opetuslapsia.

Jumala sanoi:

Vasemmanpuoleinen on kirjaamo ja oikeanpuoleinen taasen arkisto. Kadotukseen joutuvat päätyvät yhteen tai toiseen näistä. Kirjaamossa otetaan vastaan kaikki se maanpäällinen polemiikki, joka liittyy uskontoihin ja ennen muuta käsitykseenne oikeaoppisuudesta. Kuten arvaatte, on tämän materiaalin virta ehtymätön.

Kirjaamossa asiapaperit otetaan vastaan, ne jaotellaan näkemyksittäin ja edelleen alempiin kategorioihin, muun muassa sen nojalla miten kovasti on hampaita kiristelty tai viljelty vaahtoa suupielessä. Kaikesta materiaalista otetaan kaksoiskappaleet. Lisäksi laaditaan tiivistelmä eli abstraktio, joka sijoitetaan pergamenttinipun päällimmäiseksi. Siitä on hyötyä seuraavassa, eli arkistointivaiheessa.

Arkistossa materiaali tallennetaan ikuisiksi ajoiksi niin suuriin arkistohyllyihin, että tuskin pystytte kuvittelemaan niiden mittasuhteita. Jos kysytään pitkään arkistossa työskennelleiltä, havaitaan että lienee mahdotonta inhimillisellä nojalla edellyttää ihmistä ymmärtämään omaa toimintaansa.

Ylimpänä arkistonhoitajana vastaan kuitenkin siitä, että materiaali talletetaan kurinalaisesti ja sitä mahdollisuutta ajatellen, että kenties joku jonain päivänä ottaisi opikseen menneistä melskeistä ja pyrkisi harjoittamaan maltillisuutta ja ymmärrystä toimissaan. Tällä tarkoitan ihmisolentoja noin yleensä.

Ne, jotka päätyvät tänne, saavat valita kirjaamon ja arkiston väliltä. Kuten sanoin, en ole kohtuuton. Vaikka ette kykenekään hahmottamaan sellaisia asioita kuin ikuisuus tai äärettömyys, annan teille humaanisti toivoa. Riippuen omasta henkisestä joustavuudestanne ja siitä omaksutteko hieman joviaalimman suhtautumisen kanssaeläjiinne, tämä vaihe saattaa jäädä lyhyeksikin. Uskon, että suurimmalle osalle riittää muutama viikko. Yhtä lukuunottamatta, päädytte jokainen ensi alkuun näihin tehtäviin.

Nyt ihmismuistojen keskuudessa heräsi puheensorinaa. Alun jännitys oli laantunut, ehkä tässä ei käy niin pahasti kuin hetken jo ehti ajatuksiaan totutella. Mutta kuka on se, joka ei päädy kadotukseen ja minkälainen mahtaa olla paratiisi, mietittiin kuumeisesti. Jumala katseli hetken laumaansa, sillä parhaiten tehoaa itsetutkiskelu ja suurten kysymysten omatoiminen puntarointi. Sitten hän jatkoi:

Muistutan siitä, että tutkimattomia ovat tieni. Niin ollen annan teille nyt vain sen verran informaatiota mitä kykenette käsittelemään ja pidän teitä jännityksessä vielä monien asianhaarojen suhteen. Teitä kiinnostaa tietysti mikä tai millainen on paratiisi, pääseekö sinne ehkä ja kuka on se yksi joukostanne jolle minulla on muita suunnitelmia.

En voi kuormittaa käsityskykyänne paratiisilla. Mutta mitä tulee valintoihini ja erityisesti niihin, jotka ovat nyt ajankohtaisia, annan toki mielelläni viitteitä. Kuten sanoin, yksi teistä päätyy muualle kuin kadotukseen, tai siis siihen kadotukseen minkä olen toistaiseksi virallistanut. Yksi teistä on tunnustuksellinen ateisti, jos kohta olen taipuvainen osaltaan näkemään tietynlaista uskonkriisiä tuoreeltaan.

Olen päättänyt että ateisti syntyköön uudestaan ja palatkoon maan päälle ateistina. Siinä on teille kaikille miettimistä.

NOVELLIT: Horatio Mythadiuksen teot

“Horatio Mythadius ei ollutkaan väitteidensä mukaan kuolematon.”

53814_church-ruins_md
Talo jossa oleilit nuoruudessasi on purettu, eikä suuresta puutarhasta ole jäljellä muuta kuin sortuneet muurit. Metsä on kasvanut umpeen ja peittää tien, jota pitkin ajoimme tänne – muistatko ne loisteliaat vaunut – ja pellot, luoja paratkoon pellot, ne ovat lakanneet kasvamasta viljaa. Nyt on tullut aika kertoa sinulle niistä tapahtumista asioita joita et tiedä, herra Burlesque sanoi satavuotiaalle kissalordi Bartholomewille, molempien noustessa päiväuniltaan.

Herra Burlesque on elänyt syrjäänvetäytyneenä aina niistä päivistä, kun Suuri Taistelu Röyhkeimmistä ja Haavoittavimmista Sonaateista julistettiin päättyneeksi ja siihen osallistuneet nilkuttivat koteihinsa, keittivät muuripadoissaan kurpitsakeittoa ja uuttivat hiivasammioissaan väkevää olutta, vannoen ikuisesti pidättäytyvänsä muistakin kuin filosofisista askareista.

Kissalordi Bartholomew toimi taistelulähettinä ja aseenkantajana saaden lukuisia kunniamerkkejä, eikä koskaan hukannut viestejä. Mutta hän ei saanut kolmannen luokan ansioristiä, sillä sota ehti päättyä jääden muodista yhdessä hujauksessa.

Tästä kaikesta on kulunut yli puoli vuosisataa joten Bartholomew katselee uneliaasti suurta kirjaa, ja sitä lukevaa herra Burlesqueta. Aukeamilla on muistilappuja, kirjanmerkkejä ja puolivalmiita mietintöjä. Mitään niistä ei ole toteutettu, luettu uudelleen tai viimeistelty. Jos on kuolematon, on samantekevää milloin jokin hanke on tehty, tekemätön tai unohdettu. Ajatusten pyörremyrsky riepottelee herra Burlesqueta hänen ollessaan valveilla tai levossa. Hänen tehtävänsä tässä maailmassa on ajatella. Kissalordi Bartholomewin vastuulla on kuuntelijan, tarkkailijan rooli.

Kun vihollisuudet alkoivat, herra Burlesque aloitti, emme olleet varmoja kuulummeko nouseviin tai laskeviin suuntauksiin – molemmilla oli puolensa. Tästä piti ensin ottaa selvää, mutta kuten tiedät, kauan sitten keskuudessamme eli koiria. Niiden mekaaniset nivelet ja kirskuvat telaketjut runtelivat kaikkien kaupunkien kaikki puutarhat, eikä yksikään kukka tai pensas säästynyt. Me jotka olimme säästyneet korkeammilta arvosanoilta pidimme tätä kuvien poljentana, häpäisynä ja barbaarisena tekona.

Yksi puistoista oli meidän talomme. Sen kaikista kerroksista tulvi sanojen ja sävelten virta verhojen antaessa tilaa päivin ja öin. Meillä oli aina ruokaa eikä kukaan vallannut pysyvää istumapaikkaa, sillä me kuljimme kaikissa kerroksissa ja esittäydymme toisillemme yhä uusin nimin. Olen varma, että aurinko ei koskaan laskenut eikä syksy tehnyt puista keltaisia. Kun talo sortui orkesterin soittaessa muinaisia sikermiä joista pidin suuresti, tarkkailin kaikkia olentoja pistäen merkille keneen tämä teki suuren vaikutuksen, ja kuka kohotti maljansa.

Me kuuluimme laskevaan suuntaukseen. Sitten vaelsimme yhdessä Soikean Talon asukkaiden ja kylän laitamilta kootun repaleisen mordiittijoukon saattelemana kohti erämaahan tehtyä raiviota, jossa taistelu piti käydä ja jonne oli tehty uusia, leveitä teitä. Sinähän kuljit suurimman osan matkasta vaunujen edellä. Mutta se on sinulle ominaista, enkä voinut nauttia seurastasi muutoin kuin pahimpien myrskyjen aikaan tahtoessasi kuomun suojaan, missä hoidit öljylampun ja eväiden kaitsentaa.

Mitä tapahtuikaan sillä aukiolla iltapäivisin on sinulla varmasti muistisi kätköissä kuin katunäkymä, josta sade tekee akvarellin. Senhän olemme ripustaneet pohjoiseen antavalle seinälle heti tänne tultuamme, mutta emme katso sitä koskaan paitsi kesän ensimmäisenä päivänä muistellessamme, tai kuka tietää vaikka niinä öinä kun et saa nukutuksi, kävisit aulassa sitä ihailemassa. Ainakin huomasit, kun annoin nostaa sen korkeammalle muiden taulujen joukossa, herra Burlesque sanoi kissalordi Bartholomewille.

Muistatko vanha taistelukumppani Horatio Mythadiuksen, miehen joka osasi kaikki lukemansa kirjat ulkoa eikä koskaan kertonut niiden syvimmästä olemuksesta kuulijoilleen, joita hän keräsi yökaudet kaikkiin majataloihin maan ääriin, mutta ei koskaan päästänyt ketään kirjastoonsa? Hänet joka saatiin kiinni vehkeilystä kaikkien osapuolten ja kaikkien mahdollisten lopputulosten ajamiseksi juuri kun hän oli saanut teesinsä poltetuksi tulisijassaan, mutta unohtaen pöydälleen muistikirjansa?

Horatio Mythadius ei ollutkaan väitteidensä mukaan kuolematon. Pidin häntä ystävänäni, mutta hän kertoi missä puutarhat ja kukat sijaitsevat, ja avasi koirille portit niiden tullessa kaupunkiin. En tiedä hänen koskaan miettineen, miten ihmeellistä on ylipäätään olla olemassa, ja miten suuri sattuma on kaiken tämän takana.

Kissalordi Bartholomew avasi toisenkin silmänsä katsoen herra Burlesqueta, sanoen tietäneensä kaiken tuon jo yhtä elämää aikaisemmin, siis runsaasti ennen kuin sonaattimellakka sai loppunsa.

NOVELLIT: Käskivät kirjoittamaan kuolleille

“En vieläkään osaa pukea sanoiksi tai ajatella halki sitä tosiasiaa, että minä olen viimeinen elävä ihminen.”

studying_19900_md
Niihin aikoihin tunsin vielä runsaasti ihmisiä.

Elämä oli kuin kahvipöytäkeskustelu, jossa yksi (minä) istui selkä muihin käännettynä. Kokoonnuimme säännöllisesti, mutta olisivatko he jatkaneet tätä käytäntöä, on jotakin mihin en osaa vastata. Kaikki on muuttunut eikä missään ole merkkejä menneestä, pelkkiä esineitä ja tienviittoja. En ole niinkään varma onko mennyt koskaan ollut, mutta minun on kuitenkin täytynyt tulla jostakin hetkestä ja avaruuden kolkasta. En usko lavastettuun historiaan enkä valmiisiin ajatuksiin. En ole turhaan täällä, muusta ei ole varmuutta.

Insinööri ja kauppias tekivät minuun alati vaikutuksen. Joskus toivoisin vielä kuulevani heidän keskustelujaan. Harmistun kun vain ajattelenkin, että en tullut nauhoittaakseni mitään noista iltapäivistä. Nyt sille olisi tarvetta, kun alan jo keskustella itseni kanssa.

Minulla on kaikkea, elintarvikkeita, lämpimiä vaatteita, polttoainetta, autoja, teitä, taloja, kalastusvälineitä ja luettavaa. Ihmisäänet ovat kadonneet ikuisuuteen. Toisinaan huudan tyhjyyteen ja kuuntelen kaikua. Se muuttaa äänen, tekee sen vieraaksi. Insinööriä ja kauppiasta se ei kuitenkaan tuo takaisin. He katosivat unelmiensa mukana.

Ensimmäiset viikot tyhjyydessä vietettyäni ymmärsin mitä oli tapahtunut, mutta en miksi. En vieläkään osaa pukea sanoiksi tai ajatella halki sitä tosiasiaa, että minä olen viimeinen elävä ihminen.Koko juttuhan on absurdi, kuin jostakin halpahallien tieteissarjakuvien hylkykasasta poimittu, hätäisesti ravisteltu ja sivuiltaan siloiteltu, vanhalle haiseva lehti. Mutta täällä minä olen. En tiedä kenelle kirjoitan enkä tiedä, miksi. Onhan tässä ajanvietettä. Minulla on kaikki jäljellä oleva aika, kuvitelkaa, yhdellä ihmisellä!

Olen julistanut itseni kuninkaaksi, presidentiksi ja pääministeriksi maailman kaikkiin valtioihin.
Jos uskaltaisin, menisin lentokentälle ja nousisin ilmaan jollakin pienkoneella. Niillä suurilla lentämiseen tarvitaan kai useampikin ihminen. Nyt on vain yksi. Pienkoneen osaan tankata ja saattaa lentokuntoon itse.

Mutta mihin minä lentäisin? Niin kauan kuin tiet ovat ajokuntoisia, ajan autolla. Jossakin on vielä voimala, joka tuottaa sähköä läheiselle maantielle. Olen huvitellut ajamalla ylinopeutta. Kameran salama välähtää, mutta postilaitos on lakannut olemasta. Ja kenelle muka maksaisin sakon, järjestelmälle? Minä olen ainoa järjestelmä mikä on voimassa.

Säilyketölkkien ja kuivaruoan varassa laskeskelen tulevani toimeen koko ikäni. On huojentavaa, että minun ei tarvitse varoa eläimiäkään. Pitäisi joskus katsoa mikroskoopilla, onko pieneliöitäkään jäljellä. Mutta kasvit ja metsät rehottavat vielä. Tämän kesän jäljiltä monet sivutiet ovat jo kasvamassa umpeen. Päätien liikennetiheys on tasan yksi autoilija.

Niin, minähän käyn töissä. Ajan joka päivä lasipalatsiin ja pysäköin autoni parkkiruutuun, jossa komeilee luku 1. Koska talon seinät ovat lähes yksinomaan lasia, on sisällä valoisaa. Pidän kokouksia toisen kerroksen tiloissa. Joskus järjestän konferenssin, mutta sitä varten on vietävä akkukäyttöisiä valaisimia auditorioon.

Jokapäiväiseen lasipalatsinäytelmään kuuluu työhaastattelujen ja potkujen antaminen. Hakijoista kelpuutan vain kehnoimmat, parhaille työntekijöille osoitan ovea. Minulla on näistä fraaseista tuhansia variaatioita. Eniten tapaan käyttää gregoriaanisia, syvän hartauden tilassa annettuja irtisanomiskantaatteja. Ne kaikuvat tyhjiltä seiniltä kuin tippukiviluolasta. Työvoiman vaihtuvuus on tasaista mutta kasvussa, lausun kuvitteelliselle lehdistölle loppuviikon tiedotustilaisuudessa.

Töissä tuntuu joskus siltä, että maailma ei olisikaan loppunut. Luennoin auditoriossa yleisimmin kaaosteoriasta. En ymmärrä siitä alkeita enempää, mutta kuulijat ovat toistaiseksi pidättäytyneet kysymyksistä. Hain kuorma-autolla nelisensataa teddykarhua keskusliikkeen varastoista. Siinä meni yksi päivä, mutta minun ei tarvitse luennoida tyhjille penkeille.

Radioaseman varastoista löysin äänitehostenauhoja, joissa oli väkijoukon kohinaa, penkkien narahtelua ja aplodeja. Vaikutelma on niin todenomainen, että kerran sain jonkinlaisen ramppikuumeen. Kun on riittävän kauan itsekseen, tulee kehittäneeksi kaikenlaisia rutiineja. Herään kun olen nukkunut tarpeeksi. Auringosta päätellen se on aamupäivällä. Jos akustossa on virtaa, laitan klassista musiikkia soittimeen ja katan itselleni aamupalan kattoterassille. Sieltä käsin katselen maailman aamunkoittoa.

Oikeastaan kaikki on valmista, tarvitaan vain jokin älykäs laji, joka ottaisi tämän maailman ja tekisi sillä jotakin – niin, järkevää. Olen laatinut maailman kauppakirjan jo edellisenä talvena. Nyt vain odotan sitä delegaatiota, joka ottaisi ohjakset käsiinsä.

Kauppakirjassa on liite, jossa minulle yksilöllisesti osoitetaan runsailla elintarvikkeilla varustettu asuinpaikka erämaassa. Se on kaikki mitä tahdon kauppahintana tästä infrastruktuurista. Lentokoneet, laivat, maantiesillat, viemäriputket – kaiken saa suoralla vaihtokaupalla.

Enhän yksin viitsisi koko maailmaa ottaa harteilleni.

NOVELLIT: Herääminen

“Kolmenkymmenen vuoden päästä tapaamme, Kenneth sanoo asettaessaan toisen kelloista laskemaan aikaa.”

alarm+clock+vintage+image+graphicsfairy6c
Talon edessä on pakettiauto. Sen kyljissä on huonekaluliikkeen teksti, mutta sellaista liikettä ei ole kaupungissa. Autossa on kolme miestä. Kuljettaja antaa ohjeita ja sanoo tulevansa tunnin kuluttua takaisin. Kaksi miehistä ottaa suuren pahvilaatikon tavaratilasta. He katselevat hetken poisajavan perään, kohauttavat olkapäitään ja katoavat taloon. Heillä on käytössään talon avain.

Suuren eteissalin perällä on tamminen lipasto. Sen päälle on aseteltu valokuvia, itämainen miekka ja pieni lyijylasinen lamppu. Lattialla on karhuntalja. Miehet kiertävät salin reunoja pitkin ja varovat jättämästä jälkiä. Seinällä on taulu, joka esittää talon omistajaa. Hänellä on monokkeli ja vanhanaikaiset vaatteet. Miehen katse on pistävä. Taiteilija on tehnyt muotokuvasta sellaisen, että on vaikeaa sanoa milloin se on maalattu, tai mitä aikaa se edustaa.

Miehet kantavat suuren paketin alas talon kellaritiloihin johtavaan portaikkoon. Se päättyy raskaaseen rautaoveen, joka on lukittu kaksinkertaisella patenttilukolla. Miehillä on siihenkin avain, ja he kulkevat perätysten ovesta sisään. Laatikko mahtuu täpärästi oviaukosta. Käytävän päädyssä on kaarre, jonka takaa hohtaa sinertävä valo. Katossa on rautalankasuojuksin päällystettyjä valaisimia. Niiden jännite on alennettu, joten valaistus on pehmeä.

Perimmäisessä kammiossa on varastohyllyjä, erilaisia kojeita ja hallintapöytä, johon on sijoitettu mittareita ja kytkimiä. Miehet katsovat mittarilukemat ja purkavat paketin sisällön varastohyllyyn. He istuvat nurkkaan sijoitettuihin nojatuoleihin ja syövät eväitään. Toinen miehistä katsoo kelloa ja nousee ylös. Hän taittelee suuren pahvilaatikon litteäksi ja laittaa sen oviaukon viereen. Sitten hän istahtaa nojatuoliin ja odottaa.

Kymmentä vailla he nousevat ylös ja lähtevät kellarista. Vaikka he ovat käyneet täällä jo vuosien ajan, on paikka heistä jotenkin epämiellyttävä. Se muistuttaa hautakammiota, ja on mukavaa kun toinen on kaverina. He säpsähtävät ilmastointikojeen käynnistyessä ja katsovat toisiaan hermostuneesti naurahtaen. Sitten he sulkevat kaksoislukon, nousevat portaat ylös aulaan ja kiertävät karhuntaljan. He sulkevat ulko-oven ja avaavat pakettiauton takaoven, laittavat kokoon taitetun laatikon kyytiin ja lähtevät pois.

Talossa on hiljaisuus. Joskus kojeet käynnistyvät ja sammuvat. Seinällä, kammion pohjoispäädyssä on kaksi kelloa. Toinen näyttää todellista aikaa, toisessa lasketaan jäljellä olevaa. Seitsemän tunnin kuluttua aika on täydessä mitassaan. Yksi kerrallaan erilaiset kojeet käynnistyvät. Ne jäävät nyt käyntiin ja käytävän valot kirkastuvat. Ilmastointi tekee hartiavoimin töitä vaihtaessaan kellaritiloihin raikkaan ulkoilman.

Jakob Mennher on nukkunut kolmekymmentä vuotta. Seitsemänkymmenluvulla hän rikastui maakaupoilla niin että jäi eläkkeelle, seuraili maailman menoa aikansa ja tympääntyi rahankinuajiin. Heitä oli joka nurkalle, kuka pyysi hävyttömästi kuka röyhkeästi. Omin töin rikastuneelle Jakobille nämä edustivat vastenmielistä loiseläjien sakkia, ihmisiä jotka olivat myyneet kunniansa.

Keväällä 1971 Jakob tapasi Havaijilla amerikkalaisen tutkijan, joka oli tehnyt eräitä läpimurtoja ihmisen syväjäädyttämisen saralla. Tutkija vakuutti Jakobin joka tahtoi rahoittaa työn, ja toimia ensimmäisenä asiakkaana. Projektia valmisteltiin toista vuotta. Joulupäivänä 1972 Jakob nukutettiin ja syväjäädytys alkoi. Kaikki meni laskelmien mukaan ja työryhmä saattoi huokaista helpotuksesta. Seuraavat kolmekymmentä vuotta heidän salainen eläkerahastonsa kasvaisi, jos jäädytys heräämisineen menisi hyvin.

Kenneth Hyword istui hallintalaitteiston ääressä ja mietti kuluneita vuosikymmeniä. Hänen työnsä olisi tänään saavuttava tieteellisen huippunsa. Kaikki olisi pienestä kiinni, mutta Kenneth luotti laitteistoonsa. Sitä oli testattu lyhyillä jäädytysajoilla ja pienillä eläimillä hyvin tuloksin. Jakob oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa syväjäädytetty ihminen.

Kun Jakob heräisi, hän olisi Kennethiä kolmekymmentä vuotta nuorempi. He olivat kuitenkin alunperin samanikäisiä. Kenneth tunsi lievää kateutta ajatellessaan miten vanhaksi hän oli sillä välin tullut. He olivat nelikymppisiä silloin… ja nyt Jakob heräisi 2000-luvulle. Hänellä olisi edessään vielä kymmeniä vuosia hyvää elämää.

Kukin tekee valintansa, Kenneth mietti ja käynnisti palautusvaiheen.

Neljän tunnin ajan koneisto palautti Jakobin elämään. Syväjäädytyksestä sulattamisessa on monimutkaisia ongelmia, joiden vuoksi Kenneth oli kehittänyt kaksoisintervalliperiaatteen. Kehon lämpötilaa kohotettiin kahdella osittain toisensa kumoavalla vaiheistuksella. Vuosikymmeniä sitten rakennettu laitteisto teki tehtäväänsä, mutta Kenneth ajatteli miten vanhanaikaista tekniikkaa se oli. Tänä päivänä saman olisi voinut rakentaa murto-osalla investointeja, pieneen kokoon ja runsaammin ominaisuuksin.

Jakob oli sanonut, että haluaa heti herättyään kupillisen kahvia ja laadukkaan sikarin. Lisäksi hän vaati nähtäväkseen uutiskoosteen ja jonkinlaisen selostuksen, mitä maailmassa on kolmen vuosikymmenen aikana tapahtunut. Vieläkö suurvallat nahistelevat, mitä kuuluu kauppataseelle. Kuka on presidenttinä. Kaupasta on haettava uusien amerikkalaisten henkilöautojen esitteet. Jakob haluaa heti nähdä, miltä ne näyttävät. Kaikkiin pyyntöihin oli valmistauduttu huolellisesti.

Kun Jakobin heräämiseen on muutamia minuutteja, Kenneth järjestelee sivupöydälle asiakirjoja. Niiden joukossa on passi. Jakobin katoaminen kolmekymmentä vuotta aikaisemmin järjesteltiin huolellisesti. Hänellä ei juuri ollut sukulaisia eikä perhettä. Talo on ollut Kennethin nimellä ja hän on vuosittain viettänyt kesänsä Suomessa. Toisinaan hän on talvisin käynyt lyhyillä vierailuilla ja tutustunut naapureihinkin. Työryhmää lukuunottamatta kukaan ei tiedä, että Jakob on kellarissa. He ovat luotettavia ja kovapalkkaisia salaisen palvelun asiamiehiä.

Sarkofagin kansi liukuu syrjään. Jakob makaa liikkumattomana paikallaan, mutta rintakehä kohoilee. Kenneth seisoo vieressä ja tarkkailee Jakobin tilaa. Kaiuttimista kuuluu Sibeliuksen Tuonelan joutsen, siltä varalta että jotain menisi pieleen, oli Jakob ohjeistanut. Mutta hän kuulee musiikin ja tietää selättäneensä ajan. Varpaita pistelee ja olo on turta, ajatus kulkee hitaasti.

Kenneth odottaa ja seuraa mittaripaneelin näyttämiä. Sitten Jakob kohottautuu, tukee itseään istuvaan asentoon ja sanoo Kennethille: kepponen, perhana… Kenneth on sanaton, mutta tukee Jakobia tämän noustessa sarkofagista. Hän seisoo huterasti eikä vielä näe kovin tarkasti, mutta elää vahvasti joka solullaan ja on levänneen oloinen. He kulkevat seuraavaan huoneeseen jossa Kenneth valmistaa kahvia ja odottaa, kun Jakob istuu nojatuoliin ja katselee ympärilleen.

Kuules Kenneth, aloittaa Jakob. Tämä taisi onnistua, vai mitä? Mutta sinusta on tullut vanha mies… miltä minä näytän? Olenko vielä sama kuin silloin. Mitä, onko sinulla peiliä? Ja sitä kahvia heti, ja missä on sikari. Onko Kekkonen vielä vallassa? Entä Nixon? Vieläkö ne käyvät sitä Vietnamin sotaa, Jakob kyselee.
He juovat kahvia ja Kenneth kertoo miten maailma makaa.

Jakobin arvelu on oikea, syväjäädytys onnistui täydellisesti. Kenneth kertoo myös miten kahdeksankymmenluvulla oli täpärä tilanne, kun alueelle rakennettiin kaukolämpöä ja kaupungin vesilaitoksen tarkastajat halusivat tutkia viemäröintiä ja tehdä liitoksen lämpöverkkoon. Muutoin hanke on pysynyt suojassa eikä kaukolämmöstäkään koitunut ongelmaa, sillä budjetissa oli pelivaraa yllättäviin menoihin. Paikallislehdissä kerrottiin vesilaitoksen tarkastajien saaneen merkittävän arpajaisvoiton. He jäivät eläkkeelle heti kaukolämpötöiden jälkeen.

Jakob on säilynyt sarkofagissaan hyvin. Nyt ihossa on terve punoitus ja hän on kuin kuka tahansa nelikymppinen, valmiina muutamaan repäisevään tekoon tarpeen tullen. Kenneth tuntee olonsa väsyneeksi ja vanhaksi. Niinpä hän kiirehtii ja pyytää Jakobilta, että tämä avustaa häntä seuraavaan vaiheeseen. Kenneth menee sarkofagiin. Jakobista tulee amerikansuomalainen liikemies Johnny Hyvärinen ja hän lentää Washingtoniin huomenna iltapäivällä. Kenneth on myynyt talonsa Hyväriselle viime viikolla. Kauppakirja on uuden passin vieressä sivupöydällä.

Kolmenkymmenen vuoden päästä tapaamme, Kenneth sanoo asettaessaan toisen kelloista laskemaan aikaa.